Erittäin kuvaava sepittäjänsä niin usein ilmi puhjenneelle mielipiteelle yksilön, suurimman ja jaloimmankin, vähäpätöisyydestä ikuisten aatteiden rinnalla on m.m. Henrik Gabriel Porthan. Vanha professori pitää nuorta, nimetöntä, tuntematonta ylioppilasta äärettömän rikkaana, koska hän voi toivoa, itse hän on keltalehtinen puu, ylioppilas on kevät, joka on osoittava, mihin häneen kylvetty siemen kelpaa. Muista suurimpia isänmaallisia muistojamme kunnioittavista, ylevähenkisistä runoista mainittakoon vain kansallisrunoilijamme hautajaisiin toukok. 12 p:nä 1877 sepitetty J.L. Runeberg, seuraavana vuonna taiteilijaseuran juhlaan helmik. 5 p:nä kirjoitettu J.L. Runeberg kuuluisuutensa edessä, Pietari Brahe, F.M. Franzén, Rob. Wilh. Ekman ja Elias Lönnrot. Kaikki ne ovat ylevähenkisiä ylistyslauluja jalojen aatteiden palvelijoille; viimeksimainitussa runoilija virittää lyyrynsä hiljaiselle työlle, joka ei ylvästele, ei kiistele, vaan joka kevätsateen tavoin sulattaa jäät, kastelee isänmaan, synnyttää kansat uudestaan ja uudistaa aikakaudet. Suurta on vain se, mikä osaa itsensä kieltää; vain se, joka kaikki antaa, saa kaikki takaisin. Kokoelman ensimäiseksi Topelius on asettanut ihailemansa vapauttaja-tsaarin Aleksanteri II:n runon, jonka hän kirjoitti 1881 vuoden verisen maaliskuun 13 päivän muistoksi. Sen mieleen syöpyvään viimeiseen säkeistöön runoilijan on onnistunut keskittää käsityksensä siitä Suomen suuriruhtinaasta, jolle maa on muistopatsaankin pääkaupunkinsa keskukseen pystyttänyt ja jota käsitystä ei myöhempikään historian tutkimus vääräksi väittäne:
Pois katoo mainen viisaus, kruunut kaatuu,
Ja ajan ihanteit' ei kukaan muista.
Kivehen kaiva sana kulumaton:
Kansojen rakkaus.
Pohjasäveleltään liikuttava, hyväntuulisen leikillisyyden värittämä on se runo, jonka Topelius omisti sinistä, kiiltonappista hännystakkia ja valkoista kaulaliinaa käyttävälle puolalaiselle Frans Sedmigradskylle, 150 ruplan vuosipalkkaa nauttivalle piirustuksenopettajalle. Hän ei piirustanut sen huonommin kuin että hänen testamenttaamillaan varoilla saatettiin perustaa Helsinkiin pikkulastenkoulu. — Sukua aikaisemmin mainitulle runolle Äitini on sävyynsä nähden tuo mitä hartainta tunnetta väreilevä ja samaa runomittaa käyttävä, ylevähenkinen Suomen äideille, joka ylistää naisen, »sydämen, ajatuksen ja hyvien tapojen kasvattajan» tärkeätä osuutta Suomen onnen luomisessa. Olavinlinna nimisessä heinäk. 29 p. 1875 vietettyyn 400-vuotisjuhlaan sepittämässään runossa Topelius kuvaa Eerik Akselinpoika Tottin perustaman linnan vaiheita ja merkitystä. Runoilija päättää runonsa toivomalla, että Jumala tuomiopäivänä tapaisi kansansa kunniakkaana varustustensa ääreen kaatuneena. Toistakin suurta historiallista ilmiötä Topelius omalla kauniilla tavallaan laulaa marrask. 6 p:ksi v. 1882 sepittämässään runossa »Eräs Lützenin muisto». Innostuneena hän kuvaa »Pohjan sankaria»:
Vapaaksi sydämet ja uskon, aattehen tuoll' aamupuhteella hän hengellänsä osti. Jos ihmisheikkous mahtuikin suuruuteen, mi sankar-tietäjää tais joskus hairahuttaa, sit' armahampi hän, sit' inhimillisempi, ei kylmä idooli, vaan lämmin elon lempi, mi kansat lämmittää, maailman jalostuttaa.
Tämän kokoelman aikaisemmista runoista ovat Voima ja kunnia ja 1880-luvun runoelmista Uskontunnustus, Marraskuunilta ja Rigi Kulm ilmauksia Topeliuksen hartaasta uskonnollisuudesta. Viimeisen edellisen ytimenä on se ajatus, että ihmiselämän, tutkijan väsymättömän aherruksen, ihmishengen sammumattoman janon päämääränä tulee olla ijankaikkinen elämä. Rigi Kulmissa runoilija lausuu, että ihmisnero meidän päivinämme on se jättiläinen, joka ryntää taivasta kohden ja myöntää, että ihmisnero voitettuaan aineen, materian, voisi vaikka »munia maailmoita», jos se tahtoisi, mutta jos se ei polvistu Jumalan suuruuden edessä, niin se on liian pieni hänen luomakunnalleen.
Runebergin idylli-epigrammeja muistuttaa herttaisessa yksinkertaisuudessaan jo v. 1873 kirjoitettu Ennen ja nyt, jossa iäkkään runoilijan luonnonrakkaus saa niin miellyttävän ilmauksen. Nokkoset, ohdakkeet, halvin kulokorsi, joita hän pikku poikana pieksi puusapelillaan tai halveksuen polki jalkainsa alle, ovat vanhalle laulajalle käyneet rakkaiksi. Ne ovat kasvaneet hänen olemuksensa perustuksista, kylpeneet samassa aamukasteessa kuin hän, katselleet samoja tähtiä kuin hän. Vähän myöhemmin sepitetty viehkeä »Joulukuusi Taiteilijaseurassa» tahtoo opettaa, että meidän voidaksemme tuntea onnea tulee olla uskollisia lapsuutemme ihanteille.
Mitä raittiita, iäti nuoria tunteita kumpuaakaan näistä jo harmaahapsisen, elämän taakan käyristämän runoilijan Kanervista, mitä yleviä aatteita, jotka ovat osoittaneet kestävänsä elämän ankarimmatkin myrskyt! Kuinka runsaita elämälle kelpaavia opetuksia ja kokemuksia! Runoilijan sanat sattuvat sydämeen, niinkuin ainakin sanat, jotka lähtevät sydämestä, ja koska jokaisen sanan takana on mies, joka itse on elävä todistus teroittamainsa aatteiden nuorentavasta, elämätä ylläpitävästä, elämätä jalostavasta voimasta. Elämän ylevät arvot, kunto, itsensä unhoittaminen, uhrautuva rakkaus saavat tunnustusta, piilköötpä sitten koko kansan rakastaman suurmiehen povessa, ulkonaisesti halvan palvelijan, puoleksi halveksitun muukalaisen nukkavierun puvun tai maankuulun sankarikuninkaan tähtikoristeisen nahkahaarniskan alla. Lapsuuden hentoja iloja ja sen vienoja tunnelmia ei vähäksytä, sen lapsellista uskoa ei halveksita, vaan ne luodaan esiin semmoisina kuin ne ovat yksinkertaisessa kauniissa todellisuudessaan. Itsekästä ylvästelyä ja pöyhkeätä itsekylläisyyttä moititaan ja ruoskitaan ansion mukaan. Ja kaikkeen, niin pienimpään kuin suurimpaankin, luo runous taikahohteensa, nuo vaivattomasti luistavat, milloin alku-, milloin loppusoinnuilla, milloin molemmilla ikäänkuin huvikseen leikittelevät säkeet, kuvastakootpa sitten mitä syvällisimpiä mietteitä, isänmaan kohtaloa tai arkipäiväisimpiä vähäpätöisyyksiä, tempaavat lukijan mukaansa, lämmittävät hänen sydäntään, sytyttävät hänen mielensä. Tämän kokoelman runot liittyvät arvokkaana lisänä edellisiin ja ovat kauniina loppusävelenä siinä ylistyslaulussa, joka Kanervankukissa ja Uusissa lehdissä viritetään elämän valoisille voimille.
* * * * *
Uskonnollisuus oli Topeliuksen luonteen perustavia piirteitä, ja uskonnollisuus oli pohjasävelenä ei vain hänen runoudessaan, vaan koko tuotannossaan. Sitä todistavat jo nekin runonäytteet, joita olemme tuoneet esiin, ja vielä vakuuttavampana todisteena on siitä hänen etevä osuutensa ruotsinkielisen virsikirjan aikaansaamisessa. Ja sikäli kuin hänen elämänsä ehtoo kuluu, pääsee uskonnollinen harrastus enemmän määrääväksi. V. 1893 Topelius julkaisee hartauskirjansa. Evankeliumi lapsille, joka sisältää lyhyitä kirkkovuoden evankeliumien selityksiä. Satujen setä ei tyrkytä lapsille valmiisiin kaavoihin valettuja kirkon oppeja, vaan kertoo tässä pienokaisille »Jumalan valtakunnan satuja» heille tajuttavassa muodossa, samalla kumminkin esittäen nämä »sadut» täysin uskottavina. Onhan tämä menettely sopusoinnussa suuren opettajamme maailmankatsomuksen kanssa, olihan hänelle, niinkuin myöhemmin Mietekirjassa sanotaan, »kristinusko sisimmässä luonteessaan elämää eikä oppia.»
Esimerkkinä Topeliuksen henkisestä joustavuudesta ja siitä, miten hän vielä vanhanakin pysyi uskollisena miehuutensa harrastuksille, mainittakoon, että hän v. 1889 asti pysyi Taiteilijaseuran puheenjohtajana. Koivuniemeen muuttaessaan hän tosin luopui Kasvatusopillisen yhdistyksen aikakauskirjan varsinaisesta toimittamisesta, mutta tämänkin jälkeen hän kävi yhdistyksen kokouksissa, otti osaa sen keskusteluihin, julkaisipa kirjoituksia aikakauskirjassakin. Viimeiseen asti hän koulun ja kasvatuksenkin alalla taisteli samojen kauniiden periaatteiden puolesta, jotka hän aikaisemmin oli omaksunut. Östersundomin kansakoulun monivuotisena johtokunnan puheenjohtajana Topelius käytännöllisestikin koetti toteuttaa aatteitaan. Helsingin ruotsalainen tyttökoulu oli edelleen hänen erityisessä suosiossaan. Hän vieraili siellä usein, lahjoitti varoja pohjaksi rahastoon köyhien oppilaiden kesäoleskelua varten maalla ja varattomien oppilaiden rahastoon. Koulussa iloittiin vilpittömästi »setä» Topeliuksen käynneistä, ja sen nuoriso tuli joskus vastavierailulle vierasvaraiseen Koivuniemeen tai ilahdutti vanhusta tuoksuvilla kukkatervehdyksillä hänen merkkipäivinään.