Lukuisat seurat, molemmat Kirjallisuudenseurat, Maantieteellinen seura, Kansanvalistusseura, Suomen Naisyhdistys, Taiteilijaseura ja Helsingin Eläinsuojelusyhdistys kutsuivat runoilijan kunniajäsenekseen. Koulu- ja yliopistonuoriso alkoivat vuosittain käydä Topeliuksen luona kunniatervehdyksillä.
Ruotsissakin »setämme» oli hyvin rakastettu ja kunnioitettu. Jo v. 1886 Ruotsin akatemia oli lähettänyt hänelle kultamitalinsa, hän sai ritariston merkkejä ja valittiin tieteellisten seurojen jäseneksi. Hänen muotokuvansa levisivät valokuvina sekä suomalaisten että ruotsalaisten taiteilijain maalauksina ja niiden jäljennöksinä laajalti sekä meillä että Ruotsissa.
Etevimmät Topeliuksen suorasanaisista teoksista on suomennettu, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on määrännyt palkinnon hänen lyyrillisten runojensa suomentamisesta. Useita hänen kirjoistaan on käännetty saksaksi, tanskaksi, norjaksi, englanniksi, muutamia myöskin ranskaksi, italiaksi, venäjäksi, viroksi ja unkariksi.
Topeliuksen sulosointuisiin runoihin, jotka muuten »laulavat itse itsensä», on ainakin kymmenen sävelniekkaa — uudemmista mainittakoon Jean Sibelius — laatinut säveleitä.
Vielä v. 1890 ja vieläpä v. 1894 vuodenkin promotionissa tuo sydämeltään iäti nuori runoilijavanhus on mukana. Edellisessä hän saa riemumaisterin seppeleen ja jälkimäisessä hän viettää 50 vuotista riemujuhlaansa promotionirunoilijana. Hän sepitti kumpaankin tilaisuuten syvämietteisen ja ylevämielisen runon, ja molemmissa runoissa hän lausuu ympärilleen kokoontuville nuoremmille sukupolville ikimuistettavia rohkaisevia sanoja sen sitkeän taistelun johdosta, jota kansamme siihen asti oli murtumatta kestänyt ja joka oikeuttaa sen luottavaisesti katsomaan tulevaisuuteen.
Se hukkuu vain, jok' itse hukkaan heittyy. Kansa, mi kesti, mitä kansa tää, häviämättä haudoillemme jää.
Se, mikä on parasta ja ikuista »kevään lapsen», uuden polven omassa povessa, se on johdattava sen tietä halki synkinten aikojen.
Elämänsä viimeisiin vuosiin asti väsymätön Topelius jatkoi kirjailemistansa. Hän avusti ansiokkaasti loistoteosta Suomi 19. vuosisadalla, kirjoitteli runoja albumeihin, kalentereihin ja juhlajulkaisuihin sekä sepitteli satuja ja novelleja. Jo v. 1870 hän oli tehnyt ensimäisen suunnitelman sitä teosta varten, joka sitten ilmestyi Lehtisiä mietekirjastani nimisenä kirjana ja joka julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Siinä hän tuo ilmi, mitä hän ajattelee ajan ja ijäisyyden suurista kysymyksistä. Vaatimattomana kuten aina hän ei pidä mielipiteitään erikoisen merkittävinä, mutta hän tuntee tarvetta esittää ne pitkän kokemuksensa hedelmänä. Useimmat teoksen kirjoitelmista — niitä on kaikkiaan 40 — syntyivät v. 1895 tai vähän sen jälkeen kuin tekijä 77 vuoden vanhana oli parantunut hengenvaarallisesta taudista. Kirjan vaihtelevan sisällyksen valaisemiseksi mainittakoon muutamia sen kirjoitelmista: Uskoni, Kuolemattomuus, Ihmeet, Lapsi, Elämän kesä ja syksy, Rakkaus, Koti, Koulu, Kirkko, Sanomalehdistö, Puolueet ja Suuruus.
Kauniina kuvastuu näissä lehtisissä Topeliuksen nerokkuus, syvämietteisyys, horjumaton, liikuttavan yksinkertainen lapsuudenusko, 80-ikävuodella vielä nuorekas mieli ja lannistumaton elämänilo, pitkän iän varrella saavutettu rikas elämänkokemus ja ihanteellisen kirkas maailmankatsomus, jota mitkään surut ja pettymykset eivät olleet voineet sumentaa. Kirja sisältää niin runsaan aarteiston herättäviä ajatuksia, raitista, täysipitoista elämänviisautta sekä jaloja puhtaita tunteita, että sen tekijä jo yksin tällä ansaitsisi kuolemattomuuden. Sattuvasti lausuu Nervander kirjan kielestä. »Ajatukset», hän sanoo, »esiintyvät usein suppeassa, melkein suoraksi veistetyssä kieliasussa, joka kuitenkin tunkiessaan sielumme läpi jättää jälkeensä tuulahduksen siitä elämästä, joka elää luonnossa, lehahduksen kevään ja syksyn mahtavasta, raikkaasta henkäyksestä.»
V. 1894 Topelius kävi Vaasan laulu- ja soittojuhlassa, johon hänet oli kutsuttu kunniavieraaksi. Sieltä hän jatkoi Uuteenkaarlepyyhyn ja palasi kotiin virkistyneenä ja täynnä elähdyttäviä vaikutteita. Runoilija lausuu omalla herttaisella tavallaan juhlasta, että siinä oli yhtynyt »kaikki, mikä meitä taiteessa ja luonnossa miellyttää, ja että hän oli ylpeä Pohjanmaastaan».