Mies hengittää raskaasti, napittaessaan päällystakkiaan.
— En tiedä itsekään, Mashenjka, minne — Mutta minusta tuntuu siltä, että tosiaankin tänä iltana tuon tänne meille oikean norsun.
Vaimo katsoo häneen levottomana.
— Rakas, oletko terve? Eikö päätäsi pakota? Oletko ehkä nukkunut huonosti viime yönä?
— En ole nukkunut ensinkään, — hän vastasi vihaisesti. — Tahdot nähtävästi kysyä, olenko järjissäni? Kyllä, vielä. Hyvästi! Illalla sitte kaikki näkyy.
Ja hän poistuu, paukuttaen lujasti ulko-ovea.
IV
Kahden tunnin kuluttua hän istuu eläinnäyttelyssä, ensi rivillä, ja katsoo, miten kesytetyt eläimet isäntänsä käskystä tekevät erilaisia temppuja. Älykkäät koirat juoksevat, heittävät kuperkeikkaa, tanssivat, laulavat musiikin säestäminä, ja panevat yhteen sanoja suurista pahvikirjaimista. Marakatit — toiset punaisissa hameissa, toiset sinisissä housuissa — kulkevat nuoralla ja ratsastavat suurella villakoiralla. Suunnattomat punaisenruskeat leijonat hyppäävät palavien vanteiden lävitse. Kömpelö hylje ampuu pistoolilla. Lopuksi tuodaan esille norsut. Niitä on kolme: yksi suuri, ja kaksi aivan pientä kääpiötä, mutta kuitenkin paljon suurempikokoisia kuin hevonen. On ihmeellistä nähdä, miten nämä suunnattomat eläimet, jotka näyttävät niin kömpelöiltä ja raskailta, tekevät mitä vaikeimpia temppuja, joihin ei pystyisi edes hyvinkään sukkela ihminen. Erittäinkin kunnostautuu kaikkein suurin norsu. Se nousee ensiksi takajaloilleen, istuutuu, nousee päälleen seisomaan, jalat ilmassa, kulkee pitkin puisia pulloja, kulkee vierivällä tynnyrillä, kääntää kärsällään suuren pahvikirjan lehtiä, ja istuu vihdoin pöytään, sitoo liinan kaulaansa ja aterioitsee aivan kuin hyvinkasvatettu poika.
Näytös päättyy. Katsojat hajaantuvat. Nadjan isä lähestyy eläinnäyttelyn isäntää, paksua saksalaista. Isäntä seisoo lautaisen väliseinän takana ja pitää suussaan suurta mustaa sikaria.
— Suokaa anteeksi, — sanoo Nadjan isä. — Ettekö voi luovuttaa norsuanne minulle kotiin joksikin aikaa?