V. 1854 englantilaiset nousivat maihin Pohjanmaan rannikolla polttaen ja hävittäen. Tämä hävitystyö saattoi Topeliuksen mielen kuohuksiin, etenkin kun englantilaisia pidettiin sivistyskansana ja he itsekin pitivät sotaansa sivistyksen taisteluna raakalaisuutta vastaan. Kolmannen runokokoelmansa alkurunossa, Kukkasia aallon kohinassa, hän kuulee viisaan ystävänsä synkkänä oudoksuvan sitä, että runoilija tarjoo kevään tuoksua syysmyrskylle ja heittää kukkia raivoaville aalloille. Kenpä kuuntelisi linnun liverrystä ukkosen käydessä? Runoilija vastaa, että miekka ruostuu, tykit vaikenevat, painetti murtuu ja haavat paranevat, mutta sydämen kaipuu nousee iäti taivasta kohti ja laulu on kuolematon ja väkevä kuin kevät.
Ne runot, joiden sisällykseen edellä on lyhyesti viitattu, ja suuren joukon muita samanaiheisia Topelius julkaisi kahtena Kanervankukkia nimisenä kokoelmana vv. 1850 ja 1854.
Kanervankukkien toinen kokoelma ei saanut arvostelijain puolelta juuri suurtakaan tunnustusta. Kaivattiin m.m. »suuremmoisia näköaloja ja mieltäylentävää maailmankatsomusta». Muutamilla runoilla myönnetään olevan pysyväistä runollista arvoa, kiitellään niiden »suloa ja sievyyttä», mutta kaivataan sitä »miellyttävää yksinkertaisuutta», joka on Franzénille omituinen. Suopeammin arvostellaan kolmatta kokoelmaa tunnustaen, että runoilija on melkoisesti edistynyt siitä, kuin hän julkaisi runoelmainsa toisen vihkon. M.m. kiitetään Sylvian-lauluja, ja eräs arvostelija on aivan oikeassa ennustaessaan, että niitä kerran sävellettyinä laulettaisiin kaikkialla maassamme ja että niiden kaiku oli metsissämme kilpaileva niiden pikkulintujen liverryksen kanssa, joiden nimeä ne kantoivat. Runoilijaa ruvetaan jo pitämään Franzénin veroisena. Topeliuksen runouden sanotaan olevan miellyttävimmän silloin, kun se valaa hohdetta elämän hiljaisiin riemuihin ja kuivaa kyynelet sen suruista. Sen sanotaan jo voivan luottaa tulevaisuuteen ja toivotaan »kanervan» vielä kauan kukoistavan kaunokirjallisuutemme kunnailla.
Yhä enemmän vapautuen aikaisemmista esikuvistaan Topeliuksen runot olivatkin sanontaan nähden käyneet yksinkertaisemmiksi, kuulakammiksi ja koruttomammiksi. Niiden laulullinen sointuisuus on kerrassaan lumoava, korvia hiveleväin säkeiden notkeus yhtä hämmästyttävä kuin viehättävä. Samat piirteet tavataan myös hänen lapsuutensa mielirunoilijassa Franzénissa. Niinkuin esiintuomamme lyhyet runonselostukset osoittavat, haki Topelius vuosi vuodelta yhä useammin aiheensa todellisuudesta, elävästä elämästä, joka seikka, kuin myös tunteiden puhtaus ja hartaus, kyky keksiä elämän vähäpätöisissäkin ilmiöissä ikuisten, katoamatonten ihanteiden heijastusta on puheenalaisille runoilijoille yhteistä. Tottahan mies, joka sydämensä kaikilla säikeillä oli niin kiintynyt maahansa ja kansaansa, kaikkiin sen parhaisiin pyrintöihin, lyyrillisenä runoilijanakin oli tulevaisuuden mies.
Aikaisemmin mainitsemamme 1854 vuoden sota päättyi. Ikävöity rauha tuli, ja uusi aika koitti Aleksanteri II:n valtaistuimelle noustessa. Niitä valoisia tulevaisuudentoiveita, jotka nyt täyttivät suomalaisten mielet, Topelius kuvailee jo esityksemme alussa mainitussa vertauskuvallisessa runossa Jäänlähtö Oulunjoesta, samalla kuin joen vastustamaton vapautuminen jään kahleista kuvastaa vapaan sanan heltymätöntä taistelua sensuuria vastaan. Paino-olot eivät näet Menschikowia seuranneen uuden kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin aikana olleet juuri suotuisammat kuin ennen. »Luonnonkuvauksena» Topeliuksen ylpeä kevätruno sokaisee sensuurin epäluuloisen Argus-silmän.
Ei mikään sulku matkaamme saa estää; ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää, vaan raukkana ken pyrkii pakohon, kuin puro suohon kurja hukkukoon!
Topeliuksen lyyrillisen runouden paraimpana tuotteena on pidetty samana vuonna kirjoitettua Saimaan kanavaa. Saimaa, joka muinoin »meren tyttärenä» on yhdistänyt pohjoisnavan aallot ja Suomen lahden, on sallinut »viekasten ihmisten» sulkea vetensä ahtaiden sulkujen komeroihin. Hyödyttääkseen Suomea tuo muinoin mahtava on nöyrästi alistunut kohtaloonsa. Tie on avattu Suomen erämaista avaraan maailmaan. Täten on saavutettu kaunis voitto sivistystyölle.
Ja uudet voimat, ammoin nukkuneet ja sorretut ja unhoon joutuneet nyt virkoo esiin Suomen keväimestä.
Kansa on iloinen, jopa ylpeä tästä saavutuksesta, onhan sekin kaunis todistus siitä, että ihminen on luonnon herra, mutta samalla se nöyränä tunnustaa työn tapahtuneen Jumalan avulla. Yksilö ei voi löytää todellista onneansa antautumatta ylevien aatteiden, maansa ja kansansa palvelukseen; ja kansan on samalla kuin se lähinnä palvelee omaa maatansa liittyminen suureen, yhteiseen työhön koko ihmiskunnan hyväksi. Useissa muissa ylevähenkisissä runoissa Topelius ajaa samoja kauniita aatteita kuin aikaisemmin. Niinpä hän Nuorukaisen unelmissa teroittaa samaa uhrautumista ja yksilön halpuutta aatteen rinnalla kuin Ylioppilaslaulussa, runossa Suomen kohtalo lausutaan taaskin se usein ennenkin ilmituotu ajatus, että maan onni riippuu Suomen nuorisosta:
Maa armas, lasten hoimahan, sydänten nuorten voimahan soi Luoja onnes vaalinnan, ja vastaisuuden Suomen.