Lystikkyytensä ja hilpeän henkensä vuoksi mainittakoon viimeiseksi Uudenkaupungin räätäli, erittäin sukkela runo räätälimestarista, joka kuroi Ruotsin ja Uudenkaupungin yhteen. Mutta sitten sen kaupungin räätälit rupesivat käyttämään sakseja niin, että »Ruotsi tunsi sen lihassaan, sen häntä typättiin, sen harja suittiin, ja Suomen leijonalta joutui oikea takakäpälä saksiin». Mutta »minkä sakset leikkasivat, sen nyt lanka parantaa», eikä suinkaan voi sanoa »ettei Uudellakaupungilla nyt olisi enemmän järkeä kuin v. 1721». Kaikki ymmärtävät, että runon alussa tarkoitetaan niitä maan osia, jotka menetettiin Uudenkaupungin rauhassa, ja »lanka» tarkoittaa kaupungista Ruotsiin menevää merenalaista sananlennätintä.
Ne runot, joista edellä luetellut on mainittu näytteinä, ja useita muita, jotka eivät ennen olleet tulleet julkisuuteen, Topelius v. 1870 julkaisi nimellä Uusia lehtiä. Kokoelma sai osakseen suosiollisen arvostelun.
Vuosi vuodelta runoilijamme kirjallisen tuotantonsa ja laajan julkisen toimintansa kautta tuli aina vain tunnetummaksi ja yhä yleisemmän rakkauden ja kunnioituksen esineeksi. Omassa maassamme oli jo häntä 50-vuotispäivänsä johdosta juhlittu, ja Ruotsista, jossa hänen teoksiansa myöskin painettiin ja mielenkiinnolla luettiin sekä hänen näytelmiään suurella menestyksellä esitettiin, tuli hänen osakseen tunnustusta monella tavalla. Niinpä Topelius sai esim. Ruotsin Pohjantähden ritarimerkin ja Ruotsin akatemian Kaarle Juhanan palkinnon. Iloisena ja kiitollisena vanha emämaa otti vastaan ne runsaat henkiset aarteet, joilla Kanervankukkien runoilija ja Välskärin kertomusten sekä Regina von Emmeritzin sepittäjä rikastutti sen kirjallisuutta.
Oltuaan aikaisemmin kansallisessa suhteessa jyrkemmällä kannalla, vaatien vain yhtä kieltä (suomea), Topelius myöhemmin asettui taistelevien puolueiden yläpuolelle opettaen, niinkuin Maamme-kirjasta puhuessamme huomautimme, että niillä kahdella kansallisuudella, jotka asuvat ja elävät Suomessa, molemmilla on täysi oikeus elää ja kehittyä ja että ne muodostavat ainoan jakamattoman kansan. Tämä hänen kehityksensä tulos — lausuu eräs Topeliuksen elämänkertoja — on toden totta se pettämätön pohja, jolle Suomen tulevaisuus on rakennettava. Samoin kuin Lönnrotin niinpä Topeliuksenkin sopusointuun pyrkivälle mielelle puoluekiihko ja puoluetaistelut olivat kauhistuksena, ja hän katsoi lujan kansallishengen voivan kehittyä semmoisessakin maassa, missä oli kaksi yhtä oikeutettua kieltä. Arvioiden länsimaisen sivistyksen ja ruotsinkielen merkityksen hyvin suureksi kulttuurihistoriassamme hän jo 1840-luvulla oli vastustanut Snellmanin yksipuolista oppia suomenkielen itsevaltiudesta. V. 1872 sepittämässään runossa Alkuperäinen velkakirja hän niinikään pontevasti tuo esiin kiitollisuudenvelkamme sille maalle, jota meidän on kiittäminen kristinopin ja sivistyksen siementen tuomisesta maahamme sekä niin henkisen kuin aineellisenkin elämämme kaikenpuolisesta kehittämisestä. Sovinnollisuuteen ja yksimielisyyteen hän taas hartaasti ja lämpimän sydämensä koko hehkuvalla innolla kehoittaa eri kansallisuuksia pari vuotta myöhemmin kirjoittamassaan runossa Lohikäärmeen hampaita. Miksi, hän kysyy, humisee toinen tuuli koivun, toinen kuusen lehdissä. Eikö satavuotinen metsä ole vain yksi? Eikö sama mätäs ole kasvattanut kaikkia näitä puita, jotta vaaleampi vihreys sekoittuisi tummempaan ja viehättäisi vaeltajaa vaihtelevalla sulollaan?
No hyvä, koivu ollos taikka kuusi saman rannan, mut ennen kaiken poika ollos synnyinmaas, tuon vanhan, rakkaan, yhden kokonaisen, mi revittynä vaivoihinsa vaipuu.
Yhtä hehkuvalla lämmöllä runoilija mitä ihaninta sopusointua ja palavinta veljesrakkautta kuvastavassa v. 1890 sepittämässään runossa Illan rauha hellyttävästi kehoittaa yksimieliseen työhön yhteisen isänmaan hyväksi ja kuvaa niitä vaaroja, joita hajaantuminen ja turha riita tuovat mukanaan.
Näiden veljeyden ja yhteisymmärryksen ylevien aatteiden suurta merkitystä hän väsymättä teroittaa yliopistonuorisolle ollessaan länsisuomalaisen osakunnan inspehtorina, sitä hän niinikään pontevasti tehostaa kaikissa rehtorinpuheissaan. Tässä kohtaa meitä taas sytyttävänä ja elähyttävänä tuo suuri aate suomalaisen isänmaan eheydestä, joka on ylevimpänä koossapitävänä ytimenä niin Runebergin kuin hänen oppilaansa Topeliuksenkin runoudessa.
III. Vanhuuden päivät.
Ennenkuin seuraamme nyt 60-vuotista »satujen suurta setää» hänen vanhuudenpäiviensä tyyssijaksi valitsemaansa ihanaan Koivuniemeen, vilkaisemme vielä pikimmältään hänen elämänvaiheitaan ennen muuttoa lähinnä kuluneina vuosina.
Aikaisemmin mainittu vaatimaton Mainiemi oli vielä Topeliuksen kesäasuntona sen lyhyen ajan, mikä hänen oli suotu nauttia lepoa luonnon helmassa kaukana pääkaupungin rauhattomasta hyörinästä. Totuttuun tapaansa hän täällä kalasteli entisellä innolla ja suurella menestyksellä. Lyhyillä kalastusmatkoilla tyttäret olivat isän seurana, mutta pitemmillä täytyi vakinainen soutaja olla mukana. Samoin kuin Runebergilla oli ollut soutajana Joonaansa, eräs suutari, oli Topeliuksella samaa ammattia toimittamassa entinen sotamies, nimeltä Stock, ja hänen jälkeensä tämän suurinenäinen poika tunnettu »Stockin tomppelin» nimellä. Suuren opettajansa tavoin Topelius antautui kalastukseen täydellä tarmolla, mutta sen ohella hän, samoin kuin hänen opettajansakin, luonnosta vastaanotti runsaita vaikutelmia ja herätteitä, jotka sitten muokkaantuivat ja seuloutuivat hänen mielessään ja ilmenivät myöhemmin hänen tuotannossaan.