Topelius oli kerran lausunut, että kun hän kuuli kauniita kappaleita laulettavan, oli hänestä kuin olisi koko hänen sielunsa kaikupohjana, joka värähteli sävelten äänistä. Luonnollista on, että sävelten kielille niin herkkä henkilö oli suuri musiikin ja yleensä taiteen harrastaja. Epäilemättä johtui mieltymys taiteisiin esivanhemmilta perityistä vaistoista. Aikaisemmin kerroimme, kuinka Topelius nuorena joskus perhetilaisuuksissa soitti tanssimusiikkia. Usein hän myös sävelin tulkitsi unelmiaan ja tunteitaan tai haihdutteli huoliaan. Hän ymmärsi, että musiikki samoinkuin muutkin taiteet olivat sivistyksen välikappaleita, ja kun niitä hänen aikanaan vielä ei siksi tajuttu eikä tunnustettu, teki Topelius kaiken voitavansa selvittääkseen lukijakunnalleen niiden suuren merkityksen. Hänen musiikkiharrastuksensa, joka ilmeni hänen persoonallisessa suhteessaankin tämän taidelajin harjoittajiin, hänen eri tilaisuuksissa antamissaan lausunnoissa ja asiata koskevissa lukuisissa sanomalehtikirjoituksissa, vaikuttivat tehokkaasti silloisen musiikkielämän kohottamiseksi.

Luonnollista on, ettei meillä vielä näinä aikoina ollut pysyvää teatteria. Kaupungin keskustassa oli puinen teatteritalo ja siinä antoivat Ruotsista tänne saapuneet taiteilijat näytäntöjä. Kappaleet olivat ulkomaisia, olot olivat vielä niin kehittymättömät, että ani harvat uskalsivat ajatella kotimaisen ohjelmiston aikaansaamista. Pieniä kokeita tehtiin kuitenkin pian tälläkin alalla, ja Topelius rohkeni jo lausua senkin ajatuksen, että suomenkieltä voitaisiin ruveta käyttämään näyttämöllä. Ja hänen ajatuksensa toteutuikin, v. 1848 esitettiin P. Hannikaisen ilveily Silmänkääntäjä seuranäytäntönä Lappeenrannassa. — Heräsipä vähitellen ajatus yhteenliittymisenkin tarpeellisuudesta taiteen edistämiseksi. Monet pitivät yritystä ennenaikaisena ja mahdottomana, mutta olipa useita, jotka olivat hyvin innostuneita sitä toteuttamaan, ja innostuneimpia oli Topelius. Tämän innostuksen ja siitä johtuvien toimien tuloksena syntyikin v. 1846 Suomen taideyhdistys, jonka sihteerinä Topelius toimi alun kolmattakymmentä vuotta. Hän ei rakastanut ja edistänyt taidetta vain taiteen itsensä vuoksi, vaan siksi, että taidekin edistää isänmaallisten tunteiden elpymistä ja kehittymistä. Taiteen tuli tuoda ilmi se, mikä kansallemme ja maallemme on omituista ja samalla olla sellainen, että muukalainenkin saattaa sitä ymmärtää ja sen tunnustaa.

Suuriarvoiset olivat myöskin ne kirja-arvostelut, joita Topelius julkaisi lehdessään. Sekä ulkomaalaisen että kotimaisen kirjallisuuden virtauksia otettiin huomioon. Snellman piti Suomen ruotsinkielistä kirjallisuutta, siis sitäkin, jota semmoiset nimet kuin Runeberg, Franzén, Choræus ja Frese edustavat, vain »Ruotsin kirjallisuuden lisänä», mutta Topelius toi pontevasti esiin miten se, vaikka olikin pukeutunut ruotsinkieliseen muotoon, sisällykseltään oli suomalainen, kansallinen sanan kauneimmassa merkityksessä. Suomalainen, ei ruotsalainen on se elämänkäsitys ja se luonto, jota tämä kirjallisuus kuvastaa, ja se on hyvin tärkeänä osana isänmaallisessa sivistyksessä. Kuinka oikeassa Topelius tässäkin kohden oli, selviää meille, kun ajattelemme, mikä aukko syntyisi kirjallisuuteemme, jos esimerkiksi Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin ruotsiksi kirjoitetut teokset siitä puuttuisivat.

Meillä oli paljon opittavaa suuremmilta sivistyskansoilta, ja siksi Topelius piti tarkkaa huolta siitä, että Europassakin tapahtuneet suuret liikkeet hänen sanomalehtensä kautta tulivat lukijakunnan tietoon. Meillä oli paljon opittavaa, mutta me emme saaneet alentua pelkiksi jäljittelijöiksi. Meidän oli luotava oma sivistyksemme ja sitä edelleen kehitettävä, ilman kansallista omituisuuttamme olisimme juureton puu. Tämä omia teitämme kulkeminen ei kumminkaan saanut estää meitä omaksumasta parasta, mitä ulkoapäin tarjottiin, vuorovaikutus ulkomaan kanssa oli ylläpidettävä, meidän tuli ymmärtää, että olimme jäsenenä suuressa europpalaisessa kansanperheessä. — Ollen mitä likeisimmässä yhteydessä yliopisto- ja ylioppilaselämän kanssa Topelius oli Akateemisen lukuyhdistyksenkin perustajia ja kuului useina vuosina sen johtokuntaan. Yhdistyksen tarkoituksena oli sivistävän seurustelun aikaansaaminen ylioppilasten sekä myös näiden ja heidän opettajainsa kesken, ravintolaelämän vastustaminen, ylioppilashengen kohottaminen ja heidän harrastustensa suuntaaminen yleisiin asioihin.

* * * * *

Paljon aikaa ja voimia veivät sanomalehden toimittaminen ja yleisten asiain harrastus Topeliukselta. Mutta eipä hän silti laiminlyönyt runotarten palvelemista. Hänen runoutensa luonteessa huomaamme vähitellen tapahtuvan muutoksen. Runoilija alkaa yhä enemmän kuvata todellisuutta, ja kertovia runoja syntyy enemmän kuin ennen. Kuinka pirteä ja nuoren tytön sielunelämää sattuvasti kuvaava onkaan Naamiaiset, kuinka ilmielävä Roineen kirkasta jäätä huimaa vauhtia lemmittynsä luo aikaisena aamuhetkenä kiitävä, onnellinen rakastaja (Luistelija), kuinka paljon talvimatkan hermoja vahvistavaa viileyttä ja itse elettyä todellisuutta onkaan Rekipolskan vahvasti korostetussa poljennossa! Aikaisemmalle runoudelle niin tunnusomaista salaperäisyyttä ilmenee joskus vieläkin, niinkuin runossa Haapojen rakkaus, joka herttaisesti kertoo, kuinka Emman usein hyväilemä haapa omalla hengellään pelastaa salaman iskulta tyttösen, joka ukkosilmalla oli hakenut suojaa sen oksien alla, tai Salomaan joulussa, missä kuvataan, miten »erämaan verenhimoinen hukka» ei rohkene kajota kylmästä värisevään lapseen, joka vonkuvassa lumimyrskyssä on lähtenyt Vapahtajan tähteä etsimään. — Olemme jo ennen maininneet, että Topelius ei lakannut synkkinäkään aikoina toivomasta parempia päiviä eikä lauluillaan lietsomasta uutta toivoa ja luottamusta kansalaistensa sydämiin (Toivon päivänä). Kun painostavat paino-olot edelleen estivät suoraan lausumasta sitä, mikä painoi jokaisen isänmaanystävän sydäntä, turvautui runoilija siihen keinoon, että hän luonnonelämästä lainatuilla vertauskuvilla tulkitsi maan tunteet ja huolet. Siten syntyi kokonainen sarja vertauskuvallisia kevätrunoja. Niinpä Sininen juova meressä kuvaa kansan henkisen elämän elpymistä kaikista esteistä huolimatta. Kauan nukkunut jättiläinen katkoo viimein kahleensa, vapautuneet aallot käyvät taisteluun, kaukana kimmeltää sininen juova, suurenee ja kasvaa viimein mereksi. Aivan erityisen aiheen Topelius sai v. 1848 Ranskassa tapahtuneesta vallankumouksesta, jolta odotettiin niin paljon hyvää meillekin. Innostuneena, miltei hurmaantuneena ja täynnä toivoa 30-vuotinen runoilija tervehtii vapautusliikettä runossa Kevät 1848:

Hän saapuu, saapuu, tuo myrskysää, tulee synkästi pauhaten; nuo värjyvät pilvet häilyää, käy varjot pois paeten; hänen henkensä maailman kumoo väri taivaan on hurmeinen.

Myrskyn raivotessa vallitsee Suomessa rauha. Mutta se ei ole kuolon rauhaa: luonto on vihreä, ennen hurjia taisteluita varten valmistettu rauta tuottaa auraksi taottuna ihmisille onnea. On taas kevät, ei vain luonnossa, vaan hengenkin avarassa, kukoistavassa maailmassa. Aineellisen ja henkisen viljelyn edistämiseksi kaikkien on ryhdyttävä sitkeään työhön. Siten hetken pilvetkin hälvenevät, ja maailman uudistava myrsky saa äsken vielä synkän taivaanrannan seestymään.

Topelius painatti tämän runonsa Helsingfors Tidningariin saman vuoden toukokuun 13 päivänä. Tämä päivä oli merkillinen monesta syystä. Kahteentoista vuoteen ylioppilaat eivät olleet saaneet viettää yhteistä kevätjuhlaa. Nyt ennen mainitun varakansleri Thessleffin seuraaja, kenraali J.M. Nordenstam vihdoin antoi siihen luvan. Juhla vietettiin ihanan kevätilman vallitessa Kumtähden tilalla lähellä Helsinkiä. Silloin Suomen vaakunalla koristettu lippu, jonka pääkaupungin naiset olivat lahjoittaneet ylioppilaskunnalle, liehui ensi kerran juhlakentällä, Cygnæus piti »laskevan auringon valossa kauniimman puheen Suomesta, mikä koskaan on pidetty isänmaanrakkauden ylistykseksi», ja Maamme-laulu, joka silloin ensi kerran soitettiin ja laulettiin Paciuksen sävelellä, vihittiin kansallislauluksemme. Kun vielä muistamme, että Vänrikki Stoolin tarinain ensimäinen sarja ilmestyi samana vuonna, on helppo ymmärtää, että kuvaamaton isänmaallinen innostus sai kaikki sydämet sykkimään.

Ylevähenkisessä runossaan Suomen nimi Topelius sydämeen syöpyvin ja suloisesti helkkyvin säkein tulkitsee ylempänä kuvatun päivän herättämää innostusta, uusien aatteiden vastustamatonta voittokulkua ja omaa vuorenlujaa luottamustaan valon voittoon. Äsken mainittu puhuja oli tuonut ilmi »Luottehen tenhoisan ja syntysanan niin mahtavan», että kaikki »usvat» haihtuvat: