Topelius oli samanlainen työnsankari kuin Elias Lönnrot, pitäen työtä »elämän tarkoituksena ja päivänpuolena». Kun hän jättäen moninaiset toimensa pääkaupungissa vetäytyi vanhain päiväinsä rauhalliseen satamaan, niin tämä ei suinkaan tietänyt sitä, että hän nyt aikoi hylätä entiset harrastuksensa ja jäädä toimettomaksi. Iloiten ja nauttien kirjallisista töistään ja pysyen harvinaisen suuressa määrin työkykyisenä elämänsä myöhäiseen ehtooseen asti hän nyt osaksi saattoi loppuun jonkun aikaisemmin alkamansa novellin ja paranteli toisia korjaillen kuvauksiin pujahtaneita, asiallisia erehdyksiä ja uudistellen niiden kieliasua. Sepittelipä hän uusia teoksiakin, niinkuin laajan ajankuvauksen Tähtien turvatit, joka ensin julaistiin Finland-nimisen sanomalehden kaunokirjallisuusosastossa ja v. 1889 kirjana nimellä Tähtien kuningaslapset. Siinä Topelius kuvaa kolmen samana vuonna ja samana yönä — jouluk. 8 päivää vasten yöllä 1626 — syntyneen lapsen, kerjäläislasten Bennun ja Hagarin sekä Kustaa Aadolfin tyttären Kristiinan omituisesti toisiinsa yhdistyneitä elämänvaiheita. Tähtientutkijan Sigfrid Aroninpoika Forsiuksen ennustuksen mukaan oli kaikki mainittuna yönä syntynyt »suurisyntyistä, mutta epävakaista». Ennustus toteutuikin. Lapset olivat kaikki Jupiterin, tähtien kuninkaan, ja huikentelevaisen Saturnuksen vaikutuksen alaisina. Ne olivat antaneet heille voimaa, mutta eivät rakkautta, ja voima ilman rakkautta voipi vain saada aikaan hävitystä. He luulivat kaikki syntyneensä hallitsemaan, ja se saattoi heidät kaikki onnettomuuteen. He eivät osanneet kieltää itseään, eivät uhrautua toisten puolesta, yksikään heistä ei tahtonut palvella, kaikki he tahtoivat hallita. Kirjan sankarit olivat salaperäisten voimien vaikutuksen alaisina samoin kuin Välskärin kertomusten henkilöt kuninkaan sormuksen. Kirjasemme puitteiden ahtaus estää meitä selostamasta laajan teoksen mielenkiintoista sisällystä.
Ihmetellä täytyy sitä mestaruutta, millä tämä rauhan ja sopusoinnun mies on kuvannut Neunburgin, Breitenfeldin ja Jankovitzin verisiä taisteluja — tietysti ei sodanihailun kiihoittamana vaan osoittaakseen, mitä kuntoa ja itsensäuhrautumista ihmiset aatteen innostamina saattavat osoittaa. »Punaisen hevon ratsastaja» on kansojen kirous. Ja hänen etenemisensä on joka askelella askel hänen omaa häviötänsä kohti. Sodalla ei ole mitään muuta järkevää päämäärää kuin oman itsensä hävittäminen. Tässä merkityksessä se on välikappale ihmiskunnan valistamiseksi ja täydellisentämiseksi. Se on keino ja sitä on sellaisena arvosteltava. Suorastaan loistavia ovat Turun akatemiaa ja sen vihkimistä heinäk. 15 p:nä 1640 koskevat kuvaukset kuin myös tuo verraton luku »Kreivin aika», missä itse Pietari Brahe ilmi elävänä, miellyttävänä, kreivittärineen ilahduttaa lukijaa.
Samaa aaterikkautta, samaa uskoa elämän valoisiin, ihanteellisiin voimiin ja samaa lämmintä myötätuntoa yhteiskunnan pohjakerrosten lapsiin tavataan tässä kuin runoilijan aikaisemmassakin tuotannossa, ja hänen taitonsa kuvata aikakauden merkkihenkilöitä ja suuria historiallisia tapahtumia on, mikäli mahdollista, edelleen kehittynyt. Huomio- ja arvostelukyvyn tarkkuus ja sanonnan osuvuus hämmästyttävät lukijaa joka kerta, kun hän uusii tuttavuutensa tällaisen teoksen kanssa.
Rakkaille suosikeilleen, lapsille, Topelius kirjoitteli edelleen ja elämänsä iltaan asti. Niinpä ilmestyi hänen työahjostaan lukuisia »leikkejä» ja »seikkailuja», joita oli »leikittävä» eikä varsinaisesti näyteltävä, sillä Topelius ei pitänyt lastenteattereista. Lapselle oli leikki yhtä todellista kuin toiminta täysikasvuiselle, ja draamallisen niinkuin muunkin leikin avulla voitiin nuoriin mieliin kylvää suurten aatteiden siemeniä. Koivuniemen aikana ilmestyivät m.m. tällaisia leikkejäkin runsaasti sisältävistä Lukemisista lapsille neljä viimeistä kirjaa. Niissä painettiin myöskin uudestaan lukuisia satuja, jotka ennen olivat ilmestyneet lastenlehdissä Nya trollsländanissa ja Sländanissa.
Vieläpä vanhoilla päivilläänkin Topelius palasi — niinkuin ihmisen sanotaan yleensä tekevän — »aikaisimpaan rakkauteensa», sepitellen lukuisia kauniita lyyrillisiä runoja. Niiden lisäksi, jotka olivat syntyneet edellisellä vuosikymmenellä, kertyi nyt 1880-luvulla taas uusia, ja ne runoilija julkaisi jouluksi 1889 nimellä Kanervia. Sulosointuisessa johdatusrunossa Topelius elämän myrskyisen virran rauhalliseen suvantoon päästyään vielä kerran tahtoo sitoa kanervaseppeleitä omistaen ne muinoin nuorille Kanervankukkien ja Sylvian ystäville sekä sille »nykyajan keväälle, joka avosylin tervehtii uudella vuosisadalla sarastavaa suviaamuansa.» Tilanahtauden vuoksi voimme nytkin vain lyhykäisesti viitata muutamiin tämän kokoelman kauniista lauluista, joissa runoilija, jonka jo ennestään runsas elämänkokemus vuosien vieriessä yhä on karttunut ja kypsynyt ja jonka ylevä ja valoisa maailmankatsomus onnellisen elämän varrella yhä tuntuu varmistuneen ja kirkastuneen, entistä yksinkertaisempia tyylikeinoja käyttäen käsittelee samanlaisia aiheita kuin aikaisemminkin. — Isänmaa ja sen merkkihenkilöt, taide ja sen edustajat, luonto, maallinen ja ijäisyyselämä ne nytkin saavat hänen hopeahelkkyisen kantelensa kielet väräjämään niille omituisella, milloin hilpeämielisen ja ilakoivan leikin, milloin surunvoittoisen, uneksivan kaihon, milloin syvämietteisen vakavuuden ankaralla sävelellä.
Syvien rivien vaatimattomille, uhrautuville edustajille runoilijan sydän aina oli lämpimästi sykkinyt. Ensimäinen 1871 vuoden runoista on omistettu Uskolliselle palvelijalle, joka piti kaikkea, mitä talossa oli, omanaan, sen lapset kahdessa sukupolvessa olivat kuin hänen lapsiaan. Tämä Stiina Sifri oli palvellut Kuddnäsissä ja viimeiseen asti hoitanut sairasta emäntäänsä. Vuotta sen jälkeen kuin arentilainen tuli taloon hän kuoli vähää ennen vanhaa tohtorinnaa, ja rinnan he lepäävät kirkon mullassakin.
Herttaisimpia näistä runoista ovat ne, joissa Topelius kuvaa oman lapsuutensa rakkaita muistoja ja kokemuksia. Niinpä hän Haapani runossa kertoo siitä, kuinka hän koulusta päästyään ja »tuttuun satamaan» saavuttuaan syleili tervetuliaisiksi äitiään ja sitten kiiruhti syleilemään haapojaan, jotka olivat opettaneet hänelle luonnon salaperäisen taikakielen:
Jag plockat visor, jag samlat frågor från hedens ljung och från havets vågor, från forsens brus och från lärkans tunga, men mina aspar ha lärt mig sjunga.
[Olen poiminut runoja, koonnut kysymyksiä ahon kanervikosta ja meren aalloista, kosken kuohuista ja leivon kieleltä, mutta haapani ovat opettaneet minut laulamaan.]
Ja samana vuonna (1878) kirjoitettu Eräs vinttikamari niminen runo kuvaa nuoren Saken lapsuudenaikaista asuinhuonetta, Kuddnäsin eteläistä vinttikamaria. Kyynel kimaltelee vanhuksen silmässä, kun hän nyt 60-vuotisena näkee muistinsa kuvastimeen heijastuneena isänsä kuluneen kirjoituspöydän, maailmankartan ja Sten Stuuren kuvan kamarin seinällä, äitinsä kotiin palanneelle pojalleen huolellisesti valmistaman vuoteen, tomuttoman kirjahyllyn ja valkoiset uutimet. Ikkunasta oli viehättävä näköala koivuineen, ruusutarhoineen, mansikkamaineen, kiemurtelevine jokineen, koskineen, siltoineen ja hehkuvassa aamuruskossa kimmeltävine kirkonristeineen. Viehättävällä tavalla näitä lapsuusmuisteloita täydentää v. 1889 sepitetty Mylly ja paja. Ahkera mylly oli peikkojen ja Ahdin asunto, lasten lumottu linna. Näkymättömät jättiläiset ja pienet jauhoiset tontut lymyilivät sen salaperäisissä sokkeloissa. Ja pajan seinät ja silta tärisivät, kun nokinen seppä hehkuvan ahjonsa ääressä paukutteli valtaisella väkivasarallaan kipinöiden jäljettömiin kadotessa avaruuteen, missä ne särkyivät kuin yössä sammuva silmä.