Pöydän alla tahi vieressä istuen odotti se sitten uskollisesti osaansa. Ellei tämä auttanut, rupesi se, erittäinkin, jos sitä vähänkin silmäili, itsestään esittämään kummallista lauluansa, ja jos ei sekään tepsinyt, löi se tapansa mukaan käpälällään aikalailla herroja reidelle huomauttaen, että: "Muista, velikulta, minuakin!"
Mutta Pomppe oli ennen kaikkea harvinaisuus. Muun muassa oli se ruokansakin suhteen merkillinen. Se piti nimittäin kaikkia ruokia, vastenmielisiäkin, joita se sisällä sai, herkkuina ja olisi syönyt ne vaikka väkisin. Mitä kyökissä sille annettiin, se oli muka huonompaa hänen mielestään.
Tästä muistan erään hullunkurisen tilaisuuden. Olimme suurissa pidoissa tuomarin talossa, jonne Pomppe, tietysti väkisin, oli tullut mukaan. Illallista syödessä tuli kysymys Pompen gastronomisista ominaisuuksista, ja kuinka olikaan, päätti muuan nuori herra koetella Pomppe-herran vatsaa. Pöydän ääressä sai Pomppe sitten meidän tietämättämme pienen naukun, söi sen päälle sillisalaattia etikan kanssa ja joi vielä puoli lasia olutta, kaikki hyvällä halulla! Mutta jo olikin Pomppe silloin juhlatuulella ja juoksi kotimatkalla kilpaa hevosten kanssa, alati haukkuen niiden edessä — paha tapa, josta sitä ei milloinkaan saatu luopumaan.
Merkillinen oli sen suhde edellämainittuun villakoiraan, jota se aina piti pilkkanaan. Turrella oli muun muassa eräs "intohimo", joka niin sanoakseni muodosti koko sen elämän sisällön ja se oli — kantaa krokettipalloa suussaan! Jos sen nähden pistit pallon taskuusi, voi se seurata sinua tuntikausia, tahi jos panit pallon johonkin korkealle, näkyväiselle paikalle, istui se sitä töllistelemässä puolen päivää. Tämän tiesi Pomppe varsin hyvin ja sai siitä aihetta pilaansa, kuten ottamalla pallon väkisin Turrelta, lyömällä sitä isolla käpälällään vasten karvaista naamaa sen istuessa pallo suussa tahi vetämällä sitä hännästä niin, että Turren häntä vihdoin oli karvaton kuin rotalla.
Yhden vuoden oli Pomppe kanssamme Helsingissä ja paljon se sielläkin kepposia teki. Usein se muun muassa maalaispiskien tapaan kapusi korkeille kinoksille käytävien viereen ja laski sieltä pitkillä, vahvoilla takakoivillaan aika lumipallot espiksellä kulkevien hienojen neitien ja keikarien niskaan.
Molemmat nämä hyvät "sedät" ja riitaveljekset ovat aikoja sitten levänneet "makasiininmäen" povessa, mutta tuoreessa muistissa ovat ne monet ihanat sorsajahdit, joita erittäinkin Pompen avulla toimeenpantiin! Niissä se, vaikka roduton olikin, oli täynnänsä intoa kuin rotukoira ainakin.
UKKOSSADE.
Heinäkuu on ajan rintamassa. On tuollainen suloinen, lämmin kesäaamu, joka ulkoilmaan tullessa tulvehtii vastaan kuin hyvän hämäläisen saunan ihanankostea, koivupihkalta tuoksuva löyly.
Rasvatyyni vedenpinta ja liikkumattomat oksat ennustavat lämmintä päivää. Pohjolan luonto viettää häitä, joissa lumivalkoiseen ja vienoon, viheriään puetut koivut ovat morsiamina, laajalti tuoksuvat lehmukset morsiusneitoina. Pohjolan taivaan raitis, mutta liian kylmä sininen on muuttunut vaaleammaksi, tasoittaen varjot hienolla, punertavalla sumuharsolla ja siten antaen maisemalle miltei etelämaisen leiman. Tasapainossa olevat lämpöiset ilmakerrokset johdattavat kilpailevien käkien kukunnan hakamaista kauaksi selille. Räntäisiltä kukkuloilta ja metsistä sekä kauempaa vaaroiltakin kaikuvat runollisen kaihomielisinä järvellä soutavan karjatytön laulut. Kesäjuhla on parhaillaan, aurinko melkein korkeimmillaan. Kallistuu päivä toiselle puolelle. Vesihöyryt rupeavat tiivistymään pilviksi, jotka uhkaavina nousevat sieltä täältä siintävien selkien, metsäisten vuorien ja viheriäisten vainiomerten takaa.
Jo kuuluu ensimmäinen kumea, kaukainen jyrinä lounaasta, ja toinen vastaa koillisesta: heinämiehille ensimmäinen varoitus. Nyt on kiire käsissä, sillä he tietävät, ettei "Herran voima" vitkastele. Latoon, latoon kuivat heinät — ennen pitkää se on täällä! Ja niin se tuleekin, tulta iskien, tuulta puhaltaen ja vettä kaataen. Ihmiset tuntevat pienuutensa. Onpa niitäkin, jotka piiloutuvat vuoteensa alle tahi peittävät silmänsä ja korvansa.