Zacharias Topelius: Elämä ja toiminta

by A. J. Sarlin

Pormestarin tytär lähetettiin takaisin Turkuun Keithin kullallasilatuissa, 4-valjakon vetämissä vaunuissa ja 12 henkivartiohusaarin saattamana. Eeva olisi mielellään kieltäytynyt tästä kunniasta, mutta olisihan ollut vaarallista loukata miestä, jonka käsissä oli koko maan kohtalo. Sangen yleisesti luultiin, että Suomi Venäjällä hallitsevan Elisabetin manifestin johdosta tulisi itsenäiseksi, ja kun Keithin luultiin tulevan »herttuaksi», arveltiin vaunuissa ajajaa »herttuattareksi». Kun asian oikea laita tuli ilmi, muuttui aikaisempi ilo suuttumukseksi. Tämähän oli häpeällistä maan kavaltamista. Eeva oli ollut poissa kotoa kokonaisen vuorokauden ja palasi voittavan kenraalin vaunuissa. Turun ylhäiset perheet siitä huolimatta rupesivat seurustelemaan Keithin ja Eeva Merthenin kanssa, jotka elivät sivupuolisessa avioliitossa, kunnes heidät 13 vuotta myöhemmin vihittiin Saksassa. Keith oli loistava maailmanmies, jossa yhtyi avomielisen soturin ja hienosti sivistyneen aatelismiehen parhaat ominaisuudet. Hänen vaikutusvaltaansa oli mahdoton vastustaa. Eevan synnynnäinen, yksinkertainen herttaisuus, hänen koruton pukunsa ja seurustelutapansa hankkivat hänelle pian yhä enemmän ihailijoita, ja hänen hyvä ja jalo sydämensä, jonka johdattamana hän antautui sangen laajaan hyväntekeväisyyteen, avaavat lopulta kaikki ovet ja sydämet kerran niin katkerasti moititulle tytölle. — Ajan- ja luonteenkuvaukset ovat sattuvia. Mutta väärinkäsityksen välttämiseksi lisäämme heti, että runoilija luomistyössään on noudattanut sitä periaatetta, että hänellä tosin ei ole ollut oikeutta muuttaa luonteita, vaan kyllä »valaista niitä vapaasti, sikäli kuin katsoo sen tarkoituksenmukaiseksi».

Tässä on kumminkin vain »mitalin toinen puoli». Topeliuksen esittämässä ihannoidussa muodossaan on »herttuatar» runollinen keksintö, joka taideteoksena saattaa miellyttää, mutta jonka todellisuuteen emme sinänsä saa uskoa. Ylempänä mainittu vihkiminen ei liene koskaan tullut aikalaisten tietoon, ja se aikaisempi mielipide, että vihollismielisen venäläisen kenraalin suhde Eevaan oli häväistys, jopa sellainen, minkä, niinkuin tekijäkin myöntää, tuskin mikään toinen aikakausi meille olisi voinut tuottaa, on kyllä oikea. Topelius ei tahtonut, yhtä vähän kuin Runebergkaan, syventyä ihmissydämen synkimpiin kuiluihin, ja niinpä hän sekä niihin että historiamme häpeällisimpäänkin aikakauteen on heittänyt auringonsäteen, joka on lähtöisin hänen omasta kovin synkkiä varjoja vierovasta elämänkäsityksestään.

»Suomen herttuatar» otettiin vastaan suurella mieltymyksellä, josta on hyvänä todistuksena se, että Helsingfors Tidningar sen vuoksi sai enemmän tilaajia kuin koskaan ennen. Kun tämä novelli pian ilmestyi kirjankin muodossa, oli sen menekki silloisiin oloihin nähden harvinaisen vilkas.

Mikäli mahdollista vielä etevämpää kertomataitoa Topelius osoittaa niissä verrattomissa menneen ajan kuvauksissa, jotka hän vv. 1851-1866 julkaisi sanomalehdessään ja sittemmin kirjan muodossa viitenä jaksona vv. 1853-1867 nimellä »Välskärin kertomukset».

Teoksen esipuheessa Topelius esittelee lukijalle välskärinsä Antti Bäckin, joka haavurina otettuaan osaa sekä 1788-1790 vuosien taisteluihin että sittemmin myös 1808-1809 vuosien sotaan vanhoilla päivillään elätti itsensä rokotuksella ja kalastuksella. Ukko istui usein nahkalla päällystetyssä nojatuolissaan vinttikamarissa, jossa Topelius ikäveljiensä ja vanhempienkin henkilöiden kanssa usein iltavalkean ääressä sanoo kuunnelleensa laajalti matkustaneen ja paljonkokeneen miehen kertomuksia. Samoin kuin Runebergilla oli vänrikkinsä oli siis Topeliuksella välskärinsä. Tämä on niin ymmärrettävä, että hänen suvussaan oli suullisia perintätietoja, jotka hän »panee välskärin suuhun». Sen, minkä hän näin kerrottaa välskärillä, hän on saanut osaksi vanhalta karoliinilta, vaimonsa isän isoisältä Abraham Lindqvistiltä, joka 105 vuoden ikäisenä kuoli Uudessakaarlepyyssä ja jonka muistelmat edelleen elivät perheessä, sekä vaimonsa enolta, niinikään entiseltä soturilta Nikolai Lindqvistiltä, jolta hän sai mieskohtaisia tiedonantoja. Niinkuin siitä, mitä jo ennemmin Topeliuksen novellikirjailusta on sanottu, käynee ilmi, välskäri tämän lisäksi saa kertoa niitä historiallisia tietoja, jotka Topelius oli hankkinut, paitsi useilta oppineilta ja tutkijoilta, kirjallisuudesta, kirjastoista ja arkistoista löydetyistä käsikirjoituksista, vanhoista sukupapereista y.m.

Pitkä, jännittävä ja täynnä satumaisia seikkailuja on se matka, jota nyt välskärin johdattamana lähdemme taivaltamaan. Se alkaa Breitenfeldin veriseltä taistelutanterelta ja päättyy vasta, kun Kustaa III sankkojen ihmisjoukkojen loppumattomien riemuhuutojen kaikuessa luopuu yksinvaltiudesta. Mikä sarja taisteluja, jotka kuuluvat Ruotsin ja Suomen jaloimpiin sotamuistoihin, välähtää matkan varrella silmiimme! Kustaa Aadolfin voittokulku halki Saksan ja hänen sankarikuolemansa Lützenillä, sitten Kaarle X:n veriset kahakat, Kaarle XI:n rautainen reduktsioni, Kaarle XII, joka »vuorenkorkuisena ajan kääpiöiden joukossa yksin kantoi hartioillaan kokonaisen aikakauden, joka kukistui hänen mukanaan eikä enää ikinä noussut haudastaan», nälänhätä, rutto ja Isonvihan kuvaamattomat kauhut Suomessa ja siitä huolimatta taukoamatonta taistelua isänmaan puolesta, vapauden aika Ruotsissa, jolloin »valtakunta myytiin huutokaupalla enimmän tarjoavalle» ja viimein »lumoojakuninkaan» aurinkoiset ja samalla niin myrskyiset päivät. Tällainen on se historiallinen tausta, jota vastaan Topeliuksen lukuisat sankarit ja sankarittaret, sekä todelliset että keksityt, kuvastuvat. Täytyy ihmetellä sitä mestaruutta, jolla runoilija on suurten tapahtumain säikeihin punonut niiden kahden, Perttilän ja Laurilan suvun elämänvaiheet, joita hän erikoisesti on ottanut selvittääkseen. Suurta kykyä on tosin kysynyt mukaella romaaniksi perhekronikan kehykseen vuosisataisia kausia historiastamme, eikä eheää, sopusuhtaista taideteosta täten ole voinut syntyä. On syntynyt sukutieteellinen romaani, joka sisältää paremmin tai huonommin yhteensovitettuja kertomuksia. Teos ei näin ollen tyydytä yhtenäisen suunnittelun ankaria vaatimuksia. Tämä tietenkään ei estä meitä ihailemasta yksityisten kertomusten hyviä puolia: niiden jaloja aatteita, isänmaallisia aiheita ja jännittäviä tapauksia sekä pirteätä ja usein lennokasta, paikkapaikoin loistavaa, aina huvittavaa esitystapaa.

Kuinka tenhoova onkaan jo ensimäisen jakson ensimäisessä kertomuksessa Kuninkaan sormus oleva kuvaus m.m. Kustaa Aadolfin voittoretkestä Saksassa, hänen Frankfurtissa viettämästään komeasta voitonjuhlasta, hänen sankarikuolemastaan Lützenillä ja katolilaisten voitonriemusta, kun luterilaiset nyt olivat menettäneet parhaan tukensa ja ruotsalaisten voittokulku ainiaaksi oli päättynyt. Eräs Stålhandsken ratsastajista, nuori Pohjanmaalta kotoisin oleva Kustaa Perttilä oli kunnostautunut ennen muita, ja kuningas olisi ylentänyt hänet aatelissäätyyn, ellei hänen isänsä, Isonkyrön mahtava tilallinen, 70-vuotinen »talonpoikaiskuningas» Aaroni Perttilä, joka Flemingin ajoilta asti vihasi aatelia, olisi jyrkästi sitä vastustanut. Kuningas, joka oli viettänyt viimeisen yönsä vanhoissa vaunuissa, oli ottanut oikeasta etusormestaan kuparisormuksen, minkä oli saanut suomalaiselta naiselta ja jossa olevat seitsemän ympyrää muodostivat hänen molempien nimiensä kirjaimet. Sitten hän oli pyytänyt Weimarin herttuaa antamaan sen Bertelille, joksi Perttilää lyhyyden vuoksi sanottiin.

Toisessa kertomuksessa Miekka ja aura on tarkempi kuvaus Aaroni Perttilästä, joka Kaarle IX:lle osoittamiensa ansioiden korvaukseksi on saanut kasvattaa kauniin ja herttaisen Meeri tyttärensä aatelisten neitsyiden parissa kuningattaren hovissa Tukholmassa. Mutta Perttilän tunnussanana pysyy: kuningas ja kansa, kaikki, mikä on sillä välillä, on pahasta. Hänen kunnianhimonsa on sammumaton, ulottuupa niin pitkälle, että hän lähetti poikansa Saksaan, jotta tämä Kustaa Aadolfin avulla, jonka luullaan olevan hänen isänsä, kohoaisi Ruotsin kruununperilliseksi! Kun hänen tyttärensä ei voi tulla kuninkaan äidiksi, tulee hänen olla talonpoikaisnainen, ja isä kohtelee häntä kovemmin kuin halvinta palkkapiikaa.

Kolmannessa kertomuksessa Tuli ja vesi saamme m.m. tietää, että Tukholman holhoushallitus herttua Bernhardin esityksestä aateloi Perttilän, joka edelleen on sotakentällä niittänyt uutta mainetta. Hän saa nimekseen Bertelsköld. Mutta isä kiroo hänet luopiona. Bertelsköld menee naimisiin Reginan, Würzburgin piispan sisaren tyttären kanssa, joka munkki Hieronymuksen kiihoittamana oli luvannut murhata Kustaa Aadolfin, mutta rakastuikin häneen ja koetti sen sijaan käännyttää hänet katolinoppiin. Ennenkuin Bertelsköld jättää isänmaansa, hän vielä kerran käy isänsä luona, joka elää Isossakyrössä entiseen tapaansa vanhan pehtorinsa Larssonin ja onnettoman tyttärensä kanssa. Edellisen poika, kapteeni Larsson, Bertelsköldin reipas sotatoveri, ja hänen vaimonsa Kätchen asuvat myös talossa. Taipumaton vanhus kiroo poikansa, tekee hänet perinnöttömäksi ja antaa kaiken omaisuutensa Larssonin suvulle jonka hän siunaa. Meeri kuolee siunaten poikansa.

Toisen sarjan ensimäisestä kuvasta Kapinassa omaa onneaan vastaan piirtyy syvimmin mieleemme loistavan, sadoissa taisteluissa mukana olleen ja lukemattomia hengenvaaroja välttäneen Kustaa Bertelsköldin hukkuminen Vähään Bältiin, jonka heikon jään yli hän oli koettanut ensimäisenä ratsastaa. Palvellen hyvin sotaisaa mutta vähän valtioviisasta Kaarle X:ttä Kustaata oli hänellä ollut alituinen myötätuuli, hän oli lakkaamatta ylennyt arvoissa, voittanut rikkauksia ja vaikutusvaltaa. Mutta hän rikkoi liettualaisten kanssa tekemänsä sopimuksen. Siten hän oli tehnyt väärän valan, ja niinpä hänen onnenpyöränsä ainiaaksi oli kääntynyt. Vähän ennen hukkumistaan hän oli eräässä kaksintaistelussa menettänyt kaksi sormea ja kuninkaan sormuksen. Tuolla ihmeellisellä sormuksella oli näet se ominaisuus että se tuotti kantajalleen demoonista voimaa ja satumaista, alituista onnea, mutta jos hän teki väärän valan, tuotti sormus onnettomuutta.