Kun valtiovarasto yllämainitulla tavalla hädänapurahastoon oli jättänyt Sm. 6,382,000 ja rahaston säästö, epävarmat saamiset siihen luettuina, 1 p:nä Joulukuuta 1871 teki Sm. 2,030,000, voisi valtiovaraston häviötä hädänapu-rahastosta annetuista lainoista siis laskea vähintänsä 4,352,000 markaksi (Apurahaston varat nousivat vuonna 1889 5,542,738 markkaan).
Waliokunta puolusti kreditivin antamista samoilla perusteilla, jotka armollisessa esityksessä mainitaan, sillä muutoksella, että siitä olisi suoritettava 3 prosentin korko.
Tätä valiokunnan päätöstä vastaan panivat vastalauseen provessori A.S. Forsman, rovasti A.E. Granfelt ja kunnallisneuvos A. Meurman. Panen sen tähän kokonaisuudessaan, koska siinä tulee selville ne yleiset periaatteet avuntoimista hallituksen puolelta, jotka siihen aikaan monessa olivat syntyneet nälkävuosien johdosta, ja jotka laveammin olin esittänyt eräässä kirjoituksessa Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1868.
"Koska arm. esityksessä ehdotettu yhden miljoonan kreditivi Suomen Pankissa katovuosien tarpeeksi on niin vähäinen, että se yleisemmän hädän sattuessa tuskin miksikään auttanee, emme voi tätä esitystä muuna pitää, kuin säädyille tehtynä kysymyksenä, onko tästälähin jokaisen puutteen sattuessa hallitus velvollinen apua tekemään ja väestö oikeutettu apua vaatimaan. Tältä periaatteen kannalta ensin katseltuna, puheena oleva kreditivi ei ole meidän mielestämme hyväksyttävä. Me emme tosinkaan sillä tahdo lausua mitään moitetta hallituksen entisistä hädänavuntoimista, joihin epäilemättä parhaimmalla tarkoituksella on ryhdytty. Mutta hallitus niinkuin kansakin on jo siinä kohden käynyt kokemuksen katkeraa koulua, ja tämä kokemus, varsinkin vuosilta 1856 ja 1862, todistaa mielestämme yltäkyllin näiden tointen vahingollisuuden. Että hallituksen runsaat avunteot 1856 ja 1862 melkoisesti heikonsivat väestön sekä siveellistä että taloudellista asemaa, ja niin muodoin teki kansan vähemmän kykeneväksi kestämään 1867 vuoden suurta etsimystä, lienee jo yleisesti tunnustettu asia. Että taas semmoinen vuosi kuin 1867 välttämättömästi vaatii avunhankkeita hallituksen puolelta, ei tee tyhjäksi ajatustamme hallitus-apujen vahingollisuudesta ylipäänsä. Semmoisina erinomaisina tapaturman aikoina, joita Jumalan avulla tuskin tarvinnee kerran puolessa vuosisadassa varoa, eivät tietysti mitkään periaatteet pidä paikkaansa. Mutta semmoisiin tapauksiin onkin erinomaisia neuvoja kulloinkin keksiminen, eikä niitä ole, niin sanoaksemme, valtiokulunki-arvioon panemista.
"Suomen pankille puheena oleva kreditivi, vaikka itsessään kyllä vähäpätöinen ja tarpeesen riittämätön, kuitenkin voisi, juuri tämmöisinä hädän hetkinä, jolloin se tarvittaisiin, olla vaikea suorittaa; sillä pulan yleisenä ollessa yksityisetkin tietysti tavallista enemmän tarvitsevat pankin välitystä, jonka ohessa lisätty viljantuonti tulvauttaa setelit takaisin pankkiin ja hopeat ulos maasta. Luonnollisinta siis silloin on, ettei hallitus rupea yksityisten kilvottelijaksi pankin varojen etsimisessä, vaan sen sijaan käyttää ulkomaista kreditiänsä tarpeellisten varojen hankkimiseen. Ettei tämä ole mitään mahdotonta, todistaa 1867 vuoden kokemus, jolloin 1/2 miljoonan thalerin kreditivilaina tällä tavoin ulkomailta saatiin. Tosin se korko, joka tästä lainasta maksettiin, osoittaa, että tämmöiset lainakaupat toisinaan saattavat tulla jotenkin kalliiksi. Mutta sekin laillansa on epäilemättä terveellinen pidäke, joka estää semmoisiin ryhtymästä paitsi kovimmassa tarpeessa. Sitä vastoin mielestämme ei olisi ollut suinkaan viisasta, että siinä tilassa, missä pankki vuonna 1867 oli, hallitus olisi siinä käyttänyt kreditivi-oikeuttaan, jos semmoista olisi silloin ollutkin. Yllämainitusta 1867 vuoden esimerkistä on siis mielestämme selvästi nähtävänä, että niissä tapauksissa, jolloin hallitusapu katovuoden tähden kenties olisi välttämätön, yhden miljoonan kreditivi Suomen pankissa ei olisi miksikään hyödyksi. Mutta semmoisina aikoina, jolloin ei mitään apua pitäisi antaa, tämä näkyviin ripustettu miljoona olisi alituisena yllykkeenä joka miehen pyytää ja hallituksen suoda hädänapua. Seisovainen hädänapu-kreditivi tulisi siis vaikuttamaan jonakuna yleisenä valtio-vaivaislaitoksena, laskien hallituksen hartioille sen huolenpidon, joka on jätettävä väestön omaksi asiaksi."
Ennenkuin mainittua valiokunnan mietintöä otettiin säädyissä ratkaistavaksi, mutta pahaksi onneksi vasta sen jälkeen kuin vastalause oli painettu, tulin ajatelleeksi, että pitäisi kuulustella Snellmanin mieltä asiasta, ja läksin sentähden hänen luoksensa. Kohta suunavajaisiksi sain semmoisen säälimättömän läksytyksen, jommoisilla hän sattuvissa tilaisuuksissa kestitti "nuoria." "Miksei tuota kreditiviä annettaisi, koska ne sitä tahtovat." — Olen koettanut vastalauseessa esittää syyt. — "Pelkkiä juoruja." — Olisiko teillä 1867 ollut mitään hyötyä tuosta kreditivistä, otaksumalla ettei sitä olisi käytetty jo edellisinä vuosina? — "Mitäpä semmoisesta summasta; syyskuussa jo käytettiin pari miljoonaa ja aputoimet maksoivat kaikkiaan päälle 6 miljoonaa."
Mutta kaikista puheista huolimatta, oli loppulause muuttumattomasti: "miksei kreditiviä annettaisi, kun ne sitä tahtovat."
Waliokunnan mietintöä käsiteltäessä säädyissä hyväksyivät ritaristo ja aateli mietinnön sillä muutoksella, että korkoa ei tarvitsisi suorittaa; pappis- ja porvarissääty muuttamattomana. Mitään erityistä huomiota ei näissä säädyissä vastalauseelle annettu. Mutta talonpoikaissääty hylkäsi mietinnön, hyväksymällä vastalausetta.
Säätypäätöksen saamista varten kehotti valiokunta ritaristoa ja aatelia, luopumalla entisestä päätöksestänsä, yhtymään pappis- ja porvarissäätyyn. Siitä syntyneessä keskustelussa pyysi Snellman ensimmäisenä sananvuoroa. Hän tiesi silloin, että talonpoikaissääty oli hyljännyt mietinnön, ja piti tätä sopimattomana kiittämättömyytenä hallituksen suurenmoisista avunteoista, vaikka sekä vastalauseessa että säädyn istunnossa nimenomaan oli ylistetty 1867 vuoden aputoimia, ja ainoastaan viitattu siihen, että avun-annot saattaisivat tulla alituisiksi, jos kreditivin annolla tunnustettaisiin hallituksen velvollisuudeksi jokaisen hätähuudon johdosta rientämään avuksi. Nähtävästi kiihotti tämä ajatus puhujaa.
"Täytyy oudoksua", sanoi Snellman muun muassa, "kun näkee arm. esitystä käsiteltävän siihen tapaan, ikään kuin olisi hallituksen velvollisuus, hädän kohdatessa, ruokkia väestöä, ja ikään kuin se olisi eduskunnan puolelta erinomainen armon-osotus, jos se tarjoo yhdenkin sormen hallituksen tukemiseksi tässä toimessa. Tuo ei ole laisinkaan sopivaa."