Luonnollista oli, että nuoriso, jonka sydämessä aina sykkii luontainen vapaudenrakkaus ja joka ei voinut jäädä vieraaksi muualla maailmassa syntyneille vapaudenliikkeille, tunsi henkeänsä ahdistavan. Se nousi vastustamaan noita liiallisia alamaisuudenvaatimuksia, tuota sietämätöntä säännöstelyhalua, tuota luonnotonta, pikkumaista pakkojärjestelmää, joka painajaisen tavoin sitä rasitti ja sulki siltä vapaat kehitysmahdollisuudet. Vastustushalu suuntautui useimmiten yliopiston isiä, rehtoria ja sen opettajia, usein myös järjestysvaltaa vastaan. Oltiin vielä ikäänkuin »tien haussa», isänmaalliseen yhteistyöhön johdattavat, suuret aatteet eivät vielä olleet selvinneet ja jalostavia huveja puuttui. Niinpä ylioppilaat, joiden mielestä »isien» virkavaltainen holhous tuntui aiheettomalta rettelöimishalulta, panivat toimeen mielenosoituksia heitä vastaan, kuluttivat suuren osan aikaansa ravintoloissa ja joutuivat usein käsikähmään järjestysvallan tai venäläisten sotilashenkilöiden kanssa.
Yliopistonuorison mieliä kuohutti silloin m.m. rehtorin F.W. Pippingin turhantarkkuus ja pikkumaisuus kurinpitoasioissa ja v.t. sijaiskanslerin A.A. Thesleffin perehtymättömyys oloihimme sekä hänen lapsellinen käsityksensä vallitsevan holhousjärjestelmän välttämättömyydestä. Niinikään heitä suututti eräiden ylioppilaiden — joiden joukossa Lauri Stenbäck, J.J. Östring, M.A. Castrén ja Y.A. Wallin — karkoittaminen yliopistosta sen vuoksi, että olivat koettaneet saada aikaan kunnianosoituksen A.A. Laurellille, joka oli sivuutettu dogmatiikan professorinvirkaa hakiessaan, sekä mielenosoituksen hänen kilpailijaansa prof. Gadolinia vastaan. Pohjalais-osakunnan pian senjälkeen tapahtunut kahtiajako ei suinkaan parantanut ennestään kireitä välejä. Varmaan useat ylioppilaat Topeliuksen tavoin katsoivat tämän ja muiden samanlaisten toimenpiteiden tarkoittavan nuorison itsenäisen elämän lamauttamista. Opiskelevasta nuorisosta oli tahdottu tehdä siveellisesti alaikäinen, sotilaallisesti mateleva joukko.
Väärä ja eksyttävä olisi kumminkin kuvauksemme tämän ajan ylioppilaselämästä, ellemme mainitsisi sen valopuoliakin.
Niinpä v. 1834 ylioppilasten kevätjuhlassa Snellman esitti — sitä ennen näissä juhlissa oli esitetty vain virallisia maljoja — kuvaamattomin innostuksin ja raikuvin eläköönhuudoin vastaanotetun Suomen maljan. Se jo osaltaan on pieni valonpilkahdus, se tietää salassa kyteneen isänmaantunteen henkiin heräämistä. Osakuntaelämä alkaa Snellmanin kuraattorina ollessa osoittaa uuden elon oireita. Kokouksissa ruvetaan pohtimaan mielenkiintoisia kysymyksiä, niinpä esim. kerran keskustellaan painovapaudesta. Näissä tilaisuuksissa esiintyy lauluseura, johon Topeliuskin liittyy toisena tenorina, ja kirjoittamalla käsinkirjoitettuun sanomalehteen osakuntalaiset voivat harjoitella kirjallisia taipumuksiaan. Yksinkertaiset lukukausijuhlat, joissa henkinen ravinto oli pääasiana, vaikuttivat jalostavasti ja »innostukseen sekoittunut vastustushenki vain kohotti mielialaa.»
Topelius kävi ahkeraan osakunnankokouksissa, vaikka hän nuoruutensa takia alussa ei rohjennut ottaa osaa keskusteluihin. Ensimäiseen lukukausijuhlaan, joka vietettiin ylempänä kerrottujen karkoitustoimenpiteiden jälkeen, Topelius kuraattorin kehoituksesta kirjoitti karkoitetuille omistetun, sittemmin juhlassa lauletun runon, jota pidettiin onnistuneena, ja tämän jälkeen sen tekijä kutsuttiin sanomalehden toimituksen jäseneksi. Kerran Topelius ehdotti osakunnankokouksessa keskusteltavaksi eikö niiden, jotka ovat liian vähän perehtyneitä suomen kieleen, olisi mahdollista oppia sitä niinkuin muitakin kieliä. Hänen mielestään oli paha ensiksikin olla suomalainen osaamatta suomea, ja toiseksi häntä harmitti, ettei hän tässäkään kyennyt astumaan isänsä jälkiä.
Niin juurtunut kuin se vanhoillisuus ja taantumus olikin, joiden muutamiin kuvaaviin ilmauksiin ylempänä on viitattu, oli niitä vastaan jo noussut nuoremmissa yliopistopiireissä mahtava vastavirtaus. Kuuluipa jo tarkasti kuuntelevaan korvaan kuin uuden ajan siipien hiljaista havinaa. Tämän ajan nuorilla, Runebergilla, Snellmanilla, Lönnrotilla, Stenbäckillä, Castrénilla ja Cygnæuksella oli tällainen tarkkakuuloinen korva. Se oli yhtä altis Arvidssonin mahtavalle herätyshuudolle kuin heidän sydämensä ja mielensä olivat herkät helmikuunvallankumouksen vapausaatteille ja yleensä ajan suurten valtiollisten, yhteiskunnallisten ja kirjallisten virtausten vaikutuksille. Palavan isänmaallisen innostuksen elähyttäminä nämä nuoret kävivät tarmokkaasti ajamaan uudistuspyrinnöitä, joita vanhat vastustivat, ja täten syntyi ankara taistelu uuden ja vanhan välillä, joka viimein päättyi uuden voittoon.
Ylempänä mainittuihin miehiin liittyivät J.J. Nervander, J.J. Nordström ja monta muuta sivistyshistoriamme merkkimiestä. Ei ole ennemmin eikä myöhemmin meillä nähty niin valtavaa henkistä voimaa yhtyneenä samojen jalojen aatteiden, samojen suurten ihanteiden ympärille kuin nyt. Tämä piiri on historiassamme tunnettu Lauantaiseuran nimellä, ja sen ohjelmaan kuului maamme kaikinpuolisen henkisen ja aineellisen sivistyksen kohottaminen. Useinkin tässä seurassa intomielin keskusteltiin myöhään yöhön suomalaisesta isänmaasta, kansallisuudesta, kirjallisista, yhteiskunnallisista ja muista kysymyksistä. Eikä tyydytty vain keskusteluihin. Käytiin tuumasta toimeen, ja niinpä tämän piirin aloitteesta syntyivät m.m. Runebergin lehti Helsingfors Morgonblad, Helsingin lyseo ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joilla kaikilla on ollut suuri, tärkeä tehtävänsä maamme kehityshistoriassa.
Topelius oli liian nuori voidakseen ottaa osaa tämän piirin keskusteluihin ja toimiin, mutta ollen läheisissä ystävyydensuhteissa Runebergiin ja kosketuksessa hänen seurapiirinsä kanssa hän vastaanotti paljon voimakkaita ja monipuolisia herätteitä tältä taholta.
Sivistävää ja seurustelutapoja kehittävää seuraelämää perheissä Topeliukselta muutenkaan ei puuttunut. Hän vieraili paitsi Runebergin ja hänen lankonsa Tengströmin kodeissa m.m. usein myöskin sukulaisensa, vapaaherra K. Rosenkampffin vierasvaraisessa perheessä. Sanomattakin on selvää, mitä hyötyä nuorukaisella oli seurustelusta tässä ylhäisön piiriin kuuluvassa kodissa. Hänen esiintymiskykynsä varmistumistaan varmistui, hän sopeutui helposti sovinnaisiin seurustelumuotoihin liikkuen missä piirissä hyvänsä »kuin kala vedessä». Tuleva kirjailija tekee tietenkin ihmisten parissa ollessaan — tarkaten oloja ja ihmisluonteita — lukuisia huomioita, joita hän sitten vastaisessa tuotannossaan käyttää hyväkseen.
Runebergille Kaisaniemessä v. 1837 pidetyssä jäähyväisjuhlassa Topeliuskin oli mukana. Tämän siinä lausumien lyhyiden elämänohjeiden johdosta Topelius innostuneena huudahtaa: »Oi sinä kaunis sielu, sinä jalo runoilija, en koskaan unhoita näitä jäähyväisiäsi!» Ja varmaa on, että Runebergin valoisa, sopusointuinen maailmankatsomus tehokkaasti vaikutti siihen, että Topeliuskin oppi katselemaan elämän ilmiöitä valoisalta kannalta, että hänessäkin kehittyi luja usko valon lopulliseen voittoon.