Ja kaikki kuulevat, paljasna pää,
niin hiljaa, hengähtämättä,
ja sydän rinnassa sylkähtää,
ja kyynel poskella välkähtää,
pois vierivi näkijättä.

Niin sana siivekäs lennähtää, —
ylt'ympäri silloin raikuu,
yks riemu määrätön myrskyää,
ja torvet ylvähät säestää,
ja »Maamme», »Maamme» se kaikuu.

Ja mikä on se »väkevä nimi», joka kaikilta maamme ääriltä kajahtaa korviimme, ja mihin se meitä velvoittaa?

Siis sielus pohjahan piirrä se ja viime hetkehes kanna, sit' uskollisesti palvele, kaikk' yksin Suomelle, Suomelle työs, lempes, henkesi anna!

Isänmaan hyväksi oli kaikki, jos niin vaadittiin, henkikin uhrattava. Uskoen sen tulevaisuuteen ei koskaan saanut lakata tekemästä työtä kalliin Suomi-äidin hyväksi. Lujaa uskoa ja väsymättömiä ponnistuksia kyllä olikin tarpeen, sillä taantumus kohotti tuontuostakin päätään. V. 1850 ilmestyi se surkeankuuluisa asetus, joka kielsi suomenkielellä painattamasta muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Yliopistoelämän säännöllistä kehitystä häirittiin vähän myöhemmin annetulla asetuksella, joka poisti filosofian sen opetussuunnitelmasta ja hajoittaen osakunnat jakoi ylioppilaat tiedekuntien mukaan. Runossa Ainoa perintömme, jonka Topelius uudessa, »Uusia lehtiä» nimisessä kokoelmassa julkaisee nimellä Synkkinä aikoina, hän panee vastalauseensa noita aiheettomia muutoksia vastaan, sanoo kaikkien rakastamaamme valoa, sivistystä, ainoaksi perinnöksemme ja kehoittaa kansalaisiaan kunnioittamaan yliopistoa, joka aina on ollut valon vartiana. Valon katoamattomuudesta ja siitä sitkeästä voimasta, joka on muokannut viljavaksi hallaisen pimeän Pohjolamme, hän vielä laulaa runossaan Syksyn voittamattomuus. Puhuipa Topelius sanasen korkeakoulun nuorisollekin sydämeenkäyvässä Ylioppilaslaulussaan, jonka hän luki pohjalaisille ylioppilaille jakamattoman osakunnan 9 p:nä marrask. 1852 viettämässä Porthan-juhlassa. Runoilijan tässä tilaisuudessa lausuma toivomus, että tämä laulu tulisi yhteiseksi Suomen ylioppilaille, onkin toteutunut. Nuoriso on siten osoittanut ymmärtävänsä, että sen tulee olla »valon vartiana» tässä maassa, »murtaa yön ja tuonelan vallat» sekä tehdä kaikki voitavansa maansa hyväksi, sillä välin kuin nuoriso itse »aallon lailla uinumaan se käypi unholaan», s.o. yksilö on vain heikko, pian katoava välikappale suuren aatteen palveluksessa.

Niinkuin ennenkin elää Topelius edelleen likeisessä yhteydessä luonnon, sen elämän ja sen ilmiöiden kanssa. Mitä herttaisimpia runoja, jotka todistavat tätä, on useita, niinkuin usein kuultu sulosointuinen Laula! Laula! ja Mitähän he odottavat? Viimeksi mainitussa runoilija huomaa omassa sydämessään samaa kaihoa, odotusta ja ikävää, mitä hän luulee kevään kukkien ja kevään aallon tuntevan. Alistuminen, kolmas sen Selman kevätajatuksia nimisen sikermän sievistä runoista, joista edelliset muodostavat ensimäisen ja toisen, kuvaa mitä liikuttavimmin hyljättyä, kuolemaan asti ja kuoleman jälkeenkin uskollista rakkautta. Samanlaista ihanteellista lempeä kuvastaa myös hyvin tunnettu iki-ihana Linnunrata, satu kahdesta rakastavasta, Salamista ja Sulamitista, jotka kuolema on eroittanut ja jotka sitten joutuvat enkeleinä asumaan eri tähtiin kauas toisistaan. Mutta uusissa, hohtavissa kodeissaankin he vain ajattelevat toisiaan ja alkavat kumpikin rakentaa siltaa, joka viimein yhdistää heidät toisiinsa. Jumala salli sen heidän sammumattoman rakkautensa vuoksi. Ja näin syntyi »Linnunrata». Tanssiaisissa ja vuorilla kuvaa sitä rauhaa, todellista iloa ja vapautta, jota iäti nuori luonto tarjoaa vastakohtana seuraelämän useinkin keinotekoiselle huville. Kansanlaulu konserttisalissa kutsuu niinikään ihmisiä takaisin luonnon helmaan. Tuomien tuoksussa — yksi Sylvian lauluja — on hieno, lempivien onnea sulavin säkein laulava tunnelmaruno. — Kauniista muistorunoista mainittakoon Aleksanteri II:lle (Maaliskuun 14 p:nä 1851), M.A. Castrenille ja Y.A. Wallinille omistetut kauniit laulut.

Erittäin herttainen Simson ja Salomo kuvaa kauniisti lapsen rakkautta äitiin, Pikku poikanen, kirjoitettu runoilijan v. 1848 syntyneen pojan Mikaelin jo kahta vuotta myöhemmin sattuneen kuoleman johdosta, ilmaisee vanhempain katkeraa surua:

Hän jaloks, suureks ois ylennyt ja kunniaks isäinmaansa, mun työni ja toimeni täyttänyt, enemmän voinut ja ehtinyt sanoissa, teoissansa. — — — — — Hän, ilomme, onnemme, toivomme, tuki vanhuutemme teillä, hän kerran ois sulkenut silmämme ja seisonut ääressä hautamme, sitä kastanut kyyneleillä. — — — — — —

Itsensä kieltäymyksen tiellä pitkälle ennättänyt runoilija tässäkin ensiksi ajattelee sitä, mitä isänmaa menetti, sitten vasta vanhempia. Topeliuksen lapsellinen usko Jumalaan ilmenee m.m. runossa Ikuinen valo, runoissa Rauhanrukouksia illan tyvenessä ja Etelätuuli kertoo (eräs Sylvian lauluja). Oikea koti nimisessä runossa Topelius kehoittaa äitejä opettamaan tyttäriään uskomaan Jumalaan.

Luonnon ylistystä Topelius kenties soinnukkaimmin laulaa Sylvian lauluissaan. Sylvia on herttainen laululintu, joka tahtoo lohduttaa meitä kaikissa murheissamme niin nälän, hallan, sodan kuin rauhankin aikana. Se laulaa Luojan hyvyydestä ja hänen luomakuntansa verrattomasta ihanuudesta säkein, jotka sävelten siivittämänä pian seitsemän vuosikymmenen kuluessa ovat syöpyneet Suomen kansan veriin. Mutta Sylvia on vielä muutakin. Se on »luonto koko laajuudessaan. Sen povella on kevät, rauha ja sovitus ja se voima, joka pakkoa uhmaa, ja se elämänhalu, joka on yötä ja kuoloa väkevämpi.» Lieneekö monta poikaa tai tyttöä, joka ei olisi itkenyt pettuleipää syövän tyttösen kanssa, viimein saaden lohtua Sylvialta (Pieni tyttö valittaa Sylvialle maan hätää), tai joka ei osaisi laulaa Kevätpäivää Kangasalla, tai sitä, joka alkaa: »Ken sävel kiitävä kirkas sa» (Sylvian ensimäinen laulu), jonka herttaisen sulava sävel lienee runoilijan oma keksimä, tai joka ei olisi makeasti nauranut, kun Koivu kertoo, mitä kuutamossa saattaa tapahtua? Ken voi lukea ne tuhannet kodit, joihin Sylvian korkealentoiset ja alakuloisissakin sävelissään elämänhalusta ja tulevaisuudentoivosta värähtelevät laulut toivat lohtua ja hoivaa? Voineeko välittömämmin ja kauniimmin laulaa luonnollisten, lempeiden ja sovinnollisten tunteiden oikeudesta ja voimasta?