Kasvatusopillisia periaatteitaan Topelius on sovelluttanut julkaisemissaan luku- ja oppikirjoissa Luonnon kirjassa, joka ilmestyi v. 1856, ja Maamme kirjassa v. 1875. Jälkimäisen teoksen ensimäisen painoksen esipuheessa tekijä lausuu, että »ainoastaan paras on kyllin hyvä nuorisolle» ja että hän oppilaitoksille ja maallemme antaa parasta, mitä voi. Vaatimattomasti tekijä lisää, että paras, mitä hän voi, on niin kaukana parhaasta toivottavasta, että hän pitää kirjaansa vain perustuksena, jolle jälkeen tulevaiset rakentakoot jotain parempata säilyttäen sen, mikä siinä on kelvollista, ja jättäen lopun unhoitukseen. Nyt voimme jo muutamilla numeroillakin näyttää, miten aiheettomat tekijän lausumat epäilykset kirjansa kelvollisuudesta ovat olleet. Jo v. 1903 oli Luonnon kirjaa suomeksi ilmestynyt 14 painosta, v:teen 1911 ruotsiksi 16 painosta, Maamme kirjaa v:teen 1917 ruotsiksi 13 painosta ja suomeksi 23 painosta. Painosten suuruudesta saamme käsityksen kuullessamme, että esim. 1903 vuoden ruotsalainen painos ilmestyi 60,000 kappaleena ja saman vuoden suomalainen painos 250,000 kappaleena. Huolimatta siitä, että Luonnon kirjan ilmestymisestä on kulunut enemmän kuin 60 ja Maamme kirjan 42 vuotta ja että näin pitkän ajan kuluessa katsantotavat ja opetusmenetelmät melkoisesti muuttuvat, käytetään molempia ja, mikäli tiedän, etenkin viimeksi mainittua vielä tänäkin päivänä sangen laajalti koulujemme opetuksessa. Olen kuullut sekä oppikoulujen että yliopiston opettajien innostuneina puhuvan niistä elinaikuisista, herättävistä vaikutteista, joita Maamme kirjasta ovat saaneet, ja itse olen eri lukukirjoja koeteltuani palannut tähän kirjaan. Eikä ihme. Kuinka voisivat nuo yhden tai useamman oppineen miehen eri kirjailijain kuvauksista ja kertomuksista kokoonpanemat tekeleet, olkootpa sitten sommitellut uudenaikaisten ja järkeväin kasvatusopillisten periaatteiden mukaan hyvänsä, vetää vertoja tai edes menestyksellä kilpailla Maamme kirjan kanssa! Suurin osa sen kappaleita on tekijän omaa käsialaa ja ne ovat elimellisessä yhteydessä toistensa kanssa. Hän välttää tietoisesti tarkkaavaisuutta hajoittavaa erilaisten aineitten vaihtelemista keskittyen rajoitettuun miellepiiriin. Eri miellepiirit saatetaan yhteyteen toistensa kanssa, rakentamalla »ikäänkuin siltoja ajatuksesta toiseen.» Täten on syntynyt taideteos ja samalla terveisiin kasvatusopillisiin periaatteisiin perustuva koulukirja.
Jo Maamme kirjan ensimäiset kappaleet mitä kauniimmalla tavalla ilmituovat koko suunnitelman. Lähdetään rakkaasta kodista ja kotiseudusta, josta siirrytään suureen, rakkaaseen kotiin: isänmaahan. Ihanassa »Maasi» runossa runoilija sitten verrattomalla taidollaan loihtii lasten silmien eteen synnyinmaan hurmaavan luonnonkauneuden lopettaen sen hänelle niin tunnusomaisella tavalla:
Laps Suomen, kasva siinä vaan kuin nuori koivu puistossaan, ja sille henkes uhraa; pyhitä työs ja sydämes sun maalles, maalle isies!
Sittenkuin lukijaa kahdessa ensimäisessä luvussa jo sangen monipuolisesti on tutustettu maahan ja kansaan, saa hän kolmannessa luvussa tärkeimmät tiedot esi-isien pakanallisista jumalista ja sankareista, ja kolmen viimeisen luvun historialliset kuvaukset katoliselta ja uudemmalta ajalta antavat hänelle oivallisen perustuksen isänmaan historian tuntemiselle. Ennen mainitussa alkulauseessa Topelius ilmoittaa, että Maamme kirjan tarkoituksena m.m. on »herättää rakkautta vissiin oikeutettuun ajatusten tahi tunteiden piiriin kuin myös halua korkeampaan oppitietoon siinä». Sanomatta on kaikille selvää, että tekijän tarkoittamaan piiriin ennen muuta sisältyy isänmaanrakkauden herättäminen. Emme liioitellekaan lausuessamme, että lähinnä Vänrikki Stoolin tarinoita on Maamme kirja se kirjallisuuden tuote, joka valtavimmin on lietsonut isänmaanrakkauden pyhää tulta sydämiimme. Ja se on koettanut kasvattaa meissä sovinnollisuuden ja yhteenkuuluvaisuuden lujaa tunnetta, teroittaa molemmille kansallisuuksillemme yhteis- ja vuorovaikutuksen välttämättömyyttä. Sinä veljesvihan ja hellittämättömän luokka- ja rotutaistelun aikana, jota valitettavasti jo kauan olemme eläneet ja joka on jakanut kansamme useihin, milteipä vihamielisiin leireihin, on syytä erityisesti hoitaa sitä kansallisen eheyden kallista perintöä, minkä suuri opettajamme meille on jättänyt ja jonka hän on pukenut seuraaviin muistettaviin sanoihin: »Kaikki tämän maan pojat ja tyttäret ovat samaa kansaa, puhukoot mitä kieltä hyvänsä. Jumala on heidät monta sataa vuotta samaan kotimaahan yhdistänyt, samojen lakien ja hallinnon alle. He ovat kasvaneet, eläneet ja kuolleet toinen toisensa vieressä saman pohjolan tuntureilla, saman taivaan alla, samaa ankarata työtä tehdessään henkensä elatukseksi. Heillä on sama kristinusko, sama opetus, samat oikeudet, samat velvollisuudet, sama hyöty, sama vahinko, sama vapaus, sama rakkaus ja sama toivo. He ovat maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole kahta, vaan yksi isänmaa. He eivät myöskään ole kahta kansaa, vaan yksi kansa.»
Topelius tahtoo opettaa meitä rakastamaan toisiamme, maatamme ja kansaamme, mutta tämä ei vielä riitä. Hän tahtoo opettaa meitä rakastamaan myöskin eläimiä, etenkin pieniä lintuja ja muita turvattomia olentoja. Ja ettei tämä rakkaus taaskin jäisi pelkäksi sisällyksettömäksi lauseparreksi hän toukokuun 1 p:nä 1870 perusti Kevätyhdistyksen. Hyvän puolesta taisteleminen, sanoo runoilija, ja taisteleminen niitä vastaan, jotka kykenevät puolustautumaan, on kunniakasta, mutta meille iloa tuottavien viattomien lintujen tappaminen ja kiduttaminen ei osoita muuta kuin sydämettömyyttä ja pelkurimaisuutta. Pian syntyi »kevätyhdistyksiä» kautta koko maan, niin että kymmeniä tuhansia lapsia kuului niihin. Yhdistykset eivät ole muuta, lausuu Topelius, kuin lasten yhdistyksiä hyvän edistämiseksi, ja vaikka rakkainten ystäviemme, pikku lintujen, suojeleminen on sen lähin tarkoitus, niin »tiedätte kai että kevätyhdistykset oikeastaan tahtovat opettaa rakkautta kaikkia Jumalan luomia, ihmisiä ja eläimiä kohtaan». Yhdistyksillä oli johtajansa, »kuninkaansa ja kuningattarensa», jäsenkirjansa ja lippunsa, ja toukokuussa pantiin toimeen kevätjuhlia, joiden ohjelmaan kuului »käsillä-nostoa» tangolla, kilpajuoksua, hyppäämistä y.m. Paitsi kilpaleikkejä, joissa palkintoja jaettiin, saattoivat kevätjuhlain johtajat panna toimeen piiri- ja juoksuleikkejä, pallon ja »volangin» heittämistä, uintia tovereiden käsivarsilla j.n.e. Juhlat olivat maksuttomia, mutta »se, joka tahtoo antaa jonkun pennin koristuksiin tai köyhille lapsille, saa merkitä sen paperille hra Holmin kirjakaupassa». Milloin nämä lasten tervettä kehitystä tarkoittavat yhdistykset rupesivat osoittamaan lamaantumisen oireita, väsymätön Topelius joko kutsui lasten ystäviä kokoukseen Helsinkiin keskustelemaan pontevan yhteistoiminnan aikaansaamiseksi tai kirjoitti innokkaita kirjoituksia asiasta sanomalehtiin. Tämän yhdistyksen perustajana ja sieluna uutterasti toiminut runoilija oli myöhemmin osittain samoja aatteita ajavan Sylviayhdistyksenkin lämmin kannattaja.
* * * * *
Vain ohimennen voimme viitata niihin julkisiin toimiin, joissa Topeliuksen harvinaisen suuri työkyky vielä tuli käytäntöön. Kansanvalistuksen hartaana ystävänä hän otti tarmokkaasti osaa siihen työhön, jota 1800-luvun jälkimäisen puoliskon ensimäisinä vuosikymmeninä suoritettiin syvien rivien aineellisen ja henkisen tilan parantamiseksi. Samoja aatteita hehkuvalla innolla ajava Uno Cygnæus perusti kansakoululaitoksemme ja perustamalla kansankirjastoja, ja pitämällä luentoja kansalle koetettiin tukea ja täydentää kansakoulujen sivistystyötä. Topelius kuului Helsingin kansankirjaston perustajiin ja oli useiden vuosien kuluessa sen johtokunnan jäsenenä. Niinikään hän oli mukana Muinaismuistoyhdistyksen perustamisessa ja toimi monta vuotta sen puheenjohtajana. Jo aikaisemmin syntyneen Taiteilijaseuran perustajia hän myöskin oli ja toimi siinäkin kauan puheenjohtajana. Taiteilijoita hän erityisesti suosi hankkimalla heille tilauksia ja apurahoja, ja monet pettymysten ja vastoinkäymisten lannistamat taiteilijanalut saivat epätoivon hetkinä rohkaisua ja uutta tulevaisuudentoivoa lempeämieliseltä runoilijalta, jonka sydän ja koti aina olivat avoinna näille taloudellisessa suhteessa usein kovaosaisille aatteenpalvelijoille. V. 1875 Topelius valittiin Historiallisen seuran jäseneksi. Topeliukselle uskottiin myös kunniakas luottamustehtävä edustaa Suomen yliopistoa Lundin riemujuhlassa 1868 ja Upsalan riemujuhlassa 1877. Länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina Topelius toimi muutamia vuosia kylväen nuorten mieliin lukuisia jalon kasvun siemeniä ja sepittäen »Suomen lipun ensimäiselle vartiolle» sytyttävän Turun marssin, jossa hän kehoittaa »vanhan Auran nuorta aaltoa tulvimaan yli maan, kasvamaan mereksi ja valovirroilla huuhtomaan joka rantaa». Ollen usein läsnä osakunnan kokouksissa, kuuluen länsisuomalaisten Lännetär-nimisen albumin toimitukseen ja ottaen osaa eritoten kirjallisten kysymysten pohtimiseen Topelius melkolailla vaikutti osakunnan elämän, eikä suinkaan vähimmin sen kirjallisten harrastusten elävyttämiseen. Sen jäsenten kanssa Topelius seurusteli mieskohtaisestikin, sillä useat heistä vierailivat hänen kodissaan, jonka ystävällisessä piirissä joka toinen viikko pidettiin »nuorisoiltoja» heitä varten. Kuinka suurin määrin lisäsikään yhdessäolon suloa ja kohotti sen tunnelmaa herttaisen isännän tällaisissa tilaisuuksissa lukema uusi runo tai kirjauutuuden selostus. Ei ihme, että kiitolliset osakuntalaiset rakkaan ja kunnioitetun inspehtorinsa toimestaan erotessa pitivät hänelle kauniin jäähyväisjuhlan, jossa m.m. tuli ilmi heidän tunnustuksensa Topeliukselle siitä, että hän miehekkäästi oli koettanut suojella ylioppilaita silloisen sijaiskanslerin Kasimir v. Kothenin liialliselta »isälliseltä huolenpidolta». Runoilijoitten vaikutuksesta nuorisoon Topeliuksella ja sijaiskanslerilla oli aivan vastakkaiset mielipiteet, v. Kothenin mielestä he näet »johdattivat nuorisoa harhaan», kun taas Topelius väitti, että juuri he »antavat sille siveellistä voimaa».
Ja niinpä Topelius, kun ylioppilastalo, jonka aikaansaamiseksi hän palavalla innolla oli toiminut, valmistui ja marraskuun 26 p. 1870 vihittiin, sen vihkiäisiin sepittämällään juhlarunolla taas mitä kauniimmalla tavalla osoittaa äskeisen väitteensä todeksi. Lennokas runo päättyy kuorolauluun, jossa ylioppilaat lupaavat rakentaa muurin Suomen ympärille ja asettua vankaksi rintamaksi hyökyaaltoja vastaan. Heidän palava rakkautensa on Suomen muuri, ja käsi kädessä maansa rantaa syleillen he vannoutuvat sen rauhan vartioksi. Kieltämättä Topeliuksella, jos kellään, oli oikeus puhua näin sen nuorison puolesta, jonka yhdistymispyrintöjä ja yhteistoimintaa maan ja kansan hyväksi hän aina niin tarmokkaasti oli tukenut.
Monipuolisella toiminnallaan viljelyksen alalla Topelius oli tehnyt itsensä yhä huomatummaksi, ja yhä suurempaa luottamusta ja tunnustusta hänelle osoitettiin. Niinpä hänet valittiin yliopiston vararehtoriksi ja v. 1875 sen rehtoriksi. Vaihtamalla virkaa Yrjö Koskisen kanssa hän v. 1876 tuli yleisen historian professoriksi. Hän ei kumminkaan tullut tätä ainetta varsinaisesti edustamaan, koska rehtorin toimilta ei aikaa siihen riittänyt. Topeliuksen rehtorinpuheet valaisevat ajan oloja ja kuvastavat kauniisti hänen sammumatonta rakkauttaan korkeakouluun ja sen nuorisoon. V. 1878 Topelius täysinpalvelleena ja valtioneuvoksen arvonimellä sai eron professorinvirastaan sekä asettui asumaan Östersundomin Koivuniemeen.
Eihän ole oudostuttavaa että Topelius, jonka luonteenominaisuuksiin kuului vakava uskonnollisuus ja jonka maallisissa runoissakin usein on uskonnollinen sävy, mielellään antautuisi hengelliseenkin runoiluun. Ulkonaisen aiheen siihen hän sai, kun hänet v. 1867 kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi. Meiltä puuttuu tilaisuutta seurata komitean työtä ja sen vaiheita. Mainittakoon vain, että v. 1880 voitiin neljäs tarkastettu virsikirjaehdotus julaista painosta. 1886 vuoden kirkolliskokous hyväksyi sen joillakuilla muutoksilla, ja kirkko sai 70-vuotisen työn tuloksena sen virsikirjan, jota vieläkin käytetään ruotsalaisissa seurakunnissamme. Se sisältää 30 Topeliuksen alkuperäistä virttä ja useita hänen mukailujansa.