Pari vuotta myöhemmin Topelius kävi kesän loppupuolella Visbyssä terveysmatkalla. Oleskelu ikivanhan kaupungin ihanassa meri-ilmassa vahvisti vanhuksen jo riutuvia voimia, ja täällä taaskin osoitettu vieraanvaraisuus ja ystävyys lujitti niitä ennestään lämpimiä tunteita, jotka aina olivat yhdistäneet Topeliuksen vanhaan emämaahan. Hän palasi kotiin Tukholman kautta. Ritariholman satamassa, kertoo Eliel Vest, olivat häntä vastaanottamassa sankat ihmisjoukot, jotka juhlamielisinä tervehtivät Topeliusta sinikeltaisten lippujen liehuessa. Tukholman kansakoululapset olivat ylitarkastajansa, tri Bergmanin kanssa saapuneet lausuakseen satujen sepon ja Välskärin kertomusten tekijän tervetulleeksi. Pidettiin puheita, laulettiin, annettiin kukkia, puristettiin kättä. Runoilija kävelee pienokaisten sankkain rivien läpi, hymyilee ja nyökäyttää päätään, puhuttelee toista, taputtaa toisen valkokiharaista päätä ja puristaa lähinnä seisovain käsiä. Mutta kaikki tahtovat kätellä rakasta vierasta, satoja käsiä ojennetaan häntä vastaan, hän ei henno vetäytyä takaisin, kunnes joku opettajista »pelastaa» hänet huutamalla: »valmiit!» Se oli kauttaaltaan liikuttavaa, kertovat läsnäolijat, ja useita hauskoja pikkukohtauksia sattui. »Kuka tuo vanha setä on tuolla rantaportaalla?» kysyy joku eräältä pieneltä tytöltä. »Niinkuin minä nyt en sitä tietäisi!» oli vastaus. »Sehän on välskäri Topelius.»
Tavallista juhlallisempien tunnelmain leimaama oli se hetki, jolloin harmaahapsinen runoilijavanhus sai riemutohtorin seppeleen. Promoottorin isänmaan nimessä esiintuomat kiitokset jalolle pojalleen, jossa maa näki parhaat aatteensa ruumiillistuneina, ja seppelöidyn vaatimattomuudenkin läpi kuultava ylevä suuruus varmaankin olivat ne juhlallisuuksien kohdat, joissa juhlatunnelma kohosi huippuunsa jättäen elinaikaisia muistoja kaikkien läsnäolijain mieleen.
Vielä v. 1897 Topelius kävi kotiseudullaan ja täällä hänelle valmistettiin suuri iloinen yllätys. Mainiemen tupa oli ostettu takaisin sen viimeiseltä omistajalta, joka oli muuttanut sen toiseen paikkaan, hajoitettu ja rakennettu uudestaan entiselle paikalleen Alörniin ja varustettu samanlaisella sisustuksella kuin siinä ennen oli ollut. Runoilijan sisarenpoika oli oppilaittensa seminaarilaisten avulla suorittanut tämän. »De ä' ju en uppståndelse!» (Sehän on ylösnousemus!) oli Topelius yllätettynä ja iloisena huudahtanut rakkaaseen tupaansa astuessaan. Pikku asumus luovutettiin vanhukselle, jonka kunniaksi kaupunkilaiset vähän myöhemmin viimeisen kerran toimivat juhlan. Mainiemen vieraskirjan ensi lehdelle Topelius eräänä päivänä oli kirjoittanut runon, jonka toinen säkeistö kuuluu:
Tääll' illan vieno hämärä on elon taistot tyyntävä. Vain muistot päiväin menneitten sua vastaan hiipii hyväillen. Käy sisään hetkeks, kulkija! Ja rauhaa nauti, onnea!
Sillä juhlalla, kertoo eräs siihen osaaottanut, joka v. 1898 vietettiin rakkaan runoilijan täyttäessä 80 vuotta, oli toinen luonne kuin 10 vuotta aikaisemmin vietetyllä. Virallisia puheita ja lähetystöjä vältettiin. Siitä tuli perhejuhla, jota maa vietti rakkaalle, kunnioitetulle runoilijalleen.
Tammikuun 14 päivän kylmänharmaana aamuna lapset ja lapsenlapset Koivuniemellä lauloivat virren iäkkäälle isälle ja isoisälle. Ruokasali oli koristettu kukilla ja pohjoismaisilla lipuilla. Kahvipöydälle oli pinottu lahjoja, omaisten valokuvia ja sisustakuvia Koivuniemeltä, joiden lisäksi lukuisa joukko kirjeitä omasta ja pohjoisista naapurimaista. Vain yksi ainoa lähetystö voitiin vanhuksen heikentyneiden voimain vuoksi sinä päivänä ottaa vastaan: Östersundomin kansakoulun oppilaat opettajattarineen, jotka toivat tervehdysadressin ja kukkia. Z.T. oli 16 vuoden ajan toiminut mainitun koulun johtokunnan puheenjohtajana. Vieraita saapui, sukulaisia ja ystäviä maan eri osista sekä läheisempiä ja kaukaisempia naapureita. Sydämellinen ja tuttavallinen mieliala vallitsi, puheita ei pidetty, mutta sitä useampia syleilyjä ja suuteloita vaihdettiin liikutuksen kyynelten silmissä kimmeltäessä. Huoneet täyttyivät vähitellen kukista, niin että Koivuniemen salit muuttuivat ikäänkuin haltiatarten puutarhoiksi.
Päivän kuluessa saapui suuri joukko kukkia, kukkamaljakoita ja -laitteita kauniine tervehdyssäkeineen koulujen oppilailta ja opettajistoilta, suomalaiselta teatterilta, Kevätyhdistykseltä ja yksityisiltä henkilöiltä. Sen lisäksi tuli lahjoja koti- ja ulkomaalta, päivän merkitystä tulkitsevia aikakauskirjoja ja lukuisia onnittelusähkösanomia. Joka lahja, joka tervehdys todisti kansan rakkautta.
Pääkaupungin kaikki sanomalehdet käsittelivät pääkirjoituksissaan Topeliuksen merkitystä maallemme, Ruotsin, Tanskan sekä Amerikan kaikissa suomen- ja ruotsinkielisissä lehdissä oli innostuneita kirjoituksia hänestä. Päivän kunniaksi toimeenpantiin teattereissa ja kouluissa juhlia, joihin vanhus kumminkaan itse ei voinut saapua. Muutamia päiviä myöhemmin hänelle Palokunnantalolla Helsingissä vietettiin suuremmoinen kansalaisjuhla, johon hän saapui houkutuksia ja hartaita pyyntöjä noudattaen ja tapansa mukaan asettuen asumaan Villensaunan ravintolaan. Ylioppilaat tulivat laulutervehdykselle, ja sen lisäksi ylioppilaskunta toimeenpani loistavan soihtusaaton hänen kunniakseen. Vielä näissäkin juhlissa, joiden seikkaperäisempään kuvailemiseen tässä ei ole tilaisuutta, Topelius useamman kerran omalla herttaisella tavallaan kehoitti Suomen kansalaisia yksimielisyyteen ja sovinnolliseen työhön jakamattoman isänmaan hyväksi. Tätä juhlaa vietettiin kautta maan, sillä monin paikoin maaseudullakin oli Topelius-juhlia toimeenpantu. Tervehdysrunoja oli hänelle sepitetty useita kymmeniä, kolmisenkymmentä saapui tervehdysadressejakin seuroilta ja yksityisiltä henkilöiltä sekä m.m. lähes 3,000 kansakoululapsen allekirjoittama jättiläisadressi kuin myös onnittelusähkösanomia koti- ja ulkomaalta — paitsi Skandinaviasta, niitä tuli Ranskasta, Saksasta, Itävallasta ja Venäjältä — yhteensä enemmän kuin puoli kolmatta sataa. Tämä rauhan ja rakkauden mies sai todella korjata, mitä oli kylvänyt.
Tammikuun 24 p. 1898 päivätyssä herttaisessa Iltatervehdyksessä vanhus vaatimattomasti lausuttuaan sanasen »hajanaisesta elämäntyöstään, tuuleen siroittamistaan siemenistä, joista Jumalalle yksin tulee kunnia, jos jokin niistä on juurtunut» — lähettää nöyrän kiitoksensa ja tervehdyksensä isänmaalleen, harvoille jälellä oleville aikalaisilleen, kotien työntekijöille ja tekijättärille, taiteilijoille, oppilaitoksille ja Suomen nuorisolle, kaikille rakkaille ja kaikille tutuille ja tuntemattomille ystävilleen Ruotsissa ja naapurimaissa.
Rakkaaseen, rauhalliseen kotiinsa palattuaan runoilija-patriarkka seuraavina päivinä tunsi voimainsa virkistyneen, ja vanhasta työnilostaan nauttien hän taas ryhtyi mietekirjansa valmisteluun. Mutta se tauti, joka oli vaivannut häntä ennen juhlia ja joka niissä arvatenkin oli saanut uutta virikettä, ei hellittänyt. Kerran hän aamiaisateriaa syödessään sai äkillisiä vilunväristyksiä. Pitkälle kehittyneen itsensähillitsemisen voimalla vanhus tarmokkaasti ponnisteli sairautta vastaan, mutta viimein hän kumminkin taipui laskeutumaan vuoteelle. Vain päivän hän aikoi levähtää. Mutta voimat vähenivät, eivätkä sallineet sairaan nousta, vaikka hänellä mielestään ei mitenkään olisi ollut aikaa virua vuoteellaan. Helmikuun 13-20 päivinä hän vielä teki lyhyitä muistiinpanoja ja yhdisti niiden sisällyksen sanaan: »ankkurissa», mikä oli viimeisiä hänen kynästään lähteneitä. Yksitoikkoiset, harmaat päivät ja pitkät yöt sulivat viimein hänen tietoisuudessaan yhteen. Elämänsä viimeisenä viikkona hän ei enää noussut vuoteestaan, väsymys lisääntyi ja verenmyrkytystä seuraava hourailu häiritsi yöunta. Työn harmaantunut sankari ymmärsi jo, että hänen työpäivänsä nyt todella oli mailleen vaipumassa, ja Jumalaa rukoillen ja rauhallisin mielin hän tervehti sitä vierasta, jolle hän jo kerran aikaisemmin oli huudahtanut: »Terve tuloa, kuolema, kun hetki on lyönyt!» Vuoteensa ympärille kokoontuneitten lastenlastensa kautta, joiden läsnäolo erittäin näytti ilahduttavan häntä, hän lähetti terveiset tuleville sukupolville. »Terve tuloa, elämä, niin kauan kuin sinua kestää!» hän myös kerran oli huudahtanut, ja vähää ennen kuolemaansa hän vielä sanoi rakastavansa elämää ja toivovansa nähdä kevään, kevätauringon ja kevätvihantaa. Hänen elämänsä viimeiset päivät olivat ainoata rukousta. »Eikö aurinko tule?» hän usein kysyi, ja viimeisenä iltapäivänä, maalisk. 12 päivänä, se monesta ajasta paistoi sairashuoneeseen heijastuen ihanasti hänen vuoteensa viereiselle seinälle. Runoilija avasi silmänsä, niistä lähtevä säteilevä katse sulautui auringon väikkyvään valoon, hän kohotti kättään tervehdykseksi ja ummisti taas silmänsä.