Mainittakoon esimerkkeinä siitä, miten jokaikisessä sadussa kuvastuu joku kaunis, ylevä aate, vielä hauska seikkailu Totuuden helmi, josta näkyy, että niiden, jotka pysyvät totuudessa, käy hyvin, mutta valehtelijat ja kavaltajat ovat milteipä ihmissyöjää Pöröpörhyriä kehnommat, ja he saavat elinajakseen Kaininmerkin kasvoihinsa. Pikku Matti teroittaa muistiin syvästi piirtyvin sanoin kotiseudun- ja isänmaanrakkautta. Egyptinmaan pääsky on Ilia, Milia ja Emilia sisarten liikuttava tarina, josta opimme, ettei ole arvosteltava asioita ulkokuoren mukaan ja että työ, rakkaus ja usko luovat elämän todellisen onnen. Että hyvyys on voimaa väkevämpi, käy ilmi vanhasta, tunnetusta sadusta Myrsky ja päiväpaiste. Runonmuotoinen Jättiläissatu kertoo pyhästä Laurensista, joka parhaimpansa, silmiensä valon, menettämisen uhalla rakennutti kirkon Finn jättiläisellä, joka muuttuu kivipatsaaksi, kun hänen nimensä tulee ihmisten tietoon. Armeliaisuutta eläimiä kohtaan ja velvollisuutta olla surmaamatta turvatonta teroittaa paitsi Armelias on rikas m.m. Vadelmamato, satu tuhatvuotisesta, veitikkamaisesta ja vinosuisesta vadelmakuninkaasta, joka valmisti ystävillensä Roosalle ja Ainalle niin monta hauskaa yllätystä. Paremmin kuin Finn jättiläiselle ei käy Rastekaisen autiolla tunturilla asuvalle vuorenkuninkaalle Hiidellekään, sillä suuresta voimastaan ja mahtavuudestaan huolimatta hän »pakahtuu pyryilmaksi» suutuksissaan siitä, että pappi ennättää kastaa pienen Sampo Lappalaisen, jonka hän kauan takaa ajettuaan juuri on ollut saavuttamaisillaan ja luulee saavansa syödä! Valistus ja tieto ovat pimeyden kylmiä valtoja voimakkaammat. Jättiläiset esiintyvät yleensä saduissa kömpelöinä ja saamattomina heitä viisaampien, älykkäämpien ihmisten rinnalla.
Lukija voisi esityksestäni kenties saada sen käsityksen, että satuihin kätketty tarkoitusperä sittenkin pyrkisi liiaksi esiin ja että ne aikaisemmin mainitusta Topeliuksen kauniista ohjelmasta huolimatta tuntuisivat siveyssaarnoilta. Näin ei suinkaan ole laita, sillä Topelius on runoilija, tositaitelija tälläkin alalla. Ovathan m.m. jo lasten omat kirjeet, joista alempana mainitsemme muutamia, hyvinä todistuksina tästä. Hänen satunsa hurmaavat pienokaisten mielen, joka omaksuu niiden sisällyksen semmoisenaan, luultavasti useimmiten lainkaan ajattelematta niiden syvällisempää tarkoitusta, joka vasta myöhemmin vähitellen selviää. »Ei saa elon syksysää kevään rintaan hengittää», laulaa Topelius runossaan Valkeille kirsikankukille, ja tätä periaatetta hän sovelluttaa satujakin sommitellessaan. Itse omistaen lapsenmielen hän ei suinkaan tahdo lapsenmieltä rikkoa, häiritä lapsen rauhaa, vaan antaa lapselle juuri sen, mitä se kiihkeimmin kaipaa, ja tämän mitä viehättävimmässä muodossa. Siksi on keijukaisilla, tontuilla, haltioilla ja haltiattarilla, peikoilla, vellamonneidoilla, metsän- ja merenkuninkailla ja jättiläisillä niin tärkeä tehtävä hänen saduissaan. Ja kuinka paljon hyväätuulta, harmitonta leikillisyyttä, salaperäistä veitikkamaisuutta, säihkyvää eloa ja iloa ja ennen kaikkea, kuinka paljon romantillista ja ihanteellista hohdetta tuo tenhomielinen taituri valaakaan kaikkiin luomiinsa, olkootpa sitten kokonaan hänen vilkkaan mielikuvituksensa lapsia tai osaksi tai kauttaaltaan todellisuudenkuvauksia! Toden totta on hän kaiken tuon piirrellyt joutsenkuningattaren, jalon ja puhtaan Radigundiksen tenhotulla kynällä ja saanut tältä sadun haltiattarelta sen hengen valon, jota häneltä rukoili.
Kuinka runollisen hieno onkaan satu Aallottaren jäljet, joka vertauskuvallisesti esittää metsän ja meren välistä taistelua. Ahdin nuorin ja kirkkain pikku lapsi, sinisilmäinen, hopeakutrinen Aallotar, joka joskus leikittelee rannoilla ja painaa jälkensä valkoiseen hiekkaan, ja metsän nuori prinssi, mustakiharainen Kanervo, joka toisinaan heittelee Aallottarelle ruusuja ja narsisseja aaltojen kuohuun, rakastavat toisiaan, ja heidän rakkautensa on kerran sovittava heidän alati taistelevat vanhempansa. Tai Aallottaren hopeamalja, satu tuosta ihmeellisestä maljasta, joka saattoi siitä juovan unhoittamaan sen, mikä hänelle oli rakkainta maailmassa!
Kuinka hauskasti ja pienen lapsen käsityskannan mukaisesti tuo kekseliäs satujen seppo selittää suurten, koko maalle tärkeiden ilmiöiden syyn ilmenee esim. runopukuisesta sadusta Auringon kuningaslapset. Leimu ja Lempi jättivät usein kristallilinnansa ja ratsastivat oivallisilla ratsuillaan Säteellä ja Hulmulla ympäri maailmaa. Pohjolaankin he saapuivat aina keväällä ja poistuivat syksyllä. Mutta v. 1867 Lempi sai tikun jalkaansa eikä voinut tullakaan Pohjolaan. Leimu vain tuli. Siitä syntyi paljon ikävää:
Ja kolkoks muuttui Suomenniemen kaiska: ei kukka heilinyt, ei tähkäpää, kun Lemmen jalass' oli tikku tää. Voi, paljon pahaa teit sä, tikku raiska.
Ihmeteltävä on Topeliuksen taito kutoa satuihinsa todellisen elämän säikeitä — olihan hän jo aikaisin laulanut siitä hienosta viivasta, joka eroittaa todellisuuden mielikuvituksen maailmasta. Ihannoidessaankaan hän ei riko ihanteen, ajatellun ja näkyväisen välistä yhteyttä. Ajateltu ja yliluonnollinen tulee luonnollisen ja näkyväisen selitykseksi ja sisällykseksi. Siten pysytään, samalla kuin hurmaannutaan ajatus- ja tunnemaailman kimmeltävistä ihanuuksista, kuitenkin yhteydessä todellisuuden kanssa.
Paljon on Topelius kirjoittanut semmoisiakin »satuja», jotka voivat olla tosia tai ovat kauttaaltaan ja historiallisestikin tosia. Jos hän ylipäätäänkin on terävä lasten ja poikain sielunelämän tuntija ja tulkitsija, niin tulevat nämä ominaisuudet mielestäni vielä selvemmin esiin hänen tosioloja kuvaavissa kertomuksissaan. Ja millä vanhan sedän syvällä ymmärtämyksellä ja leveällä hymyllä hän katseleekaan pikku suosikkiensa hyviä ominaisuuksia, heidän reipasta rohkeuttaan, heidän miehuuttaan ja luvallisia pyrkimyksiään yleensä, ja millä ymmärtämykseen perustuvalla, herttaisella anteeksiannolla hän naurahtelee heidän pienille heikkouksilleen ja hairahduksilleen. Se ei suinkaan estä oikeamielistä setää antamasta pienten sankariensa kärsiä vallattomuutensa ja tottelemattomuutensa seurauksista. Päinvastoin. Rikoksia seuraa aina rangaistus, joskaan ei aina se, jota odotettiin. Kuinka hyvänsävyisesti hän nauraa esim. Ollin tai Matin ja Paavon vaaran hetkellä saapasten varsiin vajoavaa, aikaisemmin hyvinkin suureksi paisunutta miehuutta ja mahtipontista uljailua. Kuten muistettaneen: Paavo ei pelännyt sutta ollenkaan, ja Matti oli luvannut ottaa karhua kauluksesta, mutta kun — pupu hyppäsi esiin pensaikosta, kaatuivat pojat pelosta päistikkaa maahan (Ollin hiihtoretki, Salametsästäjät).
Monet puheenalaisista kuvauksista perustuvat Topeliuksen omiin lapsuudenmuistoihin. Kuinka täynnä ääriään yli kuohuvaa eloa ja aitoa poikamaisuutta ovat esim. Valterin seikkailut, Urholan linna ja Akseli ja Stiina. Mopesta oli vähän puhetta jo kirjasen alussa. Sillä itsensä voittamisella, jota Moppe niin verrattomasti kuvaa ja jota jo pikku Sakke niin suuressa määrässä osoitti, oli arvaamaton merkitys hänen myöhemmälle kehitykselleenkin. Topelius siunasi vanhempana näitä lapsuutensa kieltäymyksiä ja taisteli usein ahkerasti voittaakseen mielitekonsa, luopui ennakkoluuloistaan toisten tähden uhratakseen kaikki ja antaakseen nurisematta Jumalalle takaisin rakkaimpansa, mikä maailmassa oli ollut hänen omanansa. Näin kuuluvat runoilijan omat sanat. Voiko itsensäkieltämisessä ja jaloudessa kehittyä pitemmälle? — Historiallisista kertomuksista herättävät useat erityistä mielenkiintoa, m. m. kuvaus Aukusti Maksimilian Myhrbergistä (Raahen poika) ja Elias Lönnrotista (Sammatin poika) sekä nuo verrattomat Hopearahan kertomukset. Ja vihdoinkin tuo liikuttavan kaunis tarina pojasta ja hänen sisarestaan, jotka viholliset olivat vieneet vieraalle maalle ja jotka päättivät palata kotiin. He kulkivat toista vuotta ja löysivät vihdoin koivun kotimökkinsä pihalta ja näkivät sen vaaleanvihreitten lehtien lomitse säteilevän iltatähden. He menivät mökkiin, jossa tapasivat vanhempansa vielä elossa. Pienet, heidän edellään lentävät lintuset — tai lintujen muodossa enkelit, joiksi lapset luulivat kahden kuolleen siskonsa muuttuneen — olivat osoittaneet heille tietä kuiskaten heidän korviinsa: »Menkää kotiin, menkää lohduttamaan isää ja äitiä!» Ken ei tässä Koivun ja tähden sadussa tuntisi Kristoffer Topeliuksen omituista elämäntarinaa, vain sen verran muutettuna, kuin sadun luonne vaatii. Samoin kuin Pikku-Matti ei raski erota rakkaasta isoisästä, samoin köyhä, kaukainen koti tässä vastustamattomalla voimalla vetää puoleensa pojan ja hänen sisarensa, joita kyllä kaikin tavoin houkuteltiin pysymään uusilla, oudoilla olinpaikoilla.
Yleinen oli se mieltymys, millä nämät sadut otettiin vastaan. Sekä yleisö — lapset siihen luettuina — että arvostelijat, niin meillä kuin Ruotsissa, ymmärsivät ja tunnustivat heti niiden suuren arvon. Ihastus ja riemu oli yleinen. Topelius osasi olla lasten kannalla alentumatta sille, hän oli lapsi sydämeltään, ja muinaiskansan tavoin hänelle ei ollut mikään kuollutta, vaan kaikki esineet elivät ja hengittivät, tunsivat, ajattelivat ja puhuivat. Lasten ja kansan tavoin hän oli läheisessä yhteydessä luonnon ja sen ilmiöitten kanssa ja hän taisi ikäänkuin urkkia niiden syvimmät salaisuudet. Kun hän sitten taikasauvallaan muutti sen, mitä hän täten oli saanut nähdä ja kuulla, niiksi hohtaviksi helmiksi, joita nyt olemme katselleet ja joista joka ikinen, samalla kuin se kauneudellaan hivelee silmää, antaa sekä vanhalle että nuorelle hyviä opetuksia elämää varten, onko ihme, että ne milteipä lumoavat kaikkien mielen? Vai mitä sanovat lapset? Sen saamme heti kuulla, sillä satujen suurelle sedälle oli aikojen kuluessa karttunut melkoinen joukko pienokaisten kirjeitä, joihin hän usein vastasi, melkein kaikkiin, jotka näyttivät olevan ilman muiden apua sepitettyjä. Eräs ruotsalainen pienokainen kirjoittaa: »Olen 8-vuotias poika, ja minä olen lukenut Välskärin kertomuksia ja rakastan isänmaatamme ja arvelenpa, saanko teidän valokuvaanne ja jotain muuta Suomesta. Ja mietinpä minkälaista siellä Suomessa on. Ja minä rakastan kreivi Bertelsköldiä. Ja osoitteeni on herra… Ja minä asun Östergötlannissa. Hyvästi, kirjoita pian!» Erään pienen suomalaisen pojan kirje kuuluu: »Kiltti Setä Toppelius Zakarias — Mulla on niin ikävä sitä kilttiä Toppeliusta. Tulisit joskus meille me asumma länsi kirkko kadulla me tuumma kyllä asemalle sinua vastaan sinun pitää hakea kahta poikaa, joilla on tähtiä lakissa kirjoitaisit mulle kertomuskirjan … terveisiä äidiltä ja isältä ja veikolta ja terveisiä Siskolta ja kaljohan Sandelinilta… J.A.S. 6 vuotta 7 p. maalisk.»
Johan tämäkin osoittanee, missä suhteessa pienokaisiin oli se mies, joka tuotantoansa määräävänä ojennusnuorana piti periaatetta, että kaikkein paraskaan tuskin oli kyllin hyvää lapsille.