Noita-akka siirtää meidät Kaarle XI:n aikaan ja siihen ylpeään vuosisataan, joka on synnyttänyt Newtonin, Leibnitzin ja Voltairen. Siitä huolimatta leimusivat nuo hirvittävät, ihmiskunnalle häpeätä tuottavat noitaroviot kaikkialla protestanttisessa maailmassa. Taikausko ja tietämättömyys vaatii Suomessakin monta uhria. Yhden niistä, Mustan Jaanen, pelasti roviosta kreivi Bernhard Bertelsköldin, Kustaan ja Regiinan pojan rohkeus ja neuvokkuus. Tämä peri isältään Mainiemen linnan,[1] joka sijaitsi länsi-Suomessa ja oli upeasti varustettu 1600-luvun raskaalla rakennustaiteellisella ylellisyydellä. Isän aikana perin köyhtyneet alustalaiset olivat pojan lempeämmän ja vapaamman hallinnon alaisina taas ruvenneet vaurastumaan, entisen laiskuuden, röyhkeyden ja raakuuden sijaan oli tullut ahkeruus, sävyisyys ja rauhallisempi elämä. Onni näyttää aluksi hymyilevän nuorelle kreiville ja kreivittärelle, mutta onpa heilläkin »mörkönsä». Hovimestarista Niilo Janssenista tulee talon paha henki ja lopullinen häviö. Kreivin ollessa matkoilla pannaan toimeen kaunistustöitä sekä suuria juhlallisuuksia, jotka nielevät suunnattomia rahamääriä, ja talon omien varojen ehtyessä hovimestari lainaa kreivittärelle. Lopuksi muhkea Mainiemi, joka jo viisi kertaa oli ollut reduktsionin »mustalla taululla», oli annettava takaisin kruunulle, jonka lisäksi kreivi oli velkaa valtiolle 28 vuoden tulot tilasta eli 280,000 taalaria. Janssen, jonka kreivin isä Kustaa pojan ollessa 5-vuotias oli tuonut matkansa onnistumisen todisteena ratsastettuaan Bältin yli, oli vannonut hänelle tehdyn häpeällisen väkivallan kostoksi saattavansa kreivin täydelliseen häviöön. Niin oli nyt käynytkin. Janssen hukkuu menetettyään vannomalla väärän valan kuninkaan sormuksen, joka joutui kreivin pehtorin tyttärelle Kreeta-muorille.

[1] Z. Schalin on Finsk tidskrift 1917 julaissut mielenkiintoisen Mainiemen linnaa koskevan tutkimuksen. Siinä hän on tullut siihen johtopäätökseen, että sen täytyy ajatella sijainneen 4-5 peninkulman päässä Turusta itään päin ja merenpuolella, lännessä tai etelässä rannikkotiestä, joka Tenholasta kääntyy pohjoiseen ja Uskelasta länteen päin.

Kolmannen jakson kertomukset Siniset, Pakolainen ja Erään nimen varjo esittävät Kaarle XII:n verisen sankariuran, jonka harhaileviin polkuihin välskäri entisellä taidollaan yhdistää Bertelsköld- ja Larsson-sukujen elämänvaiheet. Kuninkaan salaperäisillä kirjaimilla R.R.R. varustettu sormus joutui Bernhardin pojalle Torstenille, joka pääsi Kaarle XII:n kansliaan. Torstenin menetettyä sormuksen se joutui hänen tyttärensä Ebban välityksellä herttuatar Hedvig Sofialle ja häneltä Kaarle XII:lle, jonka sen luultiin tekevän »kovaksi» jommoinen Kustaa Aadolfkin oli ollut. Hän hukkasi sen, mutta se joutui myöhemmin hänelle takaisin. Kuninkaan jättiläismäisen, uskollisen asetoverin ja henkivartian Kaarle Kustaa Bertelsköldin urhoollisilla seikkailuilla on laaja sija näissä kertomuksissa. Paettuaan Venäjältä hän palasi kotimaahansa ja johti täällä pientä vapaaehtoista joukkoa. Maassa raivoo tähän aikaan rutto, joka tappaa yksistään Helsingissä toista tuhatta henkeä, muutamissa pitäjissä enemmän kuin puolet asukkaista, Ruotsissa 100,000 henkeä. — Isonkyrön onnettoman tappelun jälkeen oli koko Suomi venäläisten vallassa. Bertelsköld ratsastaa Merenkurkun yli, saapuu Ruotsiin ja pyytää apua Suomelle kuninkaan kansliapresidentiltä Arvid Hornilta, joka kumminkaan ei voi auttaa.

Hirvittävä on kuvaus m.m. siitä ajasta Suomessa, joka oli 1714 vuoden ja Uudenkaupungin rauhan välillä, vaikeimmasta, minkä maa koskaan oli elänyt. Me tapaamme Kustaan taas Suomessa, jossa hänen nuoruutensa rakastettu, suloinen Eeva Rhenfelt, joka on pukeutunut miehen vaatteisiin voidakseen seurata sankariaan kuolemaan, tapaa hänet majuri Fieandtin kanssa Kajaanin linnaa puolustamassa. Se oli Suomen viimeinen taistelu Isonvihan aikana ja päättyi linnan antautumiseen. Kustaa ja Eeva joutuivat vankeuteen Turun linnaan, menivät naimisiin ja saivat pojan, jolle annettiin nimeksi Kaarle Vihtori. Paettuaan vankeudesta he menivät Ruotsiin. Kelpo karoliini kaatui tuhansien toverien kera hirvittävän pakkasen ja lumimyrskyn raivotessa Norjan tuntureilla. »Hän oli kullankirkkaan kunnian ritari, jolle kuningas ja isänmaa oli kaikki, oma itse — ei mitään.»

Joskaan ei yhtä tärisyttäviä ja suuria historiallisia tapauksia kuin edelliset, niin ainakin yhtä jännittäviä sisällisiä taisteluja ja yhtä selväpiirteisiä ja mielenkiintoa herättäviä luonteita ja yhtä myrskyäviä intohimoja ilmenee neljännen jakson kertomuksissa Erämaiden kevät, Porvarikuningas, Vaasan kuningatar, Vapaa-ajattelija y.m.

Suuren Pohjan sodan päättävä Uudenkaupungin rauha täytti kaikkien mielen ilolla. Taas voitiin hengittää vapaasti, koetettiin unhoittaa sodan kauhut ja sen tuottamat suunnattomat vauriot sekä niitä parhaan mukaan parannella. Ruotsissa oli kuninkaalla valtaa vain nimeksi, sillä todellinen valta oli puolueiden, valtiosäätyjen ja valtaneuvosten käsissä. Arvid Hornin olkapäillä valtaan kiivennyt Torsten Bertelsköld, ovela valtiomies, »jonka koko politiikka oli uskottomuutta, koko elämä valan rikkomista», oli nyt kaikkivaltias. Hän on päässyt valtansa kukkulalle, valtakunnan kruunu näyttää jo olevan hänen ulottuvillaan, mutta samalla hän jo on joutunut perikatonsa partaalle. Hän menettää taikakalunsa, kuninkaan sormuksen, tulee sokeaksi ja mielipuoleksi. Hänen veljenpoikansa, jo mainittu Kaarle Vihtori, rakastuu porvarikuninkaan, valtiopäivämies Lauri Larssonin nuorimpaan tyttäreen Esteriin. Näiden lemmentarina täyttää suuren osan kertomusta Porvarikuningas. Esterin isä ei suostu nuorten avioliittoon, eiväthän tuli ja vesi sovi yhteen. Myssyjen päällikkönä Lauri oli Ruotsissa taistellut saadakseen tapulioikeuden pohjois-Suomen kaupungeille, mutta joutunut alakynteen. Tästä ja suurista taloudellisista tappioista huolimatta porvarikuningas raudanlujana ja taipumattomana taisteli kovaa kohtaloaan vastaan. Vaikuttavimpia kohtia rauhan ajan tapauksia kuvaavissa kertomuksissa on se syntymäpäivänvietto, minkä samainen 86-vuotias patriarkka, joka lannistumattomalla lujuudella vielä kerran on kohonnut paikkakuntansa ensimäiseksi kauppamieheksi, panee toimeen samana päivänä, jona Suomeen saapunut »maan isä» Aadolf Fredrik tulee Pohjanmaalle. Paljon on monumentaalista suuruutta tuossa valkohapsisessa kantaisässä, joka 80 sukulaisensa ympäröimänä, köyryselkäisenä istuu kunniasijallaan jykevä keppi kädessään. Ja mahtava on se puhe, jonka viiden kuninkaan aikana elänyt vanhus pitää, mieleen koskevin värein kuvaten maansa ja omaa vaihtelevaa elämäänsä. Hän sopii riitaveljensä, veljenpoikansa Pennan kanssa, ja vahvistukseksi hän kihlaa hänelle väkisin Ester-tyttärensä, jota, niinkuin mainittiin, kuninkaan ajutantti Kaarle Vihtori rakastaa.

Vasta sitten kun kuninkaan sormus, jonka Larsson on heittänyt mereen, ihmeellisten sattumain kautta joutuu uudestaan hänen käsiinsä, murtuu vihdoin tuon rautaisen miehen tahto. Hän suostuu tyttärensä ja Kaarle Vihtorin liittoon.

Vapaa-ajattelijassa Kaarle Vihtorin ja Esterin oppinut poika, joka »ei uskonut virsikirjaan eikä katkismukseen, ei paholaiseen eikä hänen isoäitiinsä», oli ottanut erään toverinsa puolesta väitelläkseen »jumalankieltäjiä vastaan». Hän tekee juhlallisessa väittelytilaisuudessa läsnäolevat oppilaat, professorit ja heidän mielipiteensä kuulumattoman pilkan esineeksi, josta seuraa suuri häpeänhälinä ja hänen karkoittamisensa yliopistosta. Kertomuksessa esiintyy vielä porvarikuninkaan poika Lauri Larsson nuorempi, joka on perinyt isänsä jo saituuteen vivahtavan säästäväisyyden, mutta joka pojassa oli kehittynyt kaiken muun karkoittavaksi kullanjanoksi. Hän lyöttäytyi salaperäisen Martti tohtorin seuraan, joka on sekä »elämän-» että »kultatinktuurin» onnellinen omistaja sekä ammatiltaan kullanvalmistaja. Panttaapa hän viimein sielunsa »viisaalle» tohtorille saadakseen kultaa. Larsson oli 20 vuotta aikaisemmin varastamalla saanut kuninkaan sormuksen, ja kun hän yhä vain vaati enemmän kultaa tohtorilta, tahtoo tämä korvaukseksi sormuksen. Silloin syntyy heidän kesken painiskelu, sormus putoo lattialle, josta se löytyy ja joutuu markiisitar Herminie Egmontille ja häneltä Kustaa III:lle. Tohtori ja Larsson menettävät molemmat lopulta järkensä joutuen Danvikenin mielisairaalaan, missä Kustaa III tapaa valkotukkaisen Larssonin punnitsemassa halkoja, joita hän luulee 24 karaatin kultatangoiksi.

Ylempänä huomautimme jo sommittelun hajallisuutta, yhtenäisyyden puutetta, kun näet puheenalainen teos on kokoonpantu kertomuksista, joilla ei ole kiinteätä sisällistä yhteyttä. Toinen seikka, joka vähentää sen taiteellista arvoa, on, että tapaukset ja luonteet eivät kehity luonnollisesti syyn ja seurauksen lakia noudattaen, vaan runoilija antaa niiden johdon taikakapineen, kuparisormuksen, avulla hämärille luonnonvoimille alttiiksi. Sokea sattuma eikä järkevä ajatus johtaa ihmisten kohtaloita. Mutta samassa kuin nämät eivät toimi vapaasti, omien yksilöllisten edellytystensä mukaan ja omalla vastuullaan, he myös lakkaavat olemasta mieltäkiinnittäviä, he muuttuvat ikäänkuin nuorasta vedettäviksi nukeiksi, joiden täytyy tanssia vetäjän s.o. tekijän tahdon mukaan. Niin ilot kuin kärsimyksetkin, niin voitot kuin tappiot, jotka eivät johdu sisällisistä syistä, vaan salaperäisen ulkonaisen voiman tuottamuksesta, jättävät meidät kylmiksi. Toisaalta voidaan välskäriä puolustaa sillä että hänen sankariensa, niinkuin esim. Bertelin, satumainen menestys teki heidät ylimielisiksi ja uhkarohkeiksi ja että he siten ilman sormustakin ja valansa rikkojina siis itse valmistivat perikatonsa. Toisin sanoen Topelius tahtoo tällä sormuksella vertauskuvallisesti esittää, miten ihminen, joka antautuu intohimojensa, sokean itsekkäisyyden ja hillittömän kunnianhimon valtaan, ehdottomasti joutuu perikatoon. Toiseksi taikausko oli hyvin juurtunut kuvatun ajan käsitystapaan, ja se siis suuressa määrin saattoi vaikuttaa henkilöiden kohtalon kehitykseen. Luonteenkuvausta ei ole pidetty Topeliuksen vahvana puolena. Noudattaen vanhentunutta maneeria hän usein sen lisäksi maalaa eräät sankarinsa liian mustiksi, roistoiksi, niinkuin esim. pater Hieronymuksen ja Torsten Bertelsköldin, toiset taas, etenkin naiset, valon enkeleiksi, joissa ei ole vähintäkään tahraa.

Ja kuitenkin kaikitenkin! Mikä aarre ovatkaan meille nämä Välskärin kertomukset! Emme suinkaan liioittele sanoessamme, että ne ovat Topeliuksen kuuluisuuden vankimpia pylväitä. Mikä suunnaton merkitys tällä teoksella olikaan meille aikana, jolloin historiamme vielä oli niin vähän tunnettu, aikana, jolloin Suomi »ilman Runebergia ja Kalevalaa laajoille piireille tuskin oli muuta kuin maantieteellinen käsite». Historia oli useimmille suljettu kirja. Topelius on näillä kertomuksillaan, joissa niin usein tunnemme oman kansamme kiihkeintä sydämensykintää, todistanut sekä sen että oma historiamme on täynnä suuremmoisia, jännittäviä tapahtumia, ja luonteita, joista voimme saada paljon oppia elämää varten, että myöskin, kuinka historian puinen kehys runouden avulla saattaa ruveta työntämään vihreitä vesoja, vieläpä tuoksuvia kukkasia ja ihania hedelmiäkin. Sattuvasti lausuu Eliel Vest elämäkerrassaan: Nämä kertomukset, joita lukivat ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, saartoivat entisyyden urhotyöt ja kärsimykset, kokemukset ja toiveet syvälle kansakunnan tietoisuuteen — runotar sai aikaan, mitä kaikki opetus, kaikki tieteellinen kirjailu eivät koskaan yksinään olisi aikaan saaneet; se opetti kansaa tuntemaan omaa itseään. — — — Välskärin kertomuksista tuli ase ajan herätystyössä, sen kansallisuustietoisuuden kohottamisessa ja levittämisessä, jota 1830- ja 1840-luvun parhaat henget olivat tunteneet itsessään ja jonka hyväksi he olivat taistelleet.