* * * * *

Topeliuksen tuotannosta. 1860- ja 1870-luvuilla olemme jo ennen käsitelleet m.m. hänen satujansa. V. 1867 hän vielä julkaisi Hankoniemen silmä nimisen seikkailun, jonka ihmeelliset tapahtumat on paikallistutettu Hankoniemen edustalla olevaan Rotsaaren majakkaan. Se kertoo rikkaan loordi Evansin erään haaksirikon jälkeen mestariluotsi Dyningin kasvatettavaksi joutuneen tyttösen ihmeellisistä elämänvaiheista. Kappaleen lopussa tulee ilmi, että erään mielenvikaisen virolaiseukon Sammun tytär, jouduttuaan vaihdoksiin loordin tyttären kanssa, oli kasvatettu Englannissa loordin tyttönä. Kun Lilla Dyning, luotsin kasvatti ja loordin tytär, saa tietää asian oikean laidan, saattaa ristiriitaisten tunteiden myrsky hänen mielensä myllerryksiin. Hän on jalo ja ylevä luonne, joka tahtoo, että kaikki jäisi ennalleen. Hän ei salli kasvatusisänsä ilmaista Sammun ja loordin tyttären vaihtumista, sillä Jumalan sallimusta älköön mestaroitako, jääkööt halvat paikalleen ja rikkaat ennalleen.

Topelius kirjoitti myöskin tekstin Matkustus Suomessa nimiseen kuvateokseen, joka saavutti yhtä suurta suosiota kuin hänen kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin yhdessä H.A. Reinholmin kanssa toimittamansa teksti kuvateokseen Suomi esitettynä kuvissa.

Kanervankukkia lukiessamme huomasimme, millä verrattomalla taidolla runoilija osaa kuvata sydämen iloja ja suruja, kodin sulorauhaa ja Suomen omituista luontoa. Näimme, kuinka hän elää likeisessä kosketuksessa luonnon ja sen elämän kanssa, kuinka hän sielullistuttaa luonnon, joka hänelle on täynnä eloa. Kedon kukkaset tuntevat ihmisten tavoin rakkautta, metsä rukoilee Jumalaa ja aallot laulavat virsiä Luojan kunniaksi. Samanlaisia runoja tavataan Topeliuksen tuotannossa 1860-luvultakin. Mainittakoon esim. tunnettu, ihana Roineen rannalla. Muita semmoisia ovat Rose-Marie, hilpeä 17-vuotiaan tytön ja kirkkaan puron välinen keskustelu, jossa puro iloitsee siitä, että saa kuvastaa ihanaa impeä, metsä kukoistaa siksi, että tyttö on niin nuorekkaan kaunis, ja tyttö laulaa sydämensä läikkyvää onnenkyllyyttä siksi, että hänen rakkaimpansa asuu lähimmän metsän takana. Lisäksi voisi mainita Öisellä jäällä: Katrin rakastaja luulee itsensä hylätyksi ja kulkee synkkämielisenä sumuisella jäällä. Äkkiä hän kuulee kulkusten kilinää ja näkee Katrin ajavan sulaa avantoa kohti. Reippaalla otteella hän kääntää hevosen oikealle tielle pelastaen rakastettunsa varmasta kuolemasta. Hän jatkaa matkaa Katrin reen kannoilla seisoen. Pakkastalvi lauhtui ja nuorten välit varmaankin olivat tästä pitäen mitä parhaat. Näihin kuuluvat vielä Sydämeni kuningas, oiva sulhaisihanne, valoa ja kaikkea hyvää rakastava, semmoinen, joka on valmis vuodattamaan verensä isänmaan puolesta, ja Suomen talvessa, joka niin verrattomasti kuvaa karua, lumista maatamme, pettymystemme ja toiveittemme maata, joka on meistä ruusutarhoja ja suloisimpia kukkaissaaria ihanampi ja jota niin tulisesti rakastamme, koska olemme kärsineet niin paljon sen puolesta. Vielä voisimme lisätä Äitini, jonka Topelius v. 1869 omisti edellisenä vuonna kuolleen äitinsä muistolle. Äidin kuolemaan asti uhrautuva rakkaus ja lapsen hellä vastarakkaus kuvastuvat ihmeteltävän ihanasti tämän runon katkeransuloisten säkeiden joka soinnahduksessa. Se kuuluu Topeliuksen ylevän runoilijahengen ihanimpiin luomiin ja koko laulurunoutemme kirkkaimpiin helmiin:

Mi lempi kaikissa vaiheissamme kuin enkel' armias puolestamme alati valvoo ja huolta kantaa, ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa? On joukossa ihmistunteiden vain äidinrakkaus sellainen.

Niin harvoin lahjojaan muistelemme. On hältä aikaisin aatoksemme ja ensi rukous hennon kielen ja ensi rakkaus nuoren mielen, ens neuvo totellen, oikeaan, hyveeseen, lempehen synnyinmaan.

Lapsenusko ja Arvoitukset ovat liikuttavia ilmauksia siitä, miten samentumattomana ja horjumattomana äidiltä peritty usko oli säilynyt miehuuden parhaassa iässä olevassa runoilijassa.

Miehekkäämpänä, vapaampana ja tarmokkaampana, osaksi rankaisevana, jopa tuomitsevanakin runoilija yleensä esiintyy toisissa saman kehityskautensa runoissa. Ylevän isänmaallista tunnetta ja edistyksen rakkautta uhkuu kohtalokkaana katovuonna 1867 kirjoitettu Vanha vuosi uudelle, jossa runoilija pyytää raitista tuulta lietsomaan ihmiskunnan sydämessä piilevää iäisyyskipinää mahtaviksi liekeiksi ja toivoo, että ihmisajatus kohoaisi hongan latvoja korkeammalle tähtiä kohti, sillä välin kuin lintunen hongan latvassa laulaa Luojan kaikkivallasta. Tuhotkoon tuuli kaiken mädänneen, mutta suojelkoon kotkansiivellään jokaista jaloa siementä, murtakoon joka kahleen, mutta älköön kajotko siihen iäiseen lakiin, joka on rakentanut vapauden. Taivaan valokatse lohduttakoon surevia, itkeviä. Samansuuntainen, rohkaiseva runo on Suomen kohoaminen. Aalto väistyy, mutta kohottaa samalla Suomea joka vuosi merestä. Suomen nuoriso on se aalto, jonka tulee nostaa maansa »hädän kuilusta», sisäisten, hehkuvain voimain tulee viedä Suomea valoa kohti, samoin kuin maa itse joka hetki lakkaamatta kohoaa hehkuvista uumenista.

Missä runoilija näkee jotain kieroa, takaperoista tai väärää, siinä hän ei säästä syyllistä tai syyllisiä. Niinpä Syyskuun yö 1867 on ankara nuhdesaarna ihmisnerolle, joka on »kirjoittanut lain auringolle, kukistanut meret, sitonut maat kuparikahleilla, mutta itse noussut kuninkaan valtaistuimelle», sanoen: »Me olemme maan jumalat!» Nautinto, turhuus ja prameus tulivat elämän päämääräksi. Rangaistukseksi tästä seurasivat katovuodet, ihmisten tuli nöyrtyä ja alkaa uusi elämä osoittaakseen vuosisatain vieriessä, mitä Jumalan voima heikoissa saa aikaan. Linnun viserrys (1868) kehoittaa kadon kohtaamaa, ylellisesti elänyttä kansaa elämään yksinkertaisesti, rukoilemaan ja tekemään työtä. Niinikään hän Pio Nonossa ruoskii yhdeksättä paavia, joka purppuraan puettuna, kuninkaallisessa loistossa, rauhanruhtinaan nimessä suojelee valtakuntaansa »kanunain pakanasuilla». Eikä runoilija usko, että Pion julistus neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä voi pelastaa hänen valtakuntaansa. Eikä se sitä voinutkaan tehdä. Kuten tunnettua Kirkkovaltio liitettiin Italian kuningaskuntaan, Pio sulkeutui Vatikaaniinsa ja siinä hän eli loppuikänsä vankina. Runossa Voltairen sydän Topelius on vielä ankarampi moittien 18:n-vuosisadan liiallista järjenpalvelemista ja sanoen Ferneyn filosoofin, »neron kuninkaan» Voltairen olleen ilman Jumalaa, sydäntä ja isänmaata. Runossa v. Dreysen hauta Topelius valittaa surma-aseiden parantamista ja valmistamista eikä syyttä hänen luontainen oikeudentuntonsa loukkaudu siitä, että neulakiväärin keksijälle pystytetään kunniapatsas ja että hänet aateloidaan; runoissa Tähtisumu, Maailmojen luominen ja Iltatähti hän ei, niinkuin eräät arvostelijat ovat väittäneet, suorastaan vastusta luonnontutkimusta sinänsä, vaan lausuu oman tosin kyllä lapsenhurskaan käsityksensä luonnon ilmiöistä ja niitä vallitsevista laeista. Hän ei vastusta tutkimusta, vaan tutkijain itsestään ylvästelemistä ja sitä käsitystä, että tieto yksin voisi sammuttaa ihmissydämen ijäisyyskaipuun ja onnentarpeen. Herra Meijer samoin kuin jo v. 1846 kirjoitettu runo Itävaltalainen ja Tonava kertoo eräästä wieniläisestä, joka tukkii Tonavan lähteen, edellisessä kappaleessa tehdäkseen Wienissä oleville ystävilleen aika kepposen, jälkimäisessä kostaakseen myllärille, jonka kanssa oli riitautunut. Kaikki ymmärsivät Topeliuksen itävaltalaisella ja wieniläisellä tarkoittavan sensoria, mutta myöhemmässä laitoksessa hän kaikeksi varmuudeksi lopussa vielä kysyy: »Anteeksi, herra sensori, eikö nimenne ole Meijer?»

Suurten aatteiden palvelijoille Topelius mielellään nyt, niinkuin aikaisemminkin, virittää helkkyvän lyyrynsä. Niinpä hän reipasryhtisessä runossaan Giuseppe Garibaldi lämpimästi laulaa italialaisen kansallissankarin v. 1867 tekemästä yrityksestä valloittaa Kirkkovaltio Italialle. Rooman ja isänmaan hyväksi uhrautuvalle urhokkaalle Garibaldille ja hänen sankaritovereilleen on »hauta Tiberin rannalla» kaikkea maailman »mairetta ja korua» kalliimpi. Samanlaista hehkuvaa vapaudentuntoa huokuu ylevähenkinen runo Fredrika Bremerin muistoksi, jonka naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen oikeutensa laajentamista innokkaasti harrastava runoilija sepitti Taiteilijaseuran vuosijuhlaan helmikuun 5 p. 1866. Edistyksen aatteelle on niinikään soinnukas Musta kaarti (kirjaltajain laulu) omistettu. »Gutenbergin pajassa» ahertavat vapaan ajatuksen palvelijat ovat ylpeät saadessaan palvella suurinta maan jättiläistä, mahtavaa, vapaata Ajatusta, joka miekallaan iskee kahleet poikki, ja se sana, jonka he lähettävät maailmalle, siroittaa siemenensä kauas maiden ja merien taa: yöstä valkenevalle päivälle kannattaa elää ja kuolla.