— Sanotaan vielä, — vanhus jatkoi, katsellen pelokkaana ympärilleen, — sanotaan vielä, että kerran vuodessa, yöllä, Bulavin astuu ulos luolastaan — Sattuu tämä kesällä varpusyönä [myrsky-yö, joka karkottaa varpuset pesistään. Suomentajan muist.] — Kulkee hän metsiä, soita ja kenttiä, kekonsa on korkeampi suurimpia puita, ja olkapäällään on kokonainen mänty sauvan asemasta. Ja jos hän tänä yönä, varjelkoon Herra, kohtaa jonkun tiellä, niin heti mylväisee kauhealla äänellä ja tappaa sauvallaan. Siksi ei varpusöinä kukaan poistukaan kotoaan, ja vanhat eukot rukoilevat aamuun saakka pyhäinkuvien edessä —
Jemeljan Ivanovitsh katsahti minun kauhun vääntämiä kasvojani ja lisäsi luonnottomasti nauraen:
— No niin, tyhjää puhettahan se kaikki on, pelkkää tarua. Vähätkös mitä ne vähävenäläiset rupattavat. Voikos se tapahtua, että koko iän käärme jäytäisi ihmisen sydäntä?… Joutavaa puhetta — Oh Herra, taivaan kuningatar, — ukko rykäisi, yrittäessään nousta pystyyn, — mennäänpä nuoriherra kotiin — emme kuitenkaan enää mitään saa —
Me keräsimme omaisuutemme ja lähdimme. Taas, kun astuimme pensaikkoa, häärivät ja tanssivat ympärillämme korkeat aaveet, ja minä pidin kädelläni kiinni kokin takinliepeestä, pelosta väristen ja kylmeten. Minusta tuntui yhä siltä, että jos katsahdan syrjään, niin näen jossain taivaanrannalla sauva selässä astuvan suunnattoman suuren ihmisen varjon, joka kohoaa puutarhamme puitten yli, jotka jo epäselvästi kuvastuivat aamun utuista sarastusta vasten.