Ennenkuin jatkamme Topeliuksen ulkonaisten elämänvaiheiden hahmoittelua on meidän luotava katsaus hänen sisälliseen luomistyöhönsä.
Luonnollista on, että sillä miehellä, joka sanoo olleensa lapsi 22:teen ikävuoteensa asti ja joka ei vielä 65-ikäisenä myönnä »astuneensa rikki lastenkenkiään», olisi paljon sanottavaa erityisesti lapsille. Se näkyy siitäkin, että hän jo vv. 1847-1852 julkaisi neljä vihkoa Satuja ja oli viidentoista vuoden kuluessa avustajana Turussa v. 1854 perustetun Eos nimisen lastenlehden ja sen seuraajien Trollsländanin ja Nya Trollsländanin toimittamisessa. Muihinkin lapsille aiottuihin julkaisuihin hän usein kirjoitti. V:sta 1865 hän alkoi koota mitä hän aikaisemmin oli lapsille kirjoittanut, julkaisten 8 kirjaa Lukemisia lapsille (1865-1896). Topelius oli lasten silmistä löytänyt ikäänkuin tulevan, paremman elämän heijastusta, lasten maailma oli se rauhansatama, jonne hän aina mielellään pakeni elämän levottomasta pauhinasta. Lasten maailma oli ikäänkuin kultakaivos, minkä salaperäisistä kätköistä hän vuosikymmenien kuluessa veti esiin kallisarvoisia aarteita, jotka hän sitten voittamattomalla taituruudella takoi mieltä tenhoaviksi ja silmiä häikäiseviksi taikalinnoiksi. Hän ei tahtonut saduillaan saarnata siveysoppia. Opetuksen tulee, niinkuin runoilija lausuu, mikäli mahdollista kasvaa esiin itse kertomuksesta, ja ellei tämä käy mahdolliseksi, niin sen ainakin tulee pukeutua niin elävään muotoon, että voidaan ikäänkuin käydä käsiksi itse asiaan eikä opetukseen. Hän tahtoi lausua hyvää tarkoittaville siveysopin saarnaajille: Avatkaa ikkuna ja sallikaa raittiin ilman tulvia sisään! Emme huoli kamfertia höyryävistä, ummehtuneista sairashuoneista! Emme tahdo hemmoiteltuja, velttoja, omaa tahtoa vailla olevia nukkeja, jotka te kidutatte kuoliaaksi hyväntahtoisella jankutuksellanne. Pyydämme terveyttä ja voimaa, rohkeutta ja päättäväisyyttä, lämpimiä, hartaita sydämiä, lujia tahtoja ja suoramielistä toimintahalua.
Tätä ohjelmaa Topelius noudatti sepittäessään ihmeteltävät satunsa.
Rikkaasta varastosta otamme joitakuita esimerkkejä.
Kuka ei muistaisi Refanut-laivaa, joka oli niin suuri, että kun pieni laivapoika lähetettiin märssypurjetta kiinnittämään, niin hän palatessaan sieltä alas oli vanha, harmaahapsinen ukko. Laivan oli määrä tuoda Polyneesiasta kultaa, jolla sen omistaja aikoi kullata — koko Aavasaksan. Mutta tuo jättiläislaiva tarttuikin Juutinraumaan, ja sen kapteeni palasi yksin, kurjassa ruuhessa niinimatto purjeenaan. — Liian rohkeat, turhanpäiväiset yritykset, joiden vaikuttimina on vain itsekäs kunnianhimo, menevät myttyyn.
Prinsessa Kultakutri, Persian kuninkaan ihana tytär, on kasvanut ylellisyydessä, häntä on hemmoiteltu, hän on saanut kaikkea, mitä on halunnut. Niinkuin ehkä muistatte, vei eräs Lapin noita, Hirmu, joka oli muuttanut itsensä tiikeriksi, hänet suussaan Persiasta Lappiin ja koetti pakottaa häntä naimisiin laiskan poikansa Morus Pandorus von Pikkulukuli Kukkulun tai, niinkuin häntä arkioloissa nimitettiin, Pimpepanturin kanssa. Mutta hänen täytyi kokea mitä vaikeimpia kieltäymyksiä ja kärsimyksiä, jotta hän oppisi ymmärtämään, mitä todellinen ilo ja onni ovat. Samoin kävi Adalminan, jonka kauneus ja viisaus tekivät hänet onnettomaksi, koska hän oli kovasydäminen ja kateellinen. Vasta sitten, kun hänen sydämensä oli nöyrtynyt, hänkin löysi onnen. Ja kuinka kävi Fransin ja Mimmin sadussa Kun ruusuilla nukutaan? He tahtoivat vain leikkiä. Kerran he isän luvalla soutivat mansikkasaareen ja lupasivat palata kotiin kello 7 illalla. Mutta he jatkoivat matkaa muille saarille ja nukkuivat viimein ruususaareen. Seuraavana aamuna he palasivat ja tulivat vanhan ukon ja vaimon luo, joita he eivät tunteneet. Mutta he olivatkin heidän vanhempansa, jotka 20 vuoden ajan olivat surreet lapsiaan hukkuneina.
Ei opi hän, ken huviaan vain muistaa, vaan vuodet siinä hetkinä vain luistaa; ja ennenkuin voit arvatakaan tän, on elon kello lyönyt seitsemän.
Kertomuksessa Maamme lapsi kysyy, mikä lienee ollut Jumalan tarkoitus luodessaan maamme niin suureksi ja ihanaksi. Peipponen viserteli vastaukseksi, että suuren maan asukasten oli rukoiltava Jumalalta suuria ajatuksia ja ihanan maan asukasten tuli olla hyviä ja nöyriä. Mutta nämät kaksi ajatusta voidaan yhdistää, sillä todellinen suuruus on aina nöyräsydämistä. Runossa Parempia ja huonompia ylvästelevä ja turhamielinen Julia useiden nöyryytysten kautta saa oppia että:
Huonompi on korskapää, tuhma, joka ylvästää luullen halvaks pienempänsä. Parempi on nöyrä tuo, joka muille hyvää suo, vaatii paljon itseltänsä.
Ja kuinka kävi Koivun suurten tuumain hiirenkorva-ajalla? Koivu oli uneksinut, että hänet palmikoitaisiin omenakoriksi kuninkaan tyttären marmoripöydälle. Mutta siitä tulikin luuta, jolla mökin muori lakaisi lattiansa ja jonka vitsoilla hän kuritti lapsiaan. Sitten se joutui pehkujen joukkoon porsaiden alle ja viimein virumaan pellolle kesät talvet lumessa ja sateessa. Viimein se unhoittui kokonaan. Mutta kovan onnen aikanakin se oli säilyttänyt pienen urvun, jossa oli siemen sisällä. Siitä kasvoi pellonpientarelle vähäinen vihreä koivuvesa, jonka pikku prinsessa otti maasta ja vei kotiinsa. Siitä kasvoi hänelle suosikki ja kuninkaan kartanon kauniin puu. Turhamaisuus ja väärä kunnianhimo saivat rangaistuksensa. Mutta koivussa kytevä kukistumaton tulevaisuudentoivo hankki sille onnellisen tulevaisuuden, vaikka toisella tavalla kuin se oli luullut. Ilo-Matti, reipas viulunsoittaja, sai luuvalon sormiinsa, koska hän ei voinut olla soittamatta polskaa edes kohdatessaan ruumissaaton, jonka jälkeen hänen täytyi ruveta haudankaivajaksi. Ihmisen tulee siis voittaa itsekkyytensä ja ottaa osaa lähimmäistensä iloihin ja suruihin. Huonostihan kävi Noorankin, joka ei tahtonut olla lapsi, sillä hän joutui suuressa erämaassa olevaan lumihankeen. Hän ei ollut tahtonut leikkiä toisten lasten kanssa ja tuli itsekkääksi, mutta hän sai kokea, että ken rakastaa vain itseään, hänen sydämensä on kuin erämaa keskellä talvea. Kenpä ei olisi lukenut Kuu kirkasta, kertomusta ukosta ja akasta, jotka aikoivat varastaa omenia, mutta kuu yllätti heidät valollaan. Silloin he päättivät tervata kuun. Rangaistukseksi siitä he ikiajoiksi tarttuivat kuuhun ja jäivät sinne riippumaan. Puu-Pietari on valmistanut Lohtajan kirkolle vaivaisukon varustaen sen salaluukulla, jonka avulla hän varastaa osan köyhille annetuista rahoista. Mutta hän jää kiinni ja saa ansaitun rangaistuksen varkaudestaan. Varmaankin on kaikkien satuja rakastavien lasten muistiin jäänyt myöskin Turun linnan ontto-tornissa asuva 700-vuotias tonttu-ukko, joka osasi kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut Eerikki pyhän ajoista aina Pietari Braheen asti ja joka eräässä holvissa rautaportin takana säilytti suuren joukon susia. Sudet, jotka ulvoivat rautaportin takana, olivat entisiä ihmisiä, jotka tonttu oli muuttanut pedoiksi, kun he olivat tahtoneet ryöstää hänen aarteensa. Jätän nuorten lukijaini selvitettäväksi tämän sadun merkityksen! Pikku-Lassi on punalakkisen ja valkopaitaisen Nukkumatin seurassa palkoveneellään kulkenut ympäri maailmaa ja saanut nähdä kaikki maat moninaisine ihmeineen. Hän oppii matkoillaan, että muualla maailmassa kyllä saattaa olla hyvä olla, mutta että kotona kumminkin on paras ja että Jumala vallitsee kaikkialla. Tulitikku ei saa rauhaa. Kun se on komeassa laivassa helteisenä kesäpäivänä, sitä vaivaa vastustamaton halu raapia keltaista päätään laatikon kylkeen. Muhkea laiva syttyy palamaan, ja useat sen matkustajista hukkuvat meren aaltoihin. Kevytmielisyys ja turha halu herättää huomiota siis saavat aikaan paljon pahaa. Entäs Petter-Matin kivi, tuo Pohjanlahdesta aikojen kuluessa kohonnut kallio, jolle muinoin hylkeet nousivat auringossa paistattelemaan, mutta jolla nyt saattaa kuivin jaloin kävellä! Onko kuolleesta kivestäkin jotain opittavaa? Niinkuin tiedätte: On. Maa kasvaa valloittaen joka sadan vuoden kuluessa mereltä aimo maakappaleen.
Pikku haltia, tuo vaaleanpunaiseen häivähtävä, 1/2 tuuman pituinen, kahdella läpikuultavalla perhosen siivellä varustettu olento, jota hyönteisten kerääjä, herra kirjaneuvos turhaan koetti tappaa ja jonka rovasti ei sanonut kuuluvan hänen seurakuntaansa laskien sen taas vapauteen — mitähän se tahtoo meille opettaa: Ihmiset eivät useinkaan ole uskollisia parhaimmalle, jaloimmalle, mitä heidän povessaan piilee, luopuvat ihanteistaan, joutuen hetken päähänpistojen, jonkun kiihkon tai ulkonaisten olojen tahdottomiksi orjiksi.