V. 1860 Topelius julkaisi kootun ja tarkistetun painoksen Kanervankukkia. Siihen sisältyivät valikoima edellisten kokoelmain lauluja ja niiden jälkeen ilmestyneitä runoja, joista ylempänä olemme maininneet muutamia esimerkkejä.
* * * * *
Koulunopettajan ja sanomalehdentoimittajan toimet, useiden seurain jäsenyys, osanotto osakuntaelämään ja yleiset harrastukset pakottivat Topeliuksen oleskelemaan Helsingissä suurimman osan vuotta. Jättäen sanomalehtensä kesätoimittajan huostaan hän mielellään kesäisin kävi Kuddnäsissä viettäen siellä rakkaassa lapsuudenkodissaan lämpimän vuodenajan samaan tapaan kuin ennen. Heinäkuussa 1851 hän teki matkan Pietarsaareen tavatakseen Runebergia, joka palatessaan Ruotsinmatkaltaan poikkesi syntymäkaupunkiinsa. Kaupunkilaiset luovuttivat Nissas-saarella olevan, uudestaan kuntoon panemansa kalastajamökin, Runebergin entisen kesäasunnon, runoilijalle takaisin ja pitivät samassa saaressa pienen juhlan hänen kunniakseen. Mieliala oli mitä herttaisin. Hilpeästi pakinoiden ja Runebergin lauluja laulaen vietettiin suuri osa kesäyötäkin ihanan luonnon helmassa. Kerrotaan Runebergin tässä tilaisuudessa ottaneen entisen oppilaansa polvelleen ja häntä taputtaen lausuneen: »Kuulehan, Sakke, kyllä minä sentään olen sinun runoilijaisäsi, mutta kiitänpä sinua, ettet ole tullut minun apinakseni.»
V. 1846 syntyi pääkaupungissa Topeliuksen ja hänen vaimonsa ensimäinen lapsi, tytär Aina Sofia, joka sittemmin joutui naimisiin Porvoon lyseon lehtorin B.A. Nybergin kanssa. Toinen lapsista oli ennen mainittu, 2-vuotiaana kuollut poika Mikael.
Niinkuin jo se runsas lyyrillinen tuotanto, jota ylempänä olemme koettaneet kuvata, osoittaa, on Topeliuksen tuotantokyky hänen ikänsä neljäntenä ja viidentenä vuosikymmenenä hyvin suuri. Hän ei enää runoile vain huvikseen tai ajan kuluksi, runoilu on hänelle vakavaa, päämäärästään tietoista työtä, johon hän antautuu yhä enemmän kypsyvän miehen koko innolla ja tarmolla. Ajan suuret aatteet ja tapahtumat, jotka ovat hänen runoilunsa sisällyksenä, kuvastuvat siinä ihmeellisen kirkkaina ja tarkkapiirteisinä, eikä hän yhä selvenevän, valoisan elämänkäsityksensä kannattamana lakkaa osoittamasta kansalleen niitä yleviä aatteita, joihin on pyrittävä eikä laulamasta lohdutusta synkkinä aikoina.
* * * * *
Mutta Topeliuksen tuotanto ei likimainkaan supistu lyyrilliseen runouteen. 1840- ja 1850-luvuilla hän kirjoittaa lukuisan määrän novelleja, m.m. Välskärin kertomuksia, satuja, näytelmäkappaleita, avustaa lastenlehtiä, laatiipa lukukirjankin, saaden aikaan niin hämmästyttävän paljon, että se vastaisi usean hyvinkin kykenevän ja lahjakkaan henkilön saavutusta. Vaikka kirjaileminen ja muut toimet hankkivat hänelle melkoiset tulot, katsoi hän kumminkin velvollisuudekseen hakea Vaasan lukion historianlehtorin virkaa, jonka hän v. 1852 saikin.
Mainittuun virkaan Topelius ei kumminkaan koskaan astunut. Kirjallisten töitten takia hän ensin sai virkavapautta, ja sitten ystävät ryhtyivät tarmokkaisiin toimiin saadakseen Topeliuksen kiinnitetyksi yliopistoon. Olihan Runeberg ja Snellman jo menetetty. Hankkeet onnistuivatkin, ja Topelius nimitettiin v. 1854 nyt häntä varten perustettuun Suomen historian ylimääräisen professorin virkaan. Hän sai palkkioksi 1,000 hopearuplaa vuodessa, jotka maksettiin kanslerin käyttövaroista.
Topeliuksen taloudellinen asema oli nyt turvattu, ja hyvillä toiveilla hän saattoi antautua hänelle uskotun uuden viran tehtäviin. Mutta näihin aikoihin hän joutui ikävään ristiriitaan eräissä piireissä yleisesti vallitsevien mielipiteiden kanssa.
Englanti, Ranska ja Turkki kävivät sotaa Venäjän kanssa, ja länsivallat sanoivat sotaansa sivistyksen taisteluksi raakalaisuutta vastaan. Englantilaiset nousivat maihin Pohjanmaalla, niinkuin ennen olemme maininneet, hävittäen ja polttaen. Tämä saattoi Topeliuksen mielen kuohuksiin, ja hän kirjoittaa runonsa Ensimäinen veripisara, jossa hän syvästi paheksuu sitä, mitä on tapahtunut, vakuuttaa, että olemme puolustavat maatamme ja että etelän miesten ei siis ole odotettava ystävyyttä meidän puoleltamme. Mutta taistelu ei koskenut vain valtaa, ja sen ratkaisusta riippui, oliko edistys vai taantumus pääsevä voitolle. Kun nyt Topelius näkyi toivovan, että länsivallat joutuisivat tappiolle, tekivät monet siitä sen johtopäätöksen että hän ei ollut edistyksen ystävä, vieläpä että hän luopuen nuoruuden ihanteistaan oli niiden palkattu kätyri, jotka olivat nimittäneet hänet professorinvirkaan. Useat Topeliuksen vanhoista tuttavista eivät enää tervehtineet häntä kadulla. Mutta koska Topeliuksella oli hyvä omatunto. ja hänen lausuntojensa takana puhtaat vaikuttimet, ei hän, niin syvästi kuin hänen täytyikin olla loukkaantunut, menettänyt mielenmalttiaan. Hän ei palkinnut pahaa pahalla, vaan vastasi parjauksiin ihanilla runoilla, joissa hänen sopusointuinen, anteeksiantavainen ja jalo mielenlaatunsa niin kauniina kuvastuu (Rauhanrukouksia ja Kukkasia aallon kohinassa).