Arvostelut, joiden alaiseksi runovihkonen joutui, olivat ylipäätään verrattain suopeat. Nuoren runoilijan nyt jo monipuolisesti kehittynyttä muodollista varmuutta ja kielellistä rikkautta kiitetään, mutta koreita, merkityksettömiä määräyssanoja, »Kanervankukkien ulkonaisen puvun hämäryyttä ja häälyväisyyttä» kuin myöskin runoilijan taipumusta mystillisyyteen moititaan. Kiitollista tunnustusta saa niinikään osakseen hänen »sievä, sulokas, naiivisen rakastettava kykynsä osata elämän vähäisissäkin ilmiöissä lemmekkäästi etsiä jotakin puolta ihannoidakseen». Yleisö — sen ajan kirjallisuutta viljelevä yleisö oli tietysti verrattain vähälukuinen — lienee kyllä jossain määrin aavistanut, minkä henkisen aartehiston lisän se nyt oli saanut, vaikkakaan runoilla ei ollut uutuuden tavallista viehätystä, ne kun oli jo ennen vuosien kuluessa julaistu tavalla, josta jo olemme maininneet. Ymmärrettävää on muuten, että lukijat vain vähitellen oppivat ymmärtämään tätä runoutta. He olivat tottuneet edellisen ajan osittain sangen teennäiseen, usein hyvinkin pilventakaiseen tunnelaverteluun, joka oli sangen löyhässä yhteydessä tosielämän kanssa. Franzénin ja Runebergin runous oli jo kyllä opettanut heille paljon. Ja vähitellen yhä useammat rupesivat tajuamaan, että nyt oli syntymässä todellinen runoilija, ja että nuo laulut, jotka niin koruttomasti kuvasivat luonnollisia tunteita ja jokapäiväistä elämää, mutta myöskin korkeimpia isänmaallisia aatteita, että ne olivat todellista runoutta. Valistuneimmille oli sekin selvä, että sellaisen runouden luominen edellytti sekä ihanteellista mieltä että harvinaisen aikaisin kypsynyttä luonteen eheyttä ja sopusointua.

Vain kolmannen osan näitä nuoruusrunoutensa esikoisia Topelius otti uuteen 1860-vuoden painokseen, joka osoittaa runoilijan sangen ankarasti arvostelleen itseään.

V. 1843 Topelius kävi Tukholmassa ja Upsalassa. Viimeksi mainitussa kaupungissa pidettiin näet ensimäinen skandinaavilainen ylioppilaskokous. Sekä runossaan Tukholma että suorasanaisessa tuotannossaan hän kuvaa täällä saamiaan vaikutteita. Hän kertoo palanneensa matkalta pettynein toivein ei Ruotsiin, vaan ruotsalaisiin nähden, jotka eivät vastanneet sitä käsitystä, mikä hänellä oli ollut suuria historiallisia muistoja omistavasta kansasta. Hän on kyllä innostunut Ruotsin luonnon ja ruotsalaisten luonteen miellyttäviin puoliin, mutta maan »ylväs menneisyys on haudattu marmorihautaan tai seisoo vaskivarustuksissa toreilla». Toiseksi Topelius ei vanhan emämaan asukkaissa löytänyt sitä uudistusharrastustemme ja alkavan kansallisen heräämisemme ymmärtämistä, jota oli odottanut.

Seuraavana vuonna Topelius piti pohjalaisten vuosijuhlassa kuuluisaksi tulleen esitelmänsä Onko Suomen kansalla historiaa? Hän vastaa, että sillä on ollut varsinainen historia vasta 1809-vuoden jälkeen ja että edellinen aika vain oli koulutuksena, valmistuksena sille. Suomihan ennen mainittua vuotta oli maakunnan asemassa. Meillä ei siis silloin voinut kehittyä itsetietoista kansallisuustunnetta, minkä ehtona Topelius Hegelin oppiin liittyen piti valtioelämää, jota meillä vielä ei ollut. Ja »Suomen kansana» hän pitää vain sen suomea puhuvaa heimoa, hän ei mainitse mitään muuta, jolla olisi historiallista oikeutusta Suomessa. Sen kieli on kansamme kieli, sen kohtalot koko kansalle yhteiset. E.G. Palménin mukaan esitelmässä esitetty kanta tosin ei ole ilman muodollisia heikkouksiaan, mutta se on sittenkin periaatteissaan sekä johdonmukaisempi että oikeampi kuin useimmat sitä vastaan tehdyt muistutukset. Olemme jo maininneet siitä, miten Topelius runonkin muodossa tuo ilmi samanlaisia mielipiteitä ja miten hän sittemmin muutti mieltä.

»Helsingfors Tidningarin» toimittaminen vei paljon aikaa Topeliukselta ja vaikutti melkoisesti hänen kehitykseensä. 1840-luvun alussa maamme sanomalehdistö vielä oli kapalossaan. Ruotsinkielisiä lehtiä oli vain seitsemän. Suomenkielisistä Lönnrotin aikakauskirja Mehiläinen oli lakannut ilmestymästä v. 1840, seuraavana vuonna kävi Oulun Viikko-Sanomain ja Sanansaattajan Viipurista samoin. Kolmea vuotta myöhemmin Snellman alkoi julaista Maamiehen Ystävää ja Saimaa, vuotta myöhemmin alkoi Kanava ilmestyä Viipurissa ja kaksi vuotta sen jälkeen Suometar Helsingissä. Topeliuksen lehti oli alkuaan ollut pieni uutis- ja ilmoituslehti, jota suureksi osaksi toimitettiin »sakseilla», niinkuin on tapana sanoa, s.o. muuten kuivaa sisällystä höysteltiin muualta lainatuilla pilajutuilla ja enimmäkseen vähäarvoisilla kaunokirjallisilla kappaleilla. Sensuuri oli näihin aikoihin erittäin valonarka, se pyyhki pois sanomalehdistä kaiken, missä se vainusi jotain korkeille viranomaisille vastenmielistä. Valtiollisiin kysymyksiin ei lainkaan saanut kajota. Tämä sortojärjestelmä vähitellen sai aikaan, että sanomalehdentoimittajat harvoin juuri yrittivätkään kirjoittaa yleisistä asioista. Se ajatus, että heidän olisi tullut pohtia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja siten herättää harrastusta niihin sekä muutenkin kasvattaa ja opastaa yleisöä, oli vielä ylen harvalle selvinnyt.

Aikaisemmin jo olemme huomauttaneet, kuinka yliopiston viranomaisten ankara mutta pikkumainen virkavaltaisuus koetti pitää ylioppilaita sietämättömässä alaikäisyyden tilassa. Mutta sama ies painoi koko kansaa, joka ei voinut ottaa osaa yhteiskunnallisen elämänsä kehittämiseen. Valtiopäiviä ei kutsuttu koolle, velttous ja välinpitämättömyys olivat yhtä tavallisia kuin tällaisissa oloissa luonnollisia ilmiöitä. Kaikki näytti olevan lamassa. Uuden paremman ajan oireita ei kumminkaan kokonaan puuttunut. Olemmehan maininneet Lauantaiseuran piirissä virinneet aatteet ja niiden vaikutuksen. Sen lisäksi on huomautettava, että Snellmanin pontevan esiintymisen kautta Saiman toimittajana Suomen sanomalehdistö tulee vähitellen mahtavaksi yhteiskunnalliseksi voimaksi.

Topelius ei tietenkään alkuaikoina voinut olla sanomalehdentoimittajana täysin tehtäväinsä tasalla. Olihan hän vielä nuori, eikä hänen unelmoiva mielensävynsä suinkaan tehnyt häntä kykeneväksi uudistustenajajan ja arvostelijan vaikeisiin toimiin. Ja koskapa hän olisi ennättänyt tutustua yhteiskuntaelämään ja sen varjopuoliin tai yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin kysymyksiin yleensä? Näiden pohtimiseen Topelius alussa ei ryhtynytkään, tyytyihän vain ensiksi siihen että koetti saada lehtensä entistä kotimaisemmaksi ja ytimekkäämmäksi sekä yleensä semmoiseksi, että se niin uskollisesti kuin suinkin kuvastaisi sitä aikaa ja yhteiskuntaa, jonka tulkkina se pyrki olemaan. Työ tekijäänsä neuvoo, ja lahjakkaana ja tunnontarkkana nuori toimittaja sitkeällä tarmolla antautui tehtäväänsä, kehitti vähitellen taipumuksiaan ja tyyliään hankkien lehdelleen ajakseen aika laajan ja yhä enemmän innostuvan lukijakunnan. Lämmin, ihanteellisen isänmaallinen mieli kannatti kaikkea, mitä hän kirjoitti, hänen kynänsä oli erittäin notkea, sanonta sattuva ja pirteä, muoto jota hän käytti, aina miellyttävä, sisällyksen mukaan vaihteleva ja siihen sopeutuva. Yhdentoista vuoden kuluessa Topelius lehdessään julkaisee n.s. Leopoldinkirjeitä, jotka ilmestyivät kerran kuukaudessa ja joiden runsas ja vaihteleva sisällys suuresti lisäsi sen viehätysvoimaa. Hän osoittautui näissä havainnoissaan ja mietelmissään olevansa henkevä pakinoitsija — muuten ensimäinen maassamme — ja koskettelee niissä huvittavalla tavalla kuvarikkaassa ja kuulakankirkkaassa muodossa mitä erilaisimpia asioita: uutisia, seuraelämää, kirjallisia, vieläpä valtiollisiakin kysymyksiä. Viimeksi mainitulta, arkaluontoisia asioita taitavasti kosketellen kyvykäs kynäniekka sai sanotuksi paljon sellaista, joka muuten olisi jäänyt sanomatta. Täten Topelius siis jo oli melkoisesti edistynyt ammatissaan, saanut viriämään harrastusta yleisempiin asioihin, lukijainsa näköpiirin laajenemaan ja yleisön asettamaan entistä suurempia vaatimuksia sanomalehden toimittamiselle.

Lukuisia kauniita luonnoksia ja tunnelmakuvia, joiden aiheet oli otettu Suomen luonnosta, Topelius julkaisi lehdessään. Runeberg oli jo omalla sydämeenkäyvällä tavallaan kuvannut Suomen ihanaa luontoa, v. 1835 ilmestynyt Kalevala oli kertonut ammoin eläneen korpikansan elämänkäsityksestä ja omituisesta elämästä, mutta kauan kesti, ennenkuin yleisemmin opittiin tajuamaan tällaisen yksinkertaisen runouden kauneutta. Nyt Topelius toi uusia tervehdyksiä yhteisen isänmaan soilta ja saloilta, sen metsistä ja järviltä, sen kukkaisilta kunnahilta ja sen hymyilevistä laaksoista. Useissa niistä hän jo seisoo todellisuuden pohjalla, toisissa tavataan romantisia ja mystillisiä aineksia.

* * * * *

Käytännöllisiinkin kysymyksiin Topelius alkaa kajota. Niinpä hän kirjoittaa kaupasta, merenkulusta, teollisuudesta, kulkulaitoksesta, palvelevan luokan asemasta, työväen asuntokysymyksestä, jalostavista kansanhuveista y.m. Hän osoittautuu olevansa hyvin edistysmielinen ja kaukonäköinenkin lausuen ajatuksia, joista useat vasta paljoa myöhemmin ovat toteutuneet. Erittäin lämpimästi Topelius eräässä kirjoituksessaan Suomen äideille kehoittaa heitä opettamaan lapsilleen suomea. Hän ei kiellä heitä käyttämästä ruotsia, ruotsalainen sivistys olkoon heille ja lapsille kallis, niinkuin tähänkin asti, ja kaikkea hyvää ja hyödyllistä, jota löytävät muilta kansoilta, käyttäkööt ja oppikoot, niinkuin ennen. Mutta hän tahtoo erikoisesti teroittaa, että äidit opettaisivat lapsiaan rakastamaan omaa kansaansa ennen muita kansoja, omaa kieltään ennen muita kieliä ja omaa maataan ennen kaikkia muita maan päällä.