Viimeinen iltapäivä oli tuskallinen, sairaan henkeä ahdisti ja hän lepäsi enimmiten ummessa silmin. Ruumiin lämpö väheni, hengitys heikkeni ja puoli 12 yöllä lepoa ja rauhaa janoova henki viimein nukahti kuoleman armahtavaan uneen. Se kevät, jota kohti se niin usein kaihoten oli siipensä kohottanut, oli alkanut sarastaa.

* * * * *

Samoin kuin kansalaiset ennen rakastavin ja sovinnollisin mielin suurina merkkipäivinä olivat kokoontuneet opettajansa ja kasvattajansa ympärille, niin he sitten yhtyivät sen kukitetun arkunkin ääreen, johon hänen kylmennyt tomunsa oli kätketty. Suureksi kansalliseksi surujuhlaksi muodostui se päivä, maaliskuun 21 päivä, jona sivistyksemme ihanan aamukoiton viimeinen suurmies vihittiin haudan ikuiseen lepoon. Helsingin Uuden kirkon mustalla verhottuun kuoriin asetetun arkun ääressä tulkitsivat eri kansankerrosten, virkakuntien, yhdistysten ja maan kaupunkien edustajat sekä lukuisat yksityiset sanoin ja kukin niitä kunnioituksen, kiitollisuuden ja surun tunteita, jotka nyt täyttivät kaikkien sydämet. Kaupunki oli surupuvussa. Kaikkien virastojen, yliopiston, koulujen ja useitten yksityisten rakennusten suruharsolla peitetyt liput riippuivat puolitangossa. Myymälät oli sulettu, niiden näyteikkunoihin oli runoilijan kuva asetettu, ja ylioppilastalon parvekkeelta loisti niinikään vihreiden kasvien välistä Topeliuksen suruharsoon verhottu rintakuva.

Sankat ihmisjoukot täyttivät katukäytävät kirkosta aina hautausmaalle asti. Kaupungin koulujen oppilaat muodostivat pitkän kujanteen. Likinnä ruumisarkkua seurasi 200 ylioppilasta, jotka kantoivat seppeleitä kulkien 4-miehisissä riveissä, sitten ylioppilaskunta lippuineen; M.M., Taiteilijaseuran ja Kirjailijalooshin jäsenet, Kirjaltajain yhdistys y.m. Kun oli saavuttu haudalle, lauloi sekakuoro prof. R. Faltinin johdolla Topeliuksen kauniin pääsiäisvirren. Suruharsoisten lippujen maahan painuessa tuhannet kansalaiset paljastivat päänsä, kun sinkkikirstuun asetettu kukilla kaunistettu ruumisarkku vajosi hautaan. Ylioppilasten ja M.M:n laulu, vainajan sisarenpojan harras rukous ja ihanan hymnin sävelten soidessa omaisten ja ylioppilasten toimittama haudan umpeenluominen, lukemattomien seppelten laskeminen, surujuhlan vakavan ylevä tunnelma — — kaikki piirtyi varmaan useimpien läsnäolijain muistiin elinkaudeksi. Metrien korkuiseksi kohosi seppelten muodostama, surevan rakkauden ja kiitollisen kunnioituksen luoma kumpu talvisten kinosten keskelle, ja lausuttuaan viimeiset jäähyväisensä kansallislaulun sävelillä hajaantuivat syvän liikutuksen valtaamina sankat ihmisjoukot runoilijan haudalta.

Likellä merenrantaa olevaa hautaa kaunistaa Suomen Naisyhdistyksen alotteesta pystytetty Valter Runebergin muovailemaa muistopatsas: graniitiselta jalkakiveltä kohoava enkelinkuva. Vaasassa paljastettiin v. 1914 taiteilija Emil Vikströmin muovailema muistopatsas. Vireillä on toimenpide muistopatsaan pystyttämiseksi Helsinkiin.

Näin olemme seuranneet kehdosta hautaan Sakkea, joka iloisesta, herttaisesta lapsesta kehittyi haaveilevaksi, mutta todellisen elämän moninaisiin harrastuksiin tervein vaistoin kiintyväksi nuorukaiseksi ja siitä mieheksi, joka hyvin monipuolisella toiminnalla toteutti kerran aikaisemmin lausumansa toivomuksen, että saisi olla mukana aikansa mielenkiintoisimmissa pyrinnöissä. Olemme nähneet, miten tunnollisesti hän hoiti rikasta henkistä perintöään, miten väsymättömällä innolla hän kehitti runsaita sielunlahjojaan, miten ankarasti hän kasvatti itseään ja miten hän vähitellen kehittyi suureksi runoilijaksi, kansansa kasvattajaksi ja oppi-isäksi. Lämpimin tuntein, sytyttävin sanoin ja tosityöllä Topelius koetti edistää kaikkea hyvää. Suuren, kaikkeasyleilevän rakkautensa johdattamana hän tuki ja auttoi köyhiä ja syrjäytettyjä, suojeli eläimiä, otti lapset ja nuoret aivan erityisen hellään hoivaansa, kannatti naisten sivistys- ja vapautusrientoja sekä omisti taiteelle ja tieteelle miehuutensa parhaat voimat. Kauemmin kuin puoli vuosisataa hän uupumatta taisteli kansallisen kulttuurimme kaikinpuoliseksi kehittämiseksi. Siten hänessä ruumiillistui Uuden ajan historiamme keväinen, ylväs ajan jakso, jolloin suurimmat henkemme kylvivät nykyisen sivistyksemme siemenet.

Se herttainen iloisuus ja mielenrauha, jotka loistivat hänen kasvoistaan, se ystävyys, joka säteilee hänen ruskeista silmistään, se nerollisuus, joka on painanut leimansa leveään ja korkeaan otsaan, se lempeästi muhoileva hymy, joka asuu hänen huulillaan, joilta niin monta kultamunista on vierähtänyt, ne kuvastavat kaikki kauniisti sitä syvällistä, valoisaa elämänkatsomusta, joka oli Topeliukselle omituinen, joka, niinkuin runoilija itse lausuu, saavutetaan vain siten, että ajatus ja tunto alituisesti ovat kanssakäymisessä sen kanssa, mikä on suurta elämässä, ja jonka kannattamana hänen elämänsä muodostui niin onnelliseksi. Suloinen sopusointu, lempeä suvaitsevaisuus ja todellinen vapaamielisyys, olivat koko hänen olemuksensa tunnusomaisimpia piirteitä. Harvinaisen suuri mielen tasapaino asui tuossa parhaille ihanteilleen aina uskollisena pysyneessä miehessä, jonka vaatimattomuus oli yhtä suuri kuin Lönnrotin ja jonka isänmaanrakkaus oli yhtä tulinen ja sytyttävä kuin hänen suuren opettajansa Runebergin. Hän oli lempeä ja herttainen, mutta ei heikko. Hän pysyi johdonmukaisesti ja taipumatta uskollisena elämänsä varrella vähitellen omaksumalleen vakaumukselle. »Itsestäni en taida mitään, kaikki on minulle ylhäältä annettu», sanoi syvästi uskonnollinen ja lapsenhurskas Topelius usein, ja vähää ennen kuolemaansa hän lausui: »Pieni, köyhä lapsi on syntynyt maailmaan, pieni lapsi on sen pian taas jättävä.»

* * * * *

Topeliuksen aikaisin varsinainen runoilu käsittelee parhaastaan rakkautta, siinä on paljon epämääräistä haaveilua ja omien vaihtelevien mielialojen kuvailua. Tunnusomaisena piirteenä esiintyy siinä jo aikaisin luonnon sielullistuttaminen ja myös se ajatus, että yksilö on heikko välikappale aatteen palveluksessa. Jo aikaisin hän ylistelee luonnollisten, yksinkertaisten, lempeiden ja sovinnollisten tunteiden suloa luonnotonten ja teennäisten tunteiden rinnalla. Mitä hartain uskonnollisuus esiintyy jo nuoruudenrunoilussa. Sekä asiallisesti että muotoon nähden hänen lyriikkansa on saanut paljon vaikutteita kansanrunoudesta. Ja ennen kaikkea Topelius onkin lyyrillinen runoilija, hänen tunnelmarunoutensa kuvastaa paraiten hänen personallisuuttaan niin ihmisenä kuin runoilijanakin. Topelius on edistyksen ja vapauden runoilija, myöskin naisen yhteiskunnallisen aseman parantamista ja hänen oikeuksiensa laajentamista hän runoudessaankin innolla ajaa ja äidinrakkauden ylistykseksi hän on sepittänyt mitä ihanimpia säkeitä. Hänen lyyrillisessä tuotannossaan tapahtuu muutos elämän neljännellä ja viidennellä vuosikymmenellä. Runoiltuaan siihen asti ikäänkuin huvikseen hän nyt runoissaan alkaa yhä enemmän käsitellä ajan suuria kysymyksiä osoittaen kansalleen jaloja aatteita, joihin on pyrittävä, ja laulaa lohdutusta synkkinä aikoina. Hänen runottarensa on aina palvellut siveellisiä voimia, ja hänen sulosointuinen lyyrynsä on aina saanut sydämemme sisimmät kielet väreilemään. Suomen tulevaisuus on rakennettava kansan valistukseen. Täten Topelius vähitellen kehittyy luonnon ja ihmissydämen runoilijasta ylevähenkisen isänmaallisuuden laulajaksi. Runebergin miehekkäämpi, klassillinen runous innostutti etupäässä kypsyneempiä ikäluokkia, Topeliuksen viehkeämmät sävelet sytyttivät, samoinkuin Franzénin, lasten ja nuorten sydämet. Isänmaanrakkaus tuli Topeliuksen laulujen perusaiheeksi. Luonto ja kansanelämä, ilomme ja surumme, menneisyyden muistot ja tulevaisuustoivomme esiintyvät niissä taiteen kirkastamassa valossa. Topeliuksen selvä, kuulas, havainnollinen, kuvilla ja sattuvilla vertauksilla kaunistettu runokieli, hänen ei aina puhtaat loppusointunsa ja hänen »itse itsensä laulavien» säkeidensä musikaalisuus kaipaisivat oman erityisen lukunsa.

Omistaen lapsenmielen Topelius ei tahdo lapsenmieltä rikkoa, hän tahtoo antaa lapsen pysyä lapsena. Ja siksipä hän on osannut puhua pienokaisille tavalla, joka on tehnyt hänestä maailmanmaineen saavuttaneen mestarin. Hänestä voisi sanoa samaa, mitä on sanottu Shakespearesta: Hän löysi jalokiviä jokaisesta kuivuneesta purosta, niinkuin lapset Eldoradosta. Hänen ihmeelliset, jännittävät satunsa ja kertomuksensa, joihin hän on osannut luoda niin omituisen, ihanteellisen hohteen, antavat yllin kyllin ravintoa heidän mielikuvitukselleen ja kylvävät samalla heidän herkkiin mieliinsä jalon ja hyvän siunattuja siemeniä. Siten lapset saavat juuri sitä, mitä he kaipaavat, ja heille sulatettavassa muodossa. Ihanteen ja näkyväisen välinen yhteys pysyy heillä rikkomatta. Topeliuksen ja nuorten hyviä välejä todistaa m.m. se seikka, että hän usein ja mielellään heidän pyynnöstään lennokkain säkein tulkitsi heidän tunteitaan.