Näin laulaa 15-vuotias nuorukainen kimmeltävän runolinnansa esikartanoihin astuessaan. Hänen janoova henkensä pyrkii korkeaan, kaukana häämöittävään päämäärään, hänen palava, voimakas valonkaipuunsa on murtava kaikki esteet. Hän toivoo iankaikkisen valkeuden, joka on meidän kaikkien toivo ja päämäärä, johtavan hänet »äärettömyyden» rantaan. Täten hän siis alunpitäen vihkii runoutensa valon palvelukseen. Aalto nimisessä osittain suorasanaisessa runoelmassa Topelius niinikään kaunista, luonnosta lainattua vertausta käyttäen tahtoo opettaa, että aina on pyrittävä eteenpäin ja pidettävä valoa johtotähtenä. Nuorukaisen ajatuksia runossaan nuorukainen toivoo saavansa kuolla, sittenkuin hän ilosta hurmaantuneena on tyhjentänyt nautintojen maljan, mutta katuu jo seuraavassa silmänräpäyksessä ja pyytää kaikkivaltiaalta, että saisi elää vielä edes hetkisen voidakseen pienellä valonsäteellä osoittaa, mihin on pyrkinyt. Niinkuin jo näistä esimerkeistä näkyy, käsittelee nuori runoilija mielellään samaa aihetta antaen muodon vaihdella. Hyvin edellisen kaltainen on kahta vuotta myöhemmin sepitetty lapsellisen haaveileva Kaksikymmenvuotias. Aramintansa kanssa purjehdusmatkalle lähdettyään nuorukainen rakkaudenhurmiossa haluaa kuolla ukkosen jylistessä ja salamain välkkyessä, ja uhkarohkea matka päättyykin siten, että hän ja hänen lemmittynsä menehtyvät Zeun sytyttämään maailmanpaloon. Syystä on huomautettu, että tässä runossa on Almqvistin vaikutusta. Tietenkin on rakastettu ja rakkaus useiden aikaisinten runojen aiheena. Harras ihanteellisuus on lyönyt leimansa niihin kaikkiin. Rehellisesti runoilija kerran tunnustaa, ettei hän ole varma siitä, ken hänen korkeimman rakkautensa esineenä on (Ken on elämäsi valkeus?). Sepittäjänsä luonnetta kuvaa myöskin Nuorukaisen valinta. Elämän portilla seisova enkeli antaa nuorukaisen valita. Saavuttaen lyhyen iän hän saa pyrkiä taistellen ja nauttien elämän kukkuloilla tai harmaan sumun ympäröimänä vanhaksi eläen vaeltaa elämän alhossa. Nuorukainen vakuuttaa rakastavansa edellistä tietä ja rukoilee enkeliltä nautintoa ja taistelua.
Topeliuksen runous on toistaiseksi, niinkuin hänen nuoruuteensa nähden on odotettavakin, nuorukaisen epämääräistä haaveilua ja uneksimista, omien tunteiden ja mielialojen laulamista. Siltä puuttuu vielä se todellisuudensävy, joka sittemmin on sille niin kuvaava. Aikaisemminkin jo olemme viitanneet siihen, kuinka Topelius oli taipuvainen haaveksimiseen. Haaveilijana, uneksijana hänen on vaikea eroittaa todellisuuden rajoja. Hän sanoo runossaan Unelma ja todellisuus, että samoinkuin on vaikea eroittaa taivasta kaukaisesta merestä, samoin on vain »hieno, huomaamaton viiva unen ja todellisuuden välillä». Mutta unelmien »särkyvään vaahtoon» hän sentään on nähnyt iäisyyden heijastuvan. Luonnollista oli että hänen haaveilunsa usein puhkeaisi runoiksi, joissa käytetään vertauskuvallista kieltä, ja luonnon sielullistuttaminen esiintyy niissä erittäin miellyttävässä muodossa. Leivosten ääniä toukokuussa on sellainen runo. Kevään ihana luonto tuo lohtua runoilijan surulle, hän kuulee ruusujen suloäänen ja ymmärtää liljojen hymyilyn. Lahti on ystävällinen ja joutsen, autuaallinen laulaja, on ilahuttava hänen synkkää mieltänsä. Runoilija uskoo aurinkoon, ruusujen ääneen ja niittyjen sulokevääseen. Runomuotoja Topelius jo käyttelee milteipä mestarin varmuudella. Säkeet soluvat vaivattomasti, ja niiden sävelen sointu yllättää korvaahivelevällä, vienolla musikaalisuudellaan.
Todellisuudesta Topelius kumminkin paljosta haaveilemisestaan huolimatta jo aikaisin etsi ja löysi niin ilonsa kuin surunsakin varsinaiset aiheet. Kuinka pirteitä ja kuvattavan ytimeen osuvia ovatkaan jo hänen varhaisimmat todellista elämää kuvaavat runonsa, niinkuin Sormilasku, Merimies peräsimessään ja Talvilaulu v:lta 1844. Ylen liikuttavan ilmauksen saa runossa Kummulla keväällä se suru, jota 24-vuotias runoilija tuntee Tuonen aikaisin korjaaman ystävänsä, ennen mainitun H. Backmanin kuoleman johdosta. Hän katosi tuo kallis kuin ruusu virranviemä, nopeana kuin nuoruuden unelma, kuin eksynyt aamukoin välähdys.
Olemme aikaisemmin huomauttaneet, miten lähellä Topelius oli sitä valiojoukkoa, jonka keskuudessa ajan uudistuspyrinnöillä oli niin hedelmällinen maaperä. Se kansallinen herätys, joka siinä suoritettiin, vaikutti valtavasti häneen. Enemmän valoa, enemmän vapautta, siinä ne ajatukset, jotka 1840-vuoden keskivaiheilta alkaen kultalankana kulkevat useiden hänen runojensa läpi. Hän huokaa ja rukoilee, että Suomen kaikki kukkaset elpyisivät eloon, etteivät salassa piilevät madot vahingoittaisi yhtäkään niistä, että maan toivo ei koskaan pettyisi, että sen luja luottamus ei milloinkaan lannistuisi. Toivon tähti tuikkii, kevät on tullut, kevät luonnossa, tulkoon siitä hengenkin kevät. (Toivon päivänä, Vapunpäivänä 1844.)
Samana vuonna seppelöidyille filosofianmaistereille omistamassaan laulussa runoilija teroittaa, että kansojen tulee nuortua omasta elinvoimastaan ja heittää pois lainattu korukulta. Ja ilolla tervehtien kansallista heräämistä hän innostuneena huudahtaa: Yksi kansa! yksi maa! yksi kieli! Omista lähteensuonista Suomen joet vetensä johtavat, omiin lähteisiin sen tulevaisuuskin rakentukoon! Toisin sanoen: Suomen kansan tulee, jos se tahtoo elää kansana, elää omaa elämäänsä, perustaa sivistyksensä omalle, itsenäiselle pohjalle ja käyttää omaa kieltänsä. Topelius on perin vapaa yksipuolisuudesta, taikka oikeammin hänen mielipiteensä myöhemmin melkoisesti muuttuvat. Hän teroittaa näet myöhemmin nimenomaan ja monessa tilaisuudessa, että maassamme elävät kaksi kansallisuutta muodostavat yhden, jakamattoman kansan, että niiden tulee elää yhteis- ja vuorovaikutuksessa keskenään. — Samaan henkeen kuin vappurunossa Topelius laulaa seuraavana vuonna Lönnrotille ja Castrénille. Suomalaisen hengen on puistettava pois kaikki ulkomaan kuona ja koetettava löytää oma itsensä. Me rauhassa kotona eläjät olemme lähettäneet parhaimpamme puolestamme taistelemaan. He ovat uranuurtajia, mutta sittenkin vain välikappaleita eivätkä itse saa nauttia työnsä hedelmistä, mutta me ja vielä kaukainen jälkimaailmakin on säilyttävä heidän nimensä kunnioittavassa muistossa.
Tosielämää Topelius tästäpitäen yhä mieluummin ja useammin kuvaa. Kuvattava astuu yhä elävämpänä lukijan eteen, josta on hyvänä esimerkkinä runo Matkustava ylioppilas.
Hänen äänensä loitolta kuului jo, ja lyyraa kultasi aurinko. Kädessään piiska hän vauhtia ajoi kohti kartanoa.
Niin hän saapuu ja »iloisena kuin kuningas». Puku, vyö tupsuineen, pistooli, matkapikari, matkalaukku, piippukulu, kaikki ovat ennallaan. Talon tyttöjä hän »leukaan nipistää» ja kaataa isännälle täyden maljan. Sukeutuupa vilkas keskustelu siitä, mitä hänen viime käymästään asti on tapahtunut. Rovasti on kuollut, nimismies jäänyt leskeksi j.n.e. Kaikkiin isännän huoliin reipasmielinen ylioppilas keksii lohdutuksen, mutta kun hän viimein saa kuulla, että hänen entinen lemmittynsä häntä surren edellisenä päivänä oli kätketty maan poveen, katoaa hän sanaa sanomatta eikä häntä sen koommin enää nähty.
V. 1845 Topelius nimellä Kanervankukkia julkaisi vihkon lyyrillisiä esikoisiansa, joista edellisessä olemme mainineet muutamia ja jotka hän sitä ennen oli painattanut sanomalehteensä, albumeihin tai »lentokirjasiin». Vihkonen oli ulkoasultaan vaatimaton, vain 160-sivuinen. Alkurunona on nelipolvisella, kansallisella runomitalla sepitetty Kanervankukkia niminen soma omistuslaulu. Runoistaan niiden seppo lausuu:
Ne nyt yhtehen nitelin, seppelyiseksi sitelin, korven vaaleat, punervat aamukasteiset kanervat, suon ne Suomen neitosille ratoksi suruisen hetken, viihdykkeeksi vienosille.