"Yksi sääty, se jota asia lähimmin koskee, on hyljännyt esityksen, sen nojalla, ettei se luule tilallisten vastedes joutuvan minkään valtio-avun tarpeesen. Jos minulla olisi kunnia kuulua siihen arvoisaan säätyyn, olisin minä kysynyt: Kutka ne ovat, jotka viljakadon sattuessa kokoontuvat kuntakokouksiin, pyytämään yksityisille kunnille lainaksi tuhansittain jauhomattoja, kymmentuhansittain markkoja? Kutka ne ovat, jotka ovat piirittäneet kuvernöörit anomuksilla ja lähetystöillä, saadaksensa semmoista apua? Kutka ne ovat, jotka, kuvernöörin kiellettyä, ovat lähettäneet senatiin valituskirjoituksia, vaatien noita runsaita avuntekoja? Kutka ne ovat, jotka ovat panneet lähtemään Helsinkiin edusmiehiä valittamaan senaatin jäsenille ja kenraalikuvernöörille? Kutka ne ovat, jotka lisäksi ovat lähettäneet Pietariin kirjoituksia ja edusmiehiä valittamaan Hänen Majesteetillensa, etteivät kuvernöörit eikä senati ole auttaneet heitä niinkuin heidän mielestänsä olisi pitänyt? Kutka? No nehän ovat tilalliset, arvoisan talonpoikaissäädyn valitsijat. Mutta toivotaan nyt, etteivät he ikinä enää pyydä hallitukselta apua, ei penniäkään, ei jyvääkään."
"Tässä maassa on kuitenkin muutakin maakansaa, kuin tuo tilallinen väestö, täällä on sen kurjat työmiehet. Me tiedämme että nämä asuvat kurjissa hökkeleissä, palkalla, joka ei anna heille vaatteita ruumiin verhomiseksi, ja heidän lapsensa liikkuvat puoleksi alastomina suvet talvet. Ei voi kukaan vaatia, että he voisivat mitään säästää kovien aikojen varaksi. Kun hädän aika tulee, irtisanotaan pestatutkin palvelijat, ja tälle väkijoukolle, miehille naisille, lapsille, on tarjona ainoastaan maantie ja kerjuu. Eipä näy heitä varten olleen sydäntä eikä ajatusta. Hallitus, siitä olen vakuutettuna, ei heitä ikinä unohda, vaan tarjoo heille mahdollisuuden mukaan työtä ja ravintoa, kun heiltä maanomistajat kieltävät kumpaakin. Tätä hallituksen velvollisuutta ovat maamme todelliset ylimykset, nuo tilalliset, kokonaan unohtaneet, kun julistavat, ettei hallitus tarvitse mitään apuvaroja. Mainitsen sitä vastaan vilpittömällä ja syvällä kunnioituksella, että tämän säädyn enemmistö äänestyksellään on myöntänyt tämän velvollisuuden oikeutetuksi, kun se ei ole vaatinut mitään korkoa tuosta mitättömästä ennakkomaksusta, jota hallitus on pankista pyytänyt."
"Olen tosin kuullut mainittavan, että yksi arvoisan talonpoikaissäädyn jäsen oli lausunut kiitoksia hallituksen toimesta, mutta ei yksikään mitään, joka olisi osoittanut muistoa siitä, mitä omat maamiehet ja ulkomaalaisetkin ovat uhranneet nälän lievittämiseksi. Mutta sitä pitäisi niinikään muistaa, että se, joka ei tee mitään tulevien onnettomuuden päivien varaksi, se ei ansaitse muidenkaan apua.
"Pidin velvollisuutenani vastata Morgonbladissa tähän ankaraan puheesen. Lyhennettynä oli sisällys seuraava: 'Luulisi, että hra Snellmanin alkusanat ovat kopioidut vastalauseesta, kun hän sanoo: »Maata ei rasiteta veroilla sentähden, että niillä ylläpidettäisiin toisen tahi toisen maakunnan väestö; ei hallitus sitä varten saa tulojansa, vaan tavallisten valtiotarpeiden suorittamiseksi.» Eihän kieltäne hra S., että vastalauseen kirjoittajat ovat tavoittaneet samaa, ja sen lisäksi vielä, ettei kansalle ole terveellistä tottua siihen ajatukseen, että huolenpito sen toimeentulosta on hallituksen asia. Kuinka siis suoriutuu hra S. alkulauseensa johtopäätöksistä? Siten, että ne apurahat, joita eduskunta toisessa tahi toisessa muodossa antaa hallitukselle väestön auttamiseksi, eivät muka ole 'veroja.' Kun hallitusta oikeutetaan käyttämään esim. pankin vuotuiset voitot toisen tahi toisen maakunnan väestön auttamiseksi, niin se kai ei ole 'maan verojen' käyttämistä. Tuo käsitys 'hallituksen omista rahoista' näkyy olevan kovin syvään juurtunut, mutta ainakaan ei liene mahdollista todistaa, että Suomen pankki on jonkinmoinen yhteinen vaivaiskassa Suomen kansalle. Kolme säätyä on hyväksynyt kreditivin antamisen, se on: ne ovat suoneet 55 penniä kutakin maan asukasta varten, mutta kaksi säätyä vaatii tästä ennakkomaksusta 3 % korkoa, joten siis ovat vähentäneet avun 53 penniin, ja hra S. lausuu vilpittömän ja syvän kunnioituksensa ritariston ja aatelin jalomielisestä ja oikeuden mukaisesta ajatustavasta. Olisihan hra S. voinut ryhtyä keskusteluun vastalauseen periaatteista. Mutta miksi olisi hän, siltä kannalta, jolle hän satunnaisesti oli asettunut, ruvennut keskustelemaan periaatteista talonpoikien kanssa, noiden kurjien kanssa, jotka matelevat hallituksen jalkojen juuressa, kerjäten leipäpalasta. Hän näkyy olevan sitä mieltä, että kansa on olemassa hallituksen kassojen täyttämistä varten, ja että hallitus, kun se säännöllisesti suorittaa kuukauspalkat, on tehtävänsä tehnyt. — Minä pyydän saada olla toista mieltä; minä arvelen, ettei ole mitään rajaa sille, mitä hallitukselta voidaan vaatia, ja ettei se puolestansa voi enempää tehdä kuin mitä sen velvollisuus on. Mutta velvollisuuden täyttäminen onkin korkeinta, mihin ihminen voi kohota, ja harvat ovat ne, jotka sitä voivat täydellisesti tehdä. Siitä syystä ilmilausuin talonpoikaissäädyssä suuren iloni siitä, että Suomella, kun se joutui kovimman koetuksen alaiseksi, minkä se vuosisatoihin oli saanut kestää, oli onni tavata raha-asiansa johtajana miestä, joka tehtäväänsä pystyi. Waikka en pidä hallituksen asiana ryhtyä väestön talouteen, ei suinkaan siitä syystä, ettei se ole sen velvollisuus, vaan sentähden, että se on vahingollista, rohkenen sittenkin väittää, että se hallitus, joka 1867 ei olisi toimittanut mitään, olisi täydellä oikeudella ansainnut ankarimman tuomion. — Sitä laatua oli se kiitollisuus, joka ilmilausuttiin talonpoikaissäädyssä. Ettei kukaan noussut kiittämään kansalaisiamme ja ulkomaalaisia heidän uhrauksistansa, sitä paheksuu hra S. Oliko tilaisuus siihen sovelias, se jääköön sanomatta. Kaikissa tapauksissa olisi se ollut eduskunnan yhteinen asia. Mutta vastenmieliseltä tuntuu minusta se hyväntekeväisyys, joka ei katso itseänsä palkituksi, ellei avunsaaja yhä matele hyväntekijänsä jalkain edessä. — On kuultu mitä hra S. olisi sanonut, jos hänellä olisi ollut kunnia kuulua arvoisaan talonpoikaissäätyyn. Minullahan on tuo kunnia, ja sentähden täytyy minunkin sanoa, mitä olisin tuntenut itseni pakotetuksi lausumaan, jos kerran olisin ruvennut kiittelemään. Näin olisin minä sanonut:
"'Kuka oli se, joka, kaiken pettäessä, rohkeni pitää vireillä luottamusta siihen, että tämä maa vielä oli mahdollinen ihmisasunnoksi, valtioksi, joka voi kannattaa omaa hallitusta? Kuka se oli, joka, pettuja sammalleipää syödessään, vielä kynti pellot, toivoen parempia aikoja, ja jolla oli tarmoa säilyttää siemenet aitassa, nälkäänkuolema silmien edessä? Kuka se oli, joka viimeiseen kurjaan leipäpalaan saakka veljellisesti jakeli sitä kerjäläisten kanssa, eikä sulkenut niiltä oveansa? Se oli tilallinen maaväestö, ne olivat talonpoikaissäädyn valitsijat.' Niin olisin ollut pakotettuna lausumaan vieläpä pakotettu lopettamaan ilmoittamalla sille saman vilpittömän ja syvän kunnioituksen sen jalomielisyydestä, kuin hra S. esiintoi korkeasti-kunnioitetulle ritaristolle ja aatelille. Mutta eihän olisi ollut laisinkaan sopivaa puhua 'todellisesta ja syvästä kunnioituksesta' talonpoikia kohtaan. Moista skandaalia en voinut virittää. Mutta tarpeellisella maltilla esitin ainoastaan varsin kiitettävänä asiana, että sääty oikein oli käsittänyt mitä sille usealta taholta, ja luullakseni myöskin hra S:n puolelta, oli neuvottu 1867 vuoden kadon johdosta, että se vastedes koettaisi omin toimin itseänsä auttaa."
Snellman vastasi tähän seuraavana päivänä kirjoituksella, joka osoittaa hänen jaloa sydäntänsä ja niitä katkeria muistoja, jotka siinä vielä piilivät.
"Että vuonna 1872 jo on voitu unohtaa, että maassamme on muitakin apua tarvitsevia kuin ne, jotka voivat lainoja saada, sepä unohtaminen on kaikista tuskastuttavinta. Etten ole liian kovaa ääntä pitänyt, käy selville siitä, että hra A.M. ei ole vieläkään saanut korvaansa auki. Mutta ehkä on muiden kuulo vähemmän paatunut.
"Hra A.M.! Käy varsin hyvin laatuun hoitaa esim. siemenen ostoa surumielin, mutta kuitenkin alistumalla ja tyvenesti. Mutta kun nälänhätä viikko viikolta lisääntyy, kurjuus ja ruumiiden luku hautausmailla, teillä ja poluilla karttuu karttumistaan, silloin valtaa kauhu sydämen. Raataa kuten mies paloruiskun ääressä liekkien vallassa olevassa kaupungissa ilman pelastuksen toivoakaan. Hra A.M. ja muut hänen kanssansa eivät näy tietävänkään, että semmoinen pelastustyö oli laskettu maan hallituksen hartioille. Mutta sen eteen, jolla oli jotakin edesvastausta asiasta, saattavat kyllä nuo kalpeat varjot esiintyä uudestaan; ja hänen omatuntonsa saattaa kyllä yhä uudestaan asettaa hänelle vastattavaksi kysymyksen: eikö olisi voitu tehdä enemmänkin? Eikö olisi voitu järkevämmin käyttää sitä, mitä annettiin, ja siten pelastaa ainakin muutamia tuhansia lisäksi. Jos noita 7 miljoonaa, jotka olivat käytettävissä, — ja tämä summa vastaa puolen vuoden tuloja yleisessä valtiovarastossa, olisi käytetty yksinomaan nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemeneen, ehkä olisi silloin olleet kaikki pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista. Wastatkoon herra A.M. jaa tahi ei — jos hän rohkenee."
Niin raskaasti kantoi Snellman edesvastauksensa hirveätä taakkaa, vielä silloinkin, kun kaikki kiitollisina ihmettelivät hänen ylistettäviä toimiansa.
Mutta tuota kaivattua vastausta hän ei saanut eläissänsä. Olkoon se hänelle annettu historian edessä. Kun tuiman taistelun ratkaisevana hetkenä päällikkö on pakotettu kokonaisuuden pelastamiseksi antamaan jollekulle osastolle käskyn: "antakaa surmata itsenne tässä!", niin olisi epäilys ja sääli turmiollinen.