Aikaisemmin on ollut puhe siitä, mitä Topelius sai aikaan Kevät- ja Sylviayhdistyksillä. Eläinsuojelusaatteen kannattajista hän oli innokkaimpia ja väsymättömimpiä toimien kokonaisen vuosikymmenen Helsingin eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajana. Lukuisissa kirjoituksissa hän pohti eläinsuojelusasiaa. Naisenvapauttamispyrinnöille yleensä Topelius osoitti lämmintä harrastusta, niinkuin hän jo rehtorina ollessaan oli koettanut helpoittaa naisen pääsyä yliopistoon. Miten kaunis onkaan hänen v. 1882 ensimäiselle naispuoliselle filosofiankandidaatille Emma Irene Åströmille sepittämänsä runo, jossa hän valittaa, että ennakkoluulo ja tyhmyys olivat sulkeneet tien tiedon temppeliin hänen lukuisilta sisariltaan. Olemme jo nähneet parista mainitsemastamme runosta, miten korkea ajatus tällä suopeamielisellä sopusoinnun miehellä oli naisesta äitinä ja kasvattajana. Näitä yleviä tehtäviä nainen Topeliuksen mielestä saattoi täyttää sitä paremmin, mitä enemmän hänellä oli kirjallistakin sivistystä. Ja eri puolueiden yhdistämisessäkin hän toivoi apua naisilta. Heidän tuli yhdistää, mitä miehet olivat eroittaneet. Maan tytärten tuli pitää maata koossa rakkaudella. Heilläkin oli vain yksi kansa ja yksi isänmaa.
Runoilija oli 21 vuoden ikäisenä laulanut nuoruutensa lemmitylle, Emmalleen, ja hänelle omistetussa runossaan toivonut saavansa »valaista hänen tietään läpi varjojen maan autuuden iäti kirkastetuille rannoille». Kymmeniä vuosia myöhemmin hän samanlaisissa runoissa kiittää Jumalaa, joka oli antanut hänen vaimolleen niin uskollisen sydämen ja sallinut heidän »nuoruutensa kevään yhteisesti kuihtua ilossa ja surussa». Ruskeat kiharat olivat harmaantuneet, punaiset posket kalvenneet, usko lakastumattomiin keväisiin ei enää ollut yhtä luja kuin ennen. Mutta luottamus korkeampaan johtoon on heissä ennallaan; mitä ylemmäksi he nousevat »vuorille», sitä enemmän he näkevät, sitä selvemmäksi käy heille elämän tarkoitus ja Emma on hänelle vieläkin vain 28-vuotias! Jo näissä harvoissa riveissä kuvastuu se herttainen suhde, joka vallitsi iäkkään Koivuniemen vanhuksen ja hänen vaimonsa kesken, ja monet muut kauniit säkeet tulkitsevat sitä alttiiksi antavaa rakkautta, jota onnelliset aviokumppanit omistivat toisilleen. Muistamme, miten suurilla tulevaisuuden toiveilla he 40 vuotta sitten olivat solmineet rakkautensa liiton, eikä heidän onnensa taivasta tiettävästi olleetkaan sumentaneet muut synkät pilvet kuin ne, mitkä sille nousivat sairauden aiheuttamista tuskista ja säälimättömän viikatemiehen käyntien jälkeen, kun he menettivät aivan pieninä kolme rakastettua lasta. Se yhteisymmärryksen synnyttämä sopusointu, joka oli vallinnut Topeliuksen lapsuudenkodissa, vallitsi tässäkin, ja sairauden tuottamia kärsimyksiä kannettiin alistuvalla kärsivällisyydellä. Mainitsimme aikaisemmin siitä matkasta, jonka Topelius puolisoineen ja tyttärineen teki etelä-Ranskaan, ja että sanottu matka ei tuonut hänen puolisonsa heikentyneelle terveydelle toivottua parannusta. Voimat vähenivät vuosi vuodelta ja runoilijavanhuksen täytyi surukseen nähdä, miten hänen ennen iloinen ja toimelias Emeliensä, hänen uskollinen toverinsa, päivä päivältä riutui kykenemättä enää viimeisinä vuosinaan paitsi poikkeuksittaan jättämään sairasvuoteensa. Marrask. 14 p. 1885 kuolema tulikin vapauttaen tämän lempeän hengen kahleista. Surunihanassa muistorunossa Noli me tangere Topelius muistiin piirtyvin, sydämen hellimpiä kieliä värähyttävin sävelin laulaa hänestä, joka oli eläessään kätkeytynyt hänen parhaisiin onnenunelmiinsa ja jonka hän nyt näki »niin korkealla yläpuolellaan huokauksetonna, kyyneletönnä, sanatonna, nimetönnä, mutta niin säteilevän puhtaana Vapahtajansa sylissä».
Varmaankin oli tämä suru katkerin, mikä pitkän elämän varrella oli kohdannut seitsemättäkymmentä ikävuottaan lähentelevää runoilijaa, jonka tukkaan elämän tuiskut jo olivat heittäneet lumensa. Mutta se mies, joka aikaisimmasta lapsuudestaan oli hakenut ja löytänyt seuraa luonnosta ja häntä ympäröivistä ihmisistä, löysi sitä nytkin rakkaan Koivuniemensä hymyilevistä maisemista ja sen vakinaisista ja tilapäisistä asujamista. Täällä hän näkee ympärillään lapsensa ja lastenlapsensa sekä muita omaisia, vanhempia ja nuorempia. Ne kuihtumattomat keväät, joista hän niin usein runoissaan laulaa, eivät ole pelkkiä utukuvia, hän näkee ne lapsissaan ja lapsenlapsenlapsissaan ilmielävinä ympärillään. Tässä rauhoitetussa perhepiirissä säteilee lempiväin tytärten rakkaus niin kirkkaana jaloa, ihailtua isää vastaan ja isoisän korvia hivelee lastenlasten hilpeä nauru. Lasten ystävä, heidän sielunelämänsä syvällinen tutkija, Valterin seikkailujen sepittäjä eli uudestaan oman lapsuutensa noissa milloin reunainsa yli ryöpähtävissä, huimaksi temmellykseksi kiihtyvissä, milloin hiljaisemmissa, itkun ja hetkellisen surun samentamissa, viattomissa pikku huveissa ja leikeissä.
Tytärtensä Toinin ja Eevan hoivaamana hän tässä vanhuutensa rauhallisessa turvapaikassa vietti elämänsä ehtoota. Sitä myöten kuin työvoimat vähenivät ja silmät heikkenivät, lukivat tyttäret, muut omaiset ja perheen ystävät ääneen vanhukselle, joka viimeiseen asti mielenkiinnolla seurasi ajan kysymyksiä, kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Paljon lisäsivät runoilijan työtaakkaa ne lukuisat käsikirjoitukset, joita vasta-alkajat Apollon pojat ja muut kirjailijat lähettivät hänelle pyytäen niistä arvostelua. Tämänkinlaisia lähetteitä tuli niin runsaasti, että Topeliuksen oli mahdoton niitä kaikkia itse lukea. Etenkin illallisen jälkeen runoilijan vanhoilla päivillään täytyi välttää varsinaista työntekoa ja silloin käytettiin kerkeästi kuluvat iltahetket perheseurusteluun, jolloin ääneenlukeminen vaihteli hilpeän tarinoimisen kanssa. Salissa olevalla isolla flyygelillä Topelius toisinaan iltahetkin soitteli etenkin nuoruutensa herkkätunteisia mielilauluja. Vanhuksen pienenä mieliaskarteluna oli usein myöskin savukehylsyjen täyttäminen. Topelius olikin kaiken ikänsä ollut vankka tupakoitsija. Päivisin hän työssä ollessaan istui kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, jossa hänellä m.m. oli hylly vanhempaa kirjallisuutta varten ja joka myös oli hänen makuuhuoneensa. Tähän päästiin salista, jonka kanssa myöskin työ ja kirjastohuone olivat ovella yhdistetyt. Viimeksimainitussa samoinkuin muissa huoneissa oli aistikkaat, vanhanaikuiset huonekalut, mukavia tuoleja, kodikas sohva ja Topeliuksen teosten ruotsalaisen kustantajan Alb. Bonnierin lahjoittama kiertohylly, jossa oli uudempaa kirjallisuutta. Seiniä koristelivat jalustoilta kohoavat rintakuvat, joku maisema ja Runebergin kuva kokonaismuodossa. Kirjahyllyllä seisoi muiden merkillisyyksien joukossa eräs puukuva, jonka muuan rahvaan mies kuuluu leikanneen ja joka kuvaa Topeliuksen vanhaa riitaveljeä, kreivi Bergiä. Hänen »ikuistuttajansa» oli kerran nähnyt hänen seisovan sopivassa asennossa erään majatalon portailla! Tässä huoneessa vanhus m.m. useinkin ikkunansa ääressä istuen lueskeli sanomalehtiä.
Kotihartauksia Topelius piti lukien perheelleen ja palvelijoilleen sunnuntaiden evankeliumit niihin sovellutettuine saarnoineen.
Kalastukseen ei Topelius enää täällä antautunut niin sääntöperäisesti ja samalla innolla kuin ennen. Hän oli jo siksi vanhakin, eivätkä kalavedet täällä vetäneet vertoja Mainiemen vesille. Likeisin lahti oli matala ja ruohoinen ja vesi siinä enimmäkseen sameata. Verkoilla Topelius kuitenkin vähin kalasteli, niinkuin ennenkin. Jokapäiväiset kävelyt kuuluivat säännöllisesti käytettyihin voimain uudistus- ja virkistyskeinoihin, ja vanhus käveli mieluimmin yksin — tosin etenkin ikänsä loppuaikoina omaisten salaisen valvonnan alaisena. Puutarhassa, jota Toini hoiti, hän kävi mielellään, ja hedelmäpuut huvittivat häntä erityisesti. Eräälle omenapuulle, jossa oli paljon oksaksia, hän oli antanut nimeksi Polykarpus!
Maankuulu oli Koivuniemi vieraanvaraisuudestaan. Avosylin täällä otettiin vastaan koulujen nuoriso, joka runoilijan syntymäpäivinä tuli kukin, puhein ja lauluin tervehtimään rakasta »setäänsä». Sama vieraanvaraisuus kohtasi kaikkia niitä lukuisia ystäviä ja muita vieraita, jotka omasta maasta tai maan rajain ulkopuolelta saapuivat tänne. Koivuniemen vieraskirja sisältää kirjavan ja runsaan nimikokoelman, joka sekin osaltaan todistaa, miten monta ystävää tämän talon isännällä oli.
Koivuniemellä asuessaankaan Topelius ei unhoittanut kotiseutuaan. Sekä rakas lapsuudenkoti että suloinen Mainiemi olivat tosin vierasten hallussa, mutta näillä seuduilla vielä elävien vanhojen ystävien ja sukulaisten luo tullessaan runoilijavanhus aina tietenkin oli yhtä tervetullut kuin ennen. Näillä vierailuilla hän tavallisesti asui ennen mainitun lankonsa, raatimies J.A. Lybeckin luona. V. 1887 Topeliuksen saapuessa Uuteenkaarlepyyhyn vietettiin siellä kaupungin läheisellä Kaivosaarella hänen kunniakseen lastenjuhla, johon 600 lasta kaupungista ja sen ympäristöstä otti osaa. Juhlan toimittaja, seminaarin silloinen johtaja Z. Schalin on kertonut, että hän pyysi enoansa tässä tilaisuudessa puhumaan pienokaisille. Topelius oli vastannut, ettei hän »osannut puhua», eikä suostunut mitenkään pyyntöön. Sittemmin hän kuitenkin taipui puhumaan lapsille kirkossa, jossa he kokoontuivat vanhuksen ympärille tämän seisoessa alttarin edessä.
Olemme huomanneet, miten Topelius sekä suorasanaisissa kirjoituksissaan että runoissaan lausui mielipiteensä ajan polttavista kysymyksistä. Niin sovinnollisia, rauhaan ja yksimielisyyteen kehoittavia kuin hänen lausuntonsa olivat olleetkin, aiheuttivat ne sittenkin vastaväittelyä, ja julkisuuden miehenä Topeliuskin oli saanut kestää useita ankaria hyökkäyksiä ja iskuja. Mutta taistelujen mainingit olivat vähitellen tyyntyneet, ja yhä yleisemmin oli ruvettu ymmärtämään tämän miehen todellista suuruutta. Se rakkaus, joka jo kauan oli tullut Topeliuksen osaksi, kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kuin lämmittävä aurinko rakastavalla ja rakastettavalla persoonallisuudellaan yhä lukuisempia joukkoja ympärilleen ja, kun hän vihdoin seisoi viimeisenä eloon jääneenä suurmiehistämme kansansa keskellä, kokoontuivat kaikki, yhteiskunta-asemaan, kieleen ja mielipiteisiin katsomatta, kunnioittaen suuren oppi-isän ja kasvattajaa ympärille. Tällainen kieltämätön valta-asema Topeliuksella oli yleisessä tietämyksessä ikänsä viimeisinä vuosikymmeninä.
Arvokkaalla ja kauniilla tavalla toi Suomen kansa esiin kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteensa Topeliukselle niissä juhlissa, joita pääkaupungissa ja maaseudulla pantiin toimeen hänen täyttäessään 70 vuotta. Samat tunteet yhdistivät kaikki. Tuo vaatimaton ja nöyrä mies, joka Lönnrotin tavoin mieluimmin olisi vetäytynyt syrjään, kokosi lämmittävän auringon tavoin rakkautensa ja aatteittensa voimalla kaikki ympärilleen. Topeliuksen käytettäväksi annettiin rahamäärä, jonka hän v. 1895 »Tammikuun 14 päivän rahaston» nimellä antoi Kansanvalistusseuralle. Tämän tuli koroista antaa 100 markan suuruisia vuotuisia muistolahjoja varattomille vanhoille, ansiokkaille opettajille ja opettajattarille, jotka yksityisessä tai yleisessä koulussa olivat omistaneet elämänsä kristillisen kansanopetuksen palvelukseen.