Hänellä on niin paljon työtä, että aika aina tuntuu riittämättömältä. Eteenpäin! on hänen ja hänen toveriensa tunnussanoja, eteenpäin jalostumiseen, eteenpäin! Sydämessä toivo ja onnellisuuden unelmien ympärillänsä leikkiessä he kiiruhtavat tulevaisuutta kohti. Tulevan ajan ritareina he ylpeydellä voivat sanoa olevansa isänmaan toivo.
* * * * *
Loma-aikansa Topelius vietti kotonaan Uudessakaarlepyyssä, jonka iloiseen seuraelämään hän mielellään otti osaa. Talvisin tanssittiin tai leikittiin kodeissa taikka pantiin toimeen rekiretkiä. Joskus toimittiin yleiset tanssiaiset köyhien hyväksi. Kesäisin seurapiiri saattoi kokoontua Brunnsholmaan, jossa juotiin terveysvettä ja jossa oli keilarata. Täälläkin oli tanssiminen tavallisimpana huvina. Yksityisissä kesteissä leikitään ja tanssitaan niinikään innokkaasti. Ja tällöin on pianonsoitto Saken huolena. Itse hän on hyvin ihastunut ja innostunut tanssija ja sanoo leikillisesti olevansa »mieltynyt kaikkiin tyttöihin yleensä ja muutamiin erittäin». Korttia hän pelasi sangen mielellään. Liikuttava on se rakkaus, millä Sakke aina puhuu iloisesta, kauniista kodistaan, elämänsä satamasta, jonne hän palaa »kuin pakolainen isänmaahansa» ja jossa hän hengittää niin vapaasti ja keveästi. Talon askareista hän katsoo vain kalastuksen kuuluvan erikoisalaansa. Se ei estä häntä joskus auttamasta tyttöserkkujaan leipomisessa, ja makeiden »nekkujen» valmistamisessa hän oli oikea mestari. Heinä- ja leikkuuväen luo nuori »isäntä» joskus ratsasti ja katseli työtä »mahtavan näköisenä», tai seurasi äitiään, kun tämä kävi torpparien luona. Nimi- ja syntymäpäiviä vietettäessä pienet runot tietysti aina kohottavat juhlatunnelmaa, ja niiden sepittäminen samoin kuin paperisotamiesten leikkaaminen kuuluvat luonnollisesti Sakelle. Tällaisissa tilaisuuksissa lapset joskus huvittelivat pukeutumalla valepukuun tai panemalla toimeen »kissannaukujaiset», jommoiset kerran pidettiin Blankille Jaakon päivänä. Useiden vuosien kuluessa hän huvitti ystäviään ja tuttaviaan käsinkirjoitetulla sanomalehdellä. Pikkukaupungin niinkuin pääkaupunginkin seuraelämää ja sen omituisuuksia hän mielellään arvostelee, toisinaan pisteliäästikin. Itseään hän kuvaa seuraavalla, leikillisellä tavalla: Z. Topelius, oikeastaan suuri veitikka, lupaa vakaantua jonkun vuosikymmenen kuluttua, innokas tanssija, ei mikään kaunopuhelias kurtisööri, tanssii valssia niin ja näin, sanomalehtimiehenä milloin parempi, milloin huonompi.
Asuttuaan 1839 vuoden kesän muutamien toveriensa kanssa Sipoossa, jossa vietetään iloista elämää kasveja tutkien, kalastellen, uiden, ammuskellen maaliin, marjoja syöden j.n.e. — »virallisesti» luettiin tutkintoa varten. — Topelius jatkaa opintojaan syksyllä Helsingissä, ja uutena vuotena hän ryhtyy toden teolla lukemaan tutkintoansa varten. Seuraavana kesänä on näet promotsioni, jota vietetään niiden suurten juhlallisuuksien yhteydessä, jotka yliopisto panee toimeen 200-vuotisen olemassaolonsa muistoksi. — Kiire näyttää tulevankin, puolessakolmatta kuukaudessa Topeliuksen on suoritettava 11 tutkintoa. Reippain mielin hän tentteihinsä menikin. Historiassa hän saa laudaturin ja etenkin Ruotsin ja Suomen historia kävi erinomaisen hyvin. Rein oli »ystävällinen, hiljainen ja rakastettava, kuten aina». Luonnonhistoriassa Sahlbergilta hankkimaansa korkeinta arvosanaa hän pitää helposti ja ansaitsemattomasti saatuna. Kemiassa hän odotetun korkeimman arvosanan asemesta pettymyksekseen sai vain lähinnä korkeimman, kreikassa ja latinassa cum lauden, tieteiden historiassa (lärdomshistoria) approbaturin, hepreassa ja matematikassa vain admittiturin.
Julkisessa tutkinnossa keväällä 1840 hän sai 18 ääntä 36:sta ja niihin perustuvan arvosanan admodum dignus (sangen ansiokas).
Nuori kandidaatti tuntee vilpitöntä iloa siitä, että kunnialla oli kestänyt ponnistuksensa loppuun ja että nyt sai antautua yhdelle aineelle, jonka toivoo osaavansa valita oikein.
Topelius on päiväkirjassaan hauskasti kuvannut maisterinvihkiäisiä ja yliopiston riemujuhlaa ja niissä vallinnutta mielialaa, jota kohotti tunne siitä, että juhlittiin yhteiselle isänmaalle, sen sivistykselle ja sen sivistyksen voitoille. Erityistä loistoa loi juhliin se seikka, että Franzén, joka nyt vihittiin riemumaisteriksi, ja Runeberg olivat juhlissa mukana. Se seikka, että ylioppilaat ottivat heidät vastaan suurilla kunnianosoituksilla, ei ollut lainkaan korkeiden viranomaisten mieleen. Niinpä Thesleff olisi mieluimmin nähnyt, ettei »vanha professori nimeltä Franzänn» olisi saapunut eikä myöskään vieraita Upsalasta, sillä hän pelkäsi, että »keisari vihastuu», niinkuin hänellä oli tapana sanoa. Kaunis oli m.m. se puhe, jonka Cygnæus kunnianosoitustilaisuudessa piti miehelle, jonka lauluja »silloinen sukupolvi oli kuunnellut kehtonsa ääressä, lauluja, ihmeellisen suloisia, jotka lapsenmielissä kasvoivat yhteen äidin rukouksen ja isän siunauksen kanssa».
Ylioppilasaikanaan Topelius oli ottanut sangen vilkkaasti osaa toverielämään. Hän noudatti isänsä neuvoa, että tuli koettaa oppia tarkkaamalla muita. Niistä vaaroista, joille nuorukainen täten joutui alttiiksi, hän pelastui osaksi sen vastustuskyvyn turvissa, minkä erinomainen koti oli hänessä kasvattanut, hän oppi aikaisin itsetutkinnan, itsekurin ja itsekasvatuksen vaikean taidon. Rakkaus Matildaan oli myös häntä tukenut, se varmaan oli pysyttänyt hänet puhtaana auttaen häntä voittamaan monet viettelykset. Tämä rakkaus oli ollut vähän omituista, epämääräisen romantista laatua. Sakke ja Matilda eivät olleet sitoneet toisiaan millään lupauksilla, ei edes salaisillakaan. Kuvaavaa Sakelle oli, että hän oli ollut valmis — lieneekö se sitten ollut seurauksena pitkälle kehittyneestä itsensävoittamisen taidosta vai semmoisien romaanien lukemisesta, joissa kerrotaan uhrautuvasta ystävyydestä vai molemmista — luopumaan Matildasta ystävänsä H. Backmanin hyväksi. Ei ole helppoa päästä selvyyteen siitä, miten ja miksi lapsuusrakkauden siteet vähitellen höltyivät ja ratkesivat; päiväkirjamuistiinpanojen mukaan se tapahtui kesällä 1839. Matilda Lithén meni sittemmin naimisiin Uudenkaarlepyyn raatimiehen Albert Dyhrin kanssa. Ohimenevää laatua oli niinikään ollut hänen rakkautensa erääseen Kuortaneella asuvaan rahvaantyttöön. »Se oli nuoruudenhullutus eikä voinut kestää kauan; olkiliekki, joka leimahti ilmaan sammuaksensa hyvinkin pian.»
II. Miehuus ja miehuudentoiminta.
Ylempänä mainitun itsetutkinnan tuloksena oli sekin että Topelius oli perin vaatimaton. Suuressa vaatimattomuudessaan ja kaikesta itsetutkinnasta huolimatta hän, kun hänen piakkoin oli valittava elämänura, ei huomannut, että hänen persoonallisuutensa jo oli kehittynyt ja että hänen nyt vain oli noudatettava yksilöllisiä taipumuksiansa valitakseen oikein. Hän päättää antautua sanomalehtialalle ja kauan sinne tänne aprikoituaan hän tämän ohella rupee lukemaan filosofian lisensiaatti-tutkintoa varten, historia pääaineena. Hän aikoo ryhtyä tarkemmin tutkimaan esi-isien elämänvaiheita, kaikkea, mikä on niiden yhteydessä, noiden esi-isien, joiden toimista ja kärsimyksistä hän jo aikaisessa lapsuudessaan oli kuullut niin lukuisia suullisiakin kertomuksia.