Sekä yleisö että arvostelijat vastaanottivat Välskärin kertomukset suurella ilolla ja innostuksella, Helsingfors Tidningarin tilaajamäärä kasvoi niiden johdosta tuntuvasti ja sittenkuin eri jaksot olivat ilmestyneet kirjan muodossa, huomattiin pian uusien painoksien tarpeellisuus.
* * * * *
Jo aikaisemmin olemme maininneet, kuinka vilkkaasti Topelius harrasti näytelmätaidetta, kuin myöskin että hän dramatisoi ensimäisen novellinsa. Siten syntyi kolminäytöksinen Viidenkymmenen vuoden kuluttua niminen näytelmä. Eversti Kustaa Drakenhjelm ja kuningattaren hovineiti, 17-vuotias Ebba Reutercrona rakastuvat toisiinsa v. 1788 Hagan huvilinnassa toimeenpannuissa naamiaisissa. Kun parooni Kustaan sodan puhkeamisen vuoksi täytyy matkustaa Suomessa olevaan rykmenttiinsä, sai hän Ebban suostumaan siihen, että heidät vihittiin vielä samana iltana. Se tapahtui erään vääpelin ja Ebban kamarineidin Lisetten ollessa vieraina miehinä. Tämän jälkeen parooni matkustaa Suomeen.
Viisikymmentä vuotta myöhemmin tapaamme 78-vuotisen Maunu Drakenhjelmin, everstin veljen, joka myöskin oli nuorena rakastunut Ebbaan, Rautakylän vanhalla rälssitilalla, missä hän asuu iäkkään emännöitsijänsä Lisette Hallströmin ja tämän pojan Sebastianin kanssa. Lisette on sama nainen, joka alussa esiintyi Ebban kamarineitinä ja vihkimisen todistajana. Hän on ainoa enää elossa oleva henkilö, joka voisi todistaa, että Ebba todella oli vihitty eversti Drakenhjelmiin. Mutta Maunu parooni on ostanut hänen vaitiolonsa ja siten riistänyt veljensä leskeltä Rautakylän, joka oli kuulunut everstille. Viimeksi mainittu oli yhtenä Anjalanliiton johtajista vain 4 vuoden avioliiton jälkeen vangittu ja viimein viety mestauslavalle. Vanha, jotenkin rappiolle joutunut Maunu parooni näyttää olevan milteipä kokonaan Lisetten ja hänen poikansa vallassa. Nämä ovat taivuttaneet hänet antamaan kaiken omaisuutensa heille, toistavat toistamistaan, että everstin vihkinyt pappi oli ollut valepukuinen rakuuna ja että vihkimätodistus on hukkunut. Vihdoin he saavat paroonin ottamaan kuulutuksen itselleen ja Lisettelle sekä Sebastianin lapsekseen oikeana vapaaherra Drakenhjelminä.
Kun sitten eräänä päivänä rouva Hjelm, entinen neiti Reutercrona, tyttärentyttärensä Lottenin kanssa rajuilman yllättämänä hakee suojaa Rautakylässä, ottaa parooni vanhan maailmanmiehen tavoin heidät kohteliaasti vastaan, mutta Lisette kohtelee vieraita hyvin kylmästi. Nämät viettävät yönsä everstin ja hänen puolisonsa entisessä makuuhuoneessa. Lisette on asettanut pöytään voileipää ja suklaatia, jonka hän on myrkyttänyt. Hän luulee myrkyttämällä vieraansa vapautuvansa niistä ainoista henkilöistä, jotka voivat estää häntä pääsemästä Rautakylän omistajaksi. Vanha rouva nukahtaa maistettuaan suklaatia, ja hänen nukkuessaan Lotten löytää seinässä olevasta salakaapista äitinsä vanhempien vihkimätodistuksen. Samassa Lisette ja Sebastian tulevat huoneeseen, ja kun vieraat eivät olekaan kuolleet, niin he aikovat kuristaa heidät. Sebastianin jalommat vaistot pääsevät kuitenkin lopulta voitolle. Hän ei suostu murhaamaan vanhaa rouvaa eikä Lottenia, jolta hän saa vihkimätodistuksen.
Viimeisessä näytöksessä vanhan paroonin omatunto vihdoin herää. Hän huomaa, miten kavala Lisette, joka viimein vielä oli koettanut myrkyttää hänetkin, oli ollut. Hän havaitsee myös vääryydellä riistäneensä kälyltään hänen omaisuutensa, pyytää häneltä anteeksi ja tekee hänet ainoaksi perillisekseen. Sebastian kiroo äitinsä ja vanha parooni kuolee hourekohtaukseen.
Kappaleella oli hyvä menestys, mikä olikin luonnollista, koska se sattuvasti kuvaa omaa elämäämme ja omaa aikaamme sekä tekijälleen ominaista, valoisaa uskoa ihmisen parempain tunteiden voittoon taistelussa alhaisia intohimoja vastaan. Sen elinvoimaa ja sen kykyä herättää mielenkiintoa todistaa sekin, että se vieläkin kuuluu teatteriemme jokavuotisiin ohjelmistoihin.
Fr. Pacius oli kerran pyytänyt Topeliukselta oopperatekstiä, ja runoilija sepitti, perustaen esityksensä vanhaan kronikkaan, hilpeän kolminäytöksisen oopperansa Kaarle kuninkaan metsästys. Se käsittelee 16-vuotiaan Kaarle XI:n, hänen äitinsä Hedvig Eleonoran, hänen »kuvernöörinsä» Hornin y.m. hovikunnan oleskelua 1671 vuoden syksynä Ahvenanmaalla, missä nuori kuningas huvittelee hirvenmetsästyksellä. Siitä rangaistuksesta, jonka alainen eräs nuori hylkeenampuja olisi ollut, syystä että oli kaatanut hirven, jonka nuori kuningas oli aikonut ampua, pelastaa hänet hänen morsiamensa Leonora. Johan Gyllenstjernan yritys ottaa haltuunsa kuningas viedäkseen hänet Tukholmaan, missä hän pelastuisi »naisten vallasta ja koulujen vitsasta» s.o. julistettaisiin täysi-ikäiseksi ja itse ottaisi hallituksen käsiinsä, ei onnistunut, ja Leonora se taaskin voittaa Gyllenstjernan viekkaudellaan tehden hänen tuumansa tyhjiksi. Kuningas sallii tyttösen korvaukseksi kaikista hänen tekemistään palveluksista yhtyä sulhaseensa ja lahjoittaa hänelle vielä parhaan talon Ahvenanmaalla. Gyllenstjernan lähettiläistä kuninkaan vapauttaneet reippaat Ahvenanmaan miehet saavat veronvapauden 10 vuodeksi, ja Gyllenstjerna armahdetaan kuolemanrangaistuksesta, joka lievennetään maastakarkoitukseksi.
Tässä oopperassa on lapsellisen satuseikkailun viehkeä sävy. Monet sen rakkaista, raikassävelisistä lauluista ovat vuosikymmenien kuluessa juurtuneet sydämiimme, niinkuin reipas myrskyaaria »Sen kurjaks mieheks sanon vaan», sievonen tanssileikki »Ja tahdotteko tietää ja tarkoin ymmärtää», ja ennen muita iki-ihana soinnukas ballaadi »Ja meren nuori neito hän kesäiltan' käy», kolmannen näytöksen alussa oleva pirteä markkinakuoro y.m. Minkä ihmeellisen, lumoavan kaiun Topelius onkaan vuodattanut säkeihinsä, joissa on »musiikkia jo sanoissa, poljennossa ja koko säerakennuksessa!» Syystä ovat arvostelijat ihailleet sitä liikuttavaa kotitunnetta ja lämmintä isänmaallisuutta, jota tästä runosta uhkuu ja jotka ominaisuudet ovat tehneet senkin mahtavaksi välikappaleeksi isänmaallisten aatteiden palveluksessa.
Kaarle kuninkaan metsästys esitettiin ensi kerran maaliskuussa 1852 ja vastaanotettiin suurella ihastuksella. Pacius oli pitänyt 74 harjoitusta sitä varten! »Jo ensi sävelistä», kertoo Anders Ramsay, »tunsi seisovansa omalla pohjalla ja käsitti, että nämä sävelet tulkitsivat omaa sielunelämäämme — olivatpa palanen omaa historiaamme». Ensi näytöksen jälkeen oli jo riemastus yleinen, ja sikäli kuin kappale edistyi, kasvoi innostus, ja näyttämön ja katsomon välinen ymmärtämys syventyi yhä. Ja kun mahtava, liikuttava loppusävelmä oli lakannut soimasta ja säveltäjä myrskyisten suosionosoitusten kaikuessa huudettiin esiin liikutettuna ja hämillään vastaanottamaan laakeriseppeltä, kajahti äkkiä — ilman ennakkosopimusta, hetken tunnelman välittömänä ilmauksena Maamme, koko yleisö yhtyi siihen, orkesteri säesti — se oli juhlahetki, josta moni sai lämpöä ehkäpä koko elinajakseen.