Samana iltana Seurahuoneella pidetyssä illanvietossa kannettiin Topeliusta ja Paciusta »kultatuolissa», ja edellinen piti puheen, jossa hän m.m. lausui, ettei musiikki meillä enää ollut vain muukalainen, ei myöskään korukapine huviksi ja ajanvietteeksi — se oli tullut kansalliseksi tarpeeksi. Sen tyydyttämiseksi tarvittiin kunnollinen teatteri, jonka aikaansaamiseksi jo samassa tilaisuudessa merkittiinkin lähes 6,000 hopearuplaa. Puheenalainen ooppera, esitettiin samana keväänä yhdeksän kertaa täpötäydelle huoneelle. Mutta ajan valonaroille vallanpitäjille, m.m. finanssipäällikkö L.C. v. Haartmanille, kaikki tämä oli perin vastenmielistä. Hän piti oopperan aikaansaamaa isänmaallista innostusta valtiollisesti vaarallisena, se voisi herättää Ruotsinajan kaipuuta ja saada yleisön unhoittamaan senaikaisen hallituksen maallemme osoittamat hyvättyöt!
Topeliuksen etevin historiallinen kappale on v. 1853 ilmestynyt 5-näytöksinen, ylevähenkinen murhenäytelmä Regina von Emmeritz jonka aine on osaksi lainattu Välskärin kertomuksista ja jonka toiminta tapahtuu Frankenissa olevassa Emmeritzin linnassa v. 1631.
Voitettuaan Breitenfeldin luona ruotsalaiset olivat valloittaneet Emmeritzin linnan, johon Kustaa Aadolf ratsasti joukkojensa etupäässä ja miekka ojossa. Regina, Emmeritzin ruhtinaan 16-vuotias tytär, on Frankenin jesuiittain päämiehen Hieronymuksen kiihoittamana valalla vannonut surmaavansa kuninkaan »Jumalan kunniaksi ja kristikunnan onneksi». Mutta yksi ainoa katse jalon kuninkaan silmistä on lumonnut hänet, hän ei voikaan suorittaa »kostoa», vaan heittää tikarin Hieronymukselle. Uskonkiihkoinen jesuiitta ei kumminkaan päästä uhriaan, vaan taivuttaa hänet käännyttämään Kustaa Aadolfin katolinoppiin. Regina ilmestyykin kuninkaan Emmeritzin linnassa olevaan vastaanottohuoneeseen ja heittäytyen hänen jalkainsa juureen hän rukoilee kuningasta luopumaan uskostaan sekä omistamaan katolisen opin. Intomielinen tyttö ei ole vielä ennättänyt poistua, kun pater Hieronymus keksitään vuodekomeron esiripun takaa. Hänkin pyytää kuningasta kääntymään. Mutta kun tämä huomaa munkin kädessä tikarin, jonka kahvassa on ristiinnaulitun kuva, niin hän julmistuu, uhkaa musertaa Rooman ja hävittää katolinopin sekä heitättää Reginan ja Hieronymuksen vankeuteen.
Jalomielinen kuningas vapauttaa kumminkin myöhemmin Reginan. Kuultuaan että kuningas on joutunut hengenvaaraan Regina kiiruhtaa ruotsalaisten luo ja kehoittaa heitä vapauttamaan kuninkaansa. Bertelin onnistuukin päästä avuksi Kustaa Aadolfille, joka Stolzenfelsissä oli taistellut 70 miehen kanssa 2,000 vastaan, mutta kahakassa viimein suistunut hevosensa selästä ja joutunut vangiksi. Menestyksestään ja voitosta riemuiten, mutta verta vuotavana Reginakin palaa taistelusta pelastettuaan kuninkaan hengen. Ruhtinas antaa tyttärelleen anteeksi, mitä tämä on rikkonut, ja siunaa hänet. Mutta nyt Reginan voimatkin ovat loppuneet. Hän kuolee ja sanoo kuolevansa Kustaa Aadolfin tähden, jota hän rakastaa. Hän pyytää kuningasta »voittamaan ja olemaan suuri, olemaan kostamatta, pyytää häntä sovittamaan omiatuntoja, ei niitä kukistamaan». Sotilaat tekevät kunniaa Reginan kuolleen ruumiin ääressä, jonka yli ruhtinas ja kuningas ojentavat toisilleen kätensä.
Helppo on huomata, miten Topeliuksen sankarit tässä, niinkuin yleensä hänen runoudessaan, esiintyvät aatteiden palvelijoina. Ihmisoikeutta ja ihmishenkiä syvästi kunnioittava Kustaa Aadolf edustaa rauhan ja sopusoinnun jaloja aatteita, Hieronymus mitä hillittömintä, sokeinta uskonvimmaa. Ja näiden kahden niin erilaisen henkilön vaikutuksen alaiseksi Regina joutuu. Tämä johtaa hänet siihen ankaraan ristiriitaan, joka on näytelmän ytimenä ja joka vähitellen riuduttaa hänen voimansa ja tuottaa hänelle kuoleman. Hartaana katolilaisena hän on vannonut Hieronymukselle surmaavansa uskonsa vihollisen, — vaikkakin se seikka, että Jumalan äiti voi »käskeä rikosta», murhaa, saattaakin hänen turmeltumattoman mielensä myllerryksiin — ja kun yritys ei onnistu, hän lupaa käännyttää kuninkaan »oikeaan» uskoon. Mutta Kustaa Aadolfin suuret ominaisuudet vaikuttavat vastustamattomalla voimalla nuoreen tyttöön, hän on jo rakastunut mieheen, jota hänen pitäisi vihata, ja valansakin hän on rikkonut. Tämän ristiriidan aiheuttama sisäinen taistelu on niin kova, että se lopulta murtaa hänen voimansa ja hämmentää hänen järkensä, niin että hän luulee olevansa Judith. Lempeämielinen rippi-isä Helmbold, jolle hän on tunnustanut rikoksensa, vapauttaa hänet kaikesta syyllisyydestä. Varjot hälvenevät, hänen rikkirevitty sielunsa saa rauhaa ja hän tahtoo elää … kuollakseen. Panemalla oman henkensä alttiiksi hän pelastaa ihannoidun sankarinsa ja kuolee saatuaan uskoa hänelle ihmisyyden suurinten aatteiden toteuttamisen. Regina on siis mitä hartain aatteiden palvelija, samalla kuin hänen aitoinhimilliset, mitä syvintä myötätuntoa herättävät kärsimyksensä, hänen ankarat sieluntaistelunsa tekevät hänet kappaleen pääsankarina kauttaaltaan traagilliseksi.
Kappaleen osaksi tullut arvostelu ei ollut niin suotuisa kuin edellisten teosten. Samalla kuin sen muodollisia ansioita ylistetään, moititaan m.m. sitä, että liian lukuisa joukko episoodeja, syrjäkohtauksia, jotka eivät riipu päätoiminnasta, on kokonaisuutta särkemässä ja vaikutelmaa heikontamassa. Kustaa Aadolfia pidetään erinomaisesti piirrettynä, Reginaa heikompana. Yksilöittämistä pidetään melkoista syvempänä ja rikkaampana kuin esikoisnäytelmässä ja ennen kaikkea: »toiminnan aihe, sen kehitys, sen loppukohta eivät putkahda esiin ulkonaisten olosuhteiden vaikutuksesta — ne kasvavat esiin miltei yksinomaan persoonallisuuden omasta sydämestä.» — Se menestys, mikä Regina von Emmeritzillä oli näyttämöllä — sitä näyteltiin yhden kuukauden kuluessa seitsemän kertaa, joista kolme kertaa korotetuilla hinnoilla — osoittaa jo sekin, että suuren runoilijan niin kauniilla tavalla esiintuomat aatteet herättivät vilkasta vastakaikua jo hänen aikalaisissaankin.
Niinkuin aikaisemmin esitetystä käynee ilmi, oli 1850-luvun myöhempi viisivuotiskausi edelliseen verrattuna melkoisesti valoisampi. Edistystä oli huomattavissa usealla, niinkuin esim. taloudellisella alalla, kansalla alkoi jo sanomalehtien välityksellä olla vaikutusta hallituksen päätöksiin, ripeätä toimintaa oli havaittavissa monella taholla todistaen, että kansallinen herätystyö ei ollut jäänyt hedelmättömäksi. Niinpä virisi m.m. kysymys oman talon hankkimisesta »maan toivolle», Suomen ylioppilaille. Palavalla innolla ja uhrautuvaisuudella koottiin rakennettavaa ylioppilastaloa varten varoja kaikkialta maasta. Se tapahtui kirjallisten iltamien, arpajaisten, konserttien ja seuranäytelmien avulla. Erästä tällaista seuranäytelmää varten Topelius kirjoitti kaksinäytöksisen Saaristoseikkailu nimisen pikku huvinäytelmänsä, jota pääkaupungin hienosto näytteli, niinkuin aikaisemmin oli ollut Kaarle kuninkaan metsästyksenkin laita. Vähäpätöinen tilapäiskappale, jossa kerrotaan herttua Aadolf Fredrikin ja hänen ystävänsä, parooni Sporren seikkailuista Helsingin saaristossa v. 1767, esiintyy vaatimattomana, mutta miellyttää vieläkin reippaalla iloisuudellaan ja lauluillaan sen lisäksi, että sekin lämpimällä isänmaallisuudellaan vaikuttaa vapauttavasti ja kohottavasti.
Toinen tilapäinen pikkunäytelmä oli »talvikappale» Sotavanhuksen joulu, mikä aiheutui näihin aikoihin virinneestä vilkkaasta myötätunnosta 1808 vuoden sotavanhuksia kohtaan, joiden huonon tilan parantamiseksi pantiin toimeen iltamia ja toimitettiin julkaisuja. Kappale kuvaa vanhaa korpraali Kaukosta, yhtä noista tuhansista vaatimattomista sotureista, jotka ovat uhranneet kaikki isänmaansa puolesta pyytämättä mitään palkkaa. Hänen kotipitäjänsä antoi hänelle viimein vanhan päivän varaksi pienen torpan, ja 6 tynnyriä rukiita vuodessa kuolinpäivään asti. Riitta muori, torpan entinen asujain, joka oli luullut Kaukosta tavalliseksi mieronkiertäjäksi, tuntee hänet viimein samaksi mieheksi, joka sodan aikana, kun vihollinen poltti kirkonkylän, oli pelastanut hänet ja hänen äitinsä liekeistä, ja »Sotilaspoikaa» laulava Erkki Boman tahtoo käydä isävainajansa sotatoverin koulua ja tulla hänen kaltaisekseen kelpo mieheksi.
Olemme ennen maininneet, että Topelius oli harras taiteen eikä suinkaan vähimmin teatterin ystävä. Hän sanoo m.m. oikean näytelmätaiteen, jolla on jalo sisällys, työskentelevän elämän korkeinten ja tosinten aatteiden palveluksessa. Teatteri ei ollut hänelle ainoastaan koulutapoja varten, vaan paljon enemmän, »koska kaikki oikea taide kohottaa.» Hän kuului teatteriyhtiön johtokuntaan, ja suurella mielenkiinnolla hän otti osaa kaikkeen, jolla oli yhteyttä teatterin kanssa. Niinpä hän mitä lämpimimmin kannatti uuden teatteritalon aikaansaamista. V. 1860 se valmistuikin, ja sen vihkimistilaisuuteen runoilija sepitti nelinäytöksisen Kalevalanaiheisen satunäytelmänsä Kypron prinsessa. Tähänkin kappaleeseen siroiteltuihin lauluihin on Fr. Pacius sovitellut ihanan sävellyksen. Sitäkin näyteltiin pääkaupunkilaisten taiteenharrastajain avulla.
Topelius antaa kappaleessaan Lemminkäisen purjehtia ihanaan Kypron saareen, josta hän ryöstää ylpeän, kauniin Chryseis nimisen kuninkaantyttären. Kuninkaan käskystä kyprolaiset saapuvat päällikkönsä Medonin johdolla Pohjolaan vaatimaan Chryseistä takaisin. Tämä saa vapaasti valita ja jää Lemminkäisen luo, johon hän on rakastunut. Talvehdittuaan Pohjolassa kyprolaiset jäitten lähdettyä keväällä suoriutuvat paluumatkalle. Chryseis eli Kyllikki, millä nimellä hän täällä on tunnettu, kutsutaan läksiäistansseihin. Hän ensiksi kieltäytyy lähtemästä, mutta kuullessaan laulettavan kitaralla säestettyä kotimaansa ihanaa laulua: »Laps Hellaan, älä vaihda pois» hän ei jaksa vastustaa, vaan menee rantaan sanoakseen jäähyväiset lähteville kansalaisilleen. Mutta nämä ryöstävätkin hänet mukaansa. Kuultuaan tämän Lemminkäinen suuttuu ja lähtee sotaretkelle. Merellä kyprolaiset joutuvat myrskyn valtaan, joka ajaa Medonin laivan takaisin Pohjolaan, ja Kyllikki ja Lemminkäinen tapaavat taas toisensa. Lemminkäinen ei enää huoli hänestä. Hyljätty Kyllikki poistuu epätoivoisena. Lemminkäinen lähtee sotaretkelle Pohjolaa vastaan ja joutuu viimein manalaan, josta äiti hänet pelastaa. Palava oli Kyllikin rakkaus ollut, mutta äidinrakkaus on kuolemaakin voimakkaampi. Kyllikki vaipuu kalliolle, ja kyprolaisten kuoro laulaa, että se, joka uskaltaa rakastaa, hän voittaa kaikki.