Waltion vilja- ja siemenkauppa.
"Mikä ihmeen ihana ilma", huudahti Snellman kohdatessaan erään tuttavansa Elokuun keskivaiheilla Helsingin kadulla. "Pelastus on ehkä vieläkin mahdollinen!" "Ei ole paljon toivoa", vastasi puhuteltu; "vaikka kestäisikin tämmöistä ilmaa pari viikkoa, niin eivät joudu sittenkään viljat tuleentumaan, koska meidän tavalliset syys kuun hallat, suven yleensä alhaisen lämpömäärän tähden, luonnollisesti tulevat sekä varhain että tavallista ankarampina." Keskustelu loppui siihen, mutta tällä satunnaisella yhtymisellä oli se tärkeä ja onnellinen seuraus, että Snellman siinä miehessä, jonka kanssa nämä sanat vaihdettiin, löysi toimeliaan ja taitavan viljan-ostojen välittäjän.
Syyskuun 5:nä päivänä tulvaili kaikista maamme osista mitä kamalimpia sähkösanomia valtiovarain-toimituskunnalle. Edellisenä yönä on pakkanen pannut tuleentumattomat suviviljat, siementä ei ole toivottavanakaan ja elatuksen puute tulee olemaan yleinen ja kauhea. Ei siis saatu enää häälyä toivon ja pelon vaiheella; Suomen kansa oli saanut ratkaisevan päätöksen.
Edellisissä kirjoituksissani olen koettanut osoittaa minkälaisissa taloudellisissa oloissa tämä hirmuinen aika kohtasi kansaamme. Ponteviin ja pikaisiin toimiin oli ryhtyminen, ja ainoa onni, mutta se verraton, tässä onnettomuudessa oli, että Suomen senaatissa ja valtiovarain toimituskunnan päällikkönä istui mies, joka jaksoi kantaa sen kuorman, jota kovat ajat latoivat hänen hartioilleen, ja kykeni niiden lievittämiseksi tekemään, mitä ihmisvoiman vallassa oli.
Aseman selvittyä, pyysi ja sai Snellman avoimen valtuun ryhtyä aputoimiin ja sen ohessa tietystikin suunnattoman edesvastauksen. Syyskuun 11 p. kirjoitti hän äsken mainitulle tuttavallensa, kauppias A.F. Vaseniukselle kirjeen, jonka ensimmäiset sanat kuuluivat: "Ole hyvä, käy luonani tänä iltana", ja viimeiset: "Kysymys koskee ainoastaan hyvien neuvojen saamista ahdingon-alaisessa tilassani" ("i min nödställda belägenhet"). Keskustelu koski: annetaanko rahalainoja liikemiehille vai ryhdytäänkö kruunun puolesta ostoksiin. Jokainen päivä oli kullan arvoinen, ja kuka tiesi koska ja montako liikemiestä rohkenee sitoutua kauppaan. Jos niitä tulvaili joukottain vilja markkinoille, oli hinnan-ylennys luonnollinen, semminkin kun Ruotsista, koska Norrbotteni oli samassa tilassa kuin Suomi, niinikään oli odotettava kilpailijoita. Päätettiin siis ryhtyä valtion puolesta viljan-ostoon ja otti hra Vasenius tätä laveata ja vastuunalaista tointa hoitaaksensa sillä ehdolla, että silloisten Suomen höyrylaivojen asiamies, konsuli J. Harff, ottaisi tarvittavia laivoja hankkiaksensa. Siemenen ostot päätettiin jättää talveksi, mutta Pietariin lähti hra Vasenius suoraan jauhojen ostoa varten.
Warastot siellä olivat tavattoman niukat. Pähkinä linnassa kyllä sanottiin olevan pitkiä jonoja jauhoilla lastattuja soimia, mutta kestävät ja kovat lounastuulet estivät niitä pääsemästä sieltä liikkeelle. Warastoista, joissa tavallisesti oli tuhansittain mattoja, täytyi nyt sadottain koota sieltä täältä laivanlastit täytetyiksi. Ensimmäiset lähetykset saapuivat säännöllisesti pohjan perille, Kuopioon ja Joensuuhun, mutta Lokakuun lopussa alkoivat satamat jo jäätyä, ja viimeiset lastit eivät päässeetkään määrä paikkoihinsa. Niistä kuitenkin saatiin jauhot, kun jäät vahvistuivat, hevosilla maalle vedetyiksi. Jotkut yksityisten kauppiaiden laivoista lienevät joutuneet haaksirikkoonkin, joka ei ollut ihmeellistä, sanoi eräs meikäläinen merikapteeni, koska venäläisten vanhentuneet merikortit osoittavat ankkuripaikkoja keskellä Limingan niittua.
Kutakuinkin saatiin siis niukat talvi-varat kootuiksi. Eteläpuolisista kruununmakasiineista siirrettiin sitten talven mittaan mitä vaan suinkin liikenemään joutui.
Kevätsiemenien hankkiminen oli monimutkaisempi. Yleensä sopii sanoa, että sitä puuttui melkeen kokonaan, paitsi Lounais-Suomessa, Suomenlahden rannikolla ja Mikkelin läänissä. Wiimeksi-mainitussa läänissä olivat olot verrattain suotuisia. 1866 vuoden sato oli siellä ollut erittäin runsas. Wielä suvella 1867 oli siellä jotensakin runsaasti rukiita ostettavissa. Niinpä niitä hankki Kangasallekin eräs kauppaa harjoitteleva talon-isäntä, "ylimaasta", kuten hän sanoi, kuljettaen niitä veneillä ja taipaleiden poikki hevosilla, jotensakin huokealla hinnalla. Mainitut seudut olivat ainoat, joista saattoi toivoa, että ne kuta kuin kin voivat tulla toimeen omin neuvoin. Muualla oltiin kaikkialla sekä elatuksen että siemenen puutteessa.
Kuinka ja missä määrin siementä saatiin hankituksi, sen kerron tässä alempana kertomuksen mukaan, jonka Keis. Senaatti Maaliskuussa 1868 antoi H.K.M:llensa kevät siementen hankkimisesta.
Jo varhain syksyllä, kun tiedettiin, että ohria ja kauroja oli halla turmellut, ryhtyi senaatti toimiin ostaaksensa näitä viljalajia pohjoisten läänien tarpeeksi Turusta sekä Uudenmaan ja Wiipurin läänien kaupungeista (Näitä ostoksia välitti luullakseni kauppaneuvos G.A. Lindblom.). Mutta pian huomattiin, että ohria, joita eteläisissä lääneissä vähemmän viljellään, ei ollut myytävänä, eikä kelvollisia kaurojakaan saatu suuremmassa määrässä muualta kuin Turun läänin eteläosasta. Onnistui saada ostetuksi ainoastaan 300 tynnyriä ohria ja 9,200 tynnyriä kauroja Turussa, 300 tynnyriä Uudenmaan ja 150 tynnyriä Wiipurin läänissä. Ulkomailta tuontia esti rahanpuute, koska kreditivi laina saatiin vasta Marraskuussa, ja Suomen pankista saatuja varoja täytyi käyttää jauhojen ostoon. Arveluttavaa onkin tuottaa syksyllä riihimätöntä viljaa, eikä Itä meren maakuntien satamissa ollut riihittyä saatavissa. Maamme pohjoisia osia varten onkin eteläisemmistä maista tuotu siemen sopimatonta. Kuitenkin tilattiin Waasan lääniä varten 8,000 tynnyriä ohria Tanskasta ja Etelä Ruotsista, pääasiallisesti elatukseksi. Niistä saapui syksyllä paikalleen 3,000 tynn. Sama verta täytyi jättää Öregrundiin. Loppuja urakkamies ei voinut hankkia. Nämä 6,000 tynn. olivat kuitenkin hyvin säilyneet talven yli, ja käytettiin siemeneksi Waasan läänissä.