Sen arvostelun tilalle, joka minun olisi annettava Topeliuksesta satujen seppona, piirrän tähän vain kolme riviä hänen ihanasta sadustaan Kirkon kellot: Hän oli kuin tyyni vesi, jonka kirkas syvyys kuvastaa taivaan aurinkoa ja yön tähtiä ja aina povessaan kantaa kuvaa korkeuden äärettömästä ihanuudesta. Topelius kuvasi lapsimaailmaa niin sattuvasti, niin verrattoman kauniisti siitä syystä, että hän itse oli tuollainen tyyni vesi.

* * * * *

Topeliuksen lausunnot länsivaltain sodasta olivat tuottaneet hänelle paljon ikävyyksiä, mutta todelliset ystävät, niinkuin Cygnæus, Snellman ja Runeberg, pysyivät hänelle uskollisina. Sekoittamatonta iloa tuotti hänelle niinikään onnellinen perhe-elämä ja entiseen tapaan jatketut hauskat kesänvietot kotiseudulla. Topelius oli niitä onnellisia, joiden elämään mitä hellin, alttiiksiantava puolison- ja äidinrakkaus kauan loivat himertävää hohdettaan. Pian sen jälkeen kuin Topelius oli nimitetty professoriksi, hän perusti kesäkodin, jossa hän vietti suvilomansa kahden kymmenen vuoden aikana. Se sijaitsi Alörn nimisellä saarella Uudenkaarlepyyn saaristossa, josta Topelius raatimies K.J. Collanderilta oli ostanut vaatimattoman, punaiseksi maalatun, tupatyyliin rakennetun huvilan. Siinä oli vain muutamia neliruutuisilla ikkunoilla varustettuja huoneita ja avonainen kuistikko. Se sijaitsi likellä Lapuanjoen suuta noin neljän kilometrin päässä rakkaasta lapsuudenkodista. Sen ympärillä hymyili saaristomaisema viehkeimmässä ihanuudessaan: havumetsää, pihlajia ja valkopintaisia riippakoivuja, siintäviä, leppoisasti väreileviä salmia ja meren selkiä. Kuinka usein loikaan runoilija Mainiemen matalasta ullakkokamarista, missä niin monta hänen kauniimmista, runoistaan sepitettiin, haaveksivan kaukokatseensa Pohjanlahden aavoille ulapoille huolestuneena tiedustellen ja tutkien maansa tulevaa kohtaloa!

Topeliuksella oli täällä erinomaiset kalavedet. Se into, jolla hän jo lapsena oli antautunut kalastukseen, ei ollut laimennut. Hän harjoitti sitä nyt vain järkiperäisemmin ja hankki vähitellen tällä alalla taidon ja kokemuksen, jotka hämmästyttivät ammattimiehiäkin. Hän teki ahkeraan vedenkorkeus-, tuuli- ja ilmahuomioita ja otti selkoa luodoista, kareista ja kalahaudoista siten saaden tietää, missä paikoissa kalat minkinlaisen ilman vallitessa oleskelivat ja olivat pyydettävissä. Topeliuksen »kalaonni» olikin hämmästyttävä, toisin sanoen hänen asianmukainen ja järkiperäinen kalastamistapansa vei hyviin tuloksiin. Hän sai paljon kaloja, joskus silloinkin, kun ikänsä samoilla vesillä liikkuneet ammattikalastajat palasivat milteipä tyhjin käsin kotiinsa. Ja niinpä kansa, joka oli kuullut, että professorin kirjoissa oli niin paljon kummitusjuttuja, luuli, että hän osasi lumota kalatkin! Seuranaan Topeliuksella näillä retkillään oli vaimonsa, jolla silloin oli jokin käsityö mukanaan. Usein runoilija kalanpyydyksiään hoitaessaankin hyräili mielilaulujaan, syntyipä joskus jonkun uuden laulun sävel ja sanat yhtaikaa. Niin on laita ennen mainitun Sylvian ensimäisen laulun »Ken, sävel kiitävä kirkas, sa?»

V. 1854 syntyi Topeliuksen kolmas lapsi, tytär Toini Matilda, sittemmin tunnettu kuvakirjatekstien ja erään satukokoelman kirjoittajana ja erään lastenlehden julkaisijana. Seuraavana vuonna syntyi tytär Eeva Maria, joka sittemmin joutui naimisiin maalari A. Acken kanssa. Tämän vuoden syksyllä Topelius palasi yksin Helsinkiin, äiti ja lapset asuivat syyslukukauden Kuddnäsissä. Runoilijan luona asui sillaikaa äsken kasvatusopin professoriksi nimitetty Lauri Stenbäck. Runoilijoiden välit olivat huolimatta mielipiteiden eroavaisuudesta ja siitä johtuvista väittelyistä ystävälliset, joskaan yhteisymmärrys ei koskaan ollut täydellinen.

Valtiollinen taivas alkoi näyttää vähän valoisammalta usein mainitun sodan ja 1855 vuoden maaliskuussa sattuneiden suurten tapahtumain jälkeen. Uuteen hallitsijaan Aleksanteri II:seen liittyi hyviä toiveita onnellisemmasta tulevaisuudesta, ja niille näytti antavan vahvaa tukea se seikka, että maamme johdossa oli semmoisia miehiä kuin valtiosihteeri Aleksanteri Armfelt, hänen apulaisensa Stjernvall-Walleen ja uusi sijaiskansleri J.R. Munck. Ajan varjopuoliin kuului että kenraalikuvernöörinä oli ennen mainittu, rettelöimishaluinen ja perustuslaillisille muodoille vieras kreivi Berg, joka tosin harrasti maan aineellisen ja taloudellisen tilan parantamista, mutta m.m. ankaralla sensuurikiristyksellään suuresti ehkäisi yhteiskuntaelämämme luonnollista kehitystä. Sanomalehdet, niinpä myös Helsingfors Tidningar ja sen toimittaja, olivat hänen »maanisällisen» tyytymättömyytensä alituisena esineenä. Topeliuksen edustama oppiaine, hänen novellikirjailunsa, josta tuontuostakin oli »vaarallisia» näytteitä hänen lehdessään — Välskärin seitsemäs kertomus »Siniset» suututti siinä m.m. olevan Narvan taistelun kuvauksen takia kreiviä niin, että hän päätti lakkauttaa lehden — ja Topeliuksen isänmaallinen toiminta yleensä oli Bergille hyvin epämieluinen. Muistamme, miten Topelius mahtavissa isänmaallisissa vertauskuvallisissa runoissaan kireistä paino-oloista huolimatta sai lausutuksi ne aatteet, jotka kaikista sortotoimenpiteistä huolimatta synkkinäkin aikoina hänen kansalaisiaan rohkaisivat ja kannustivat eteenpäin pyrkimään. Kun yliopisto syyskuussa 1856 vietti juhlaa Aleksanteri II:n kahta viikkoa aikaisemmin tapahtuneen kruunauksen johdosta, lausuttiin juhlassa kauan pannaan julistettu, mutta kaikkien sydämessä elävä sana valtiopäivät, ja v. 1863 kokoontuivat Suomen säädyt valtiopäiville puolen vuosisadan loma-ajan kuluttua.

Samana vuonna Topelius nimitettiin Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian ensimäiseksi vakinaiseksi professoriksi. Yliopiston juhlassa oli lausuttu uuden ajan tunnussanat, mutta nyt alkava käytännöllisen työn suorittaminen tarvitsi omat elimensä: eduskunnan ja sanomalehdistön. Topelius ei enää katsonut olevansa pätevä uuden ajan sanomalehdentoimittajaksi. Olihan hänellä paitsi luennoimisvelvollisuuttaan lukuisa määrä muita hommia, ja hyvin vaikea oli saada aikaa tuohon niin rakkaaksi käyneeseen kaunokirjailuun. Niinpä hän 1860-vuoden lopussa luopui lehtensä toimituksesta. Hän lausuu lukijoilleen jäähyväissanat, joiden vaatimaton sävy on kuvaava kirjoittajan herttaiselle luonteelle. Hän ei katso kelvanneensa tehtäväänsä, vaikka kyllä lukijain määrä vuosi vuodelta onkin kasvanut »ja hän on nähnyt kreivin ja nuohoojan samalla hartaudella näiltä palstoilta» etsivän jotakin itselleen. Laaja oli se vastakaiku, jonka hänen usein oikealla ajalla lausumansa sana saavutti, ja tehokkaasti hän vaikutti sen kerran lausumansa ajatuksen toteuttamiseksi, että sivistyksen täytyy tulla kansan omaisuudeksi. Epäilemättä hänen seuraajansa lehden toimituksessa Aug. Schauman iskee asian ytimeen lausuessaan m.m., että Topelius oli tehnyt Helsingfors Tidningarin ylhäisten ja alhaisten kunnioittamaksi ja rakastamaksi ja hankkinut sille vaikutusvallan, jonka merkitystä ei käy kyllin suureksi arvioiminen.

* * * * *

On huomautettu, että Topelius ennenkaikkea on lyyrillinen runoilija ja että lyyrilliset runot uskollisimmin kuvastavat hänen persoonallisuuttaan ihmisenä ja runoilijana. Mutta hän oli tämän lisäksi, niinkuin edellä olemme nähneet, harras isänmaanystävä ja jo nuoruudestaan hyvin innostunut historiaan. Eritoten isänmaan ja Ruotsin historia ja niiden kunniakkaat muistot kiinnittivät hänen mieltään. Ei siis ihme, että hän jo verraten aikaisin koetti kykyään myöskin historiallisten novellien sepittämisessä. Niihin laajoihin historiallisiin tietoihin, jotka Topelius omisti, yhtyi kansantarinoita ja suullisia perintämuistoja, ja tätä runsasta ainesta hän vilkkaan mielikuvituksensa avulla, hehkuvan runoilijainnostuksensa johdattamana muodosteli ja muokkaili loihtien eteemme aikojen yöstä sarjan mitä jännittävimpiä tapauksia ja luonteita, joista toiset ovat kirjaimellisesti todellisia, toiset osaksi tai kokonaan keksittyjä. Paitsi että nämä kuvaukset aina olivat huvittavia, oli niillä suuri merkitys senkin vuoksi, että ne perustuen historialliselle pohjalle melkolailla tutustuttivat aikansa kirjallisesti verraten vähän sivistynyttä yleisöä menneiden vuosisatojen muistoihin.

Jo v. 1849 Topelius julkaisi sanomalehdessään ensimäisen, Rautakylän vanha parooni nimisen, novellinsa, joka sittemmin on ilmestynyt näytelmäkappaleenakin. Mutta vasta seuraavana vuonna Helsingfors Tidningarissa ilmestyi hänen ensimäinen varsinainen historiallinen romaaninsa Suomen herttuatar. Se käsittelee n.s. »pikku vihan aikoja» Suomessa. — Venäläiset olivat skotlantilaisen kenraali Keithin johdolla useiden kaupunkien ja m.m. Helsingin antautumisen jälkeen marssineet silloiseen pääkaupunkiin Turkuun. Suomalaiset rykmentit oli lähetetty kotiin ja tuhansia turkulaisia pakeni Ruotsiin. Pakenijain joukkoon kuului myös ihmeenihana, 18-vuotias Eeva Merthen, pormestari Merthenin tytär, jonka vastoin hänen tahtoaan eräs uskollinen palvelijatar oli kantanut veneeseen. Eeva astuu maihin Laimilla, 2 tunnin matkan päässä Turusta, mutta venäläinen kaleeri ottaa hänet ja hänen kasvatusveljensä kiinni Ruissalon läheisyydessä. Hän saa kumminkin olla yötä vanhempainsa Ruissalossa olevassa kesätuvassa. Seuraavana päivänä Eeva viedään kenraalin luo, joka pyytää anteeksi, että hänelle ja hänen kasvatusveljelleen on syntynyt ikävyyksiä kaleerinjohtajan liiallisen virkainnon vuoksi.