Turha pelko, josta ei ole mitään apua! Luojan lämmin käsi suojelee yhtä hyvin — jos hän niin tahtoo — ulkona olevan kuin piileskelevänkin "myyrän".
Luonto, joka ennen voimannäytöstä seisoi odottavana, äänetönnä, liikkumattomana, puolustaikse hurjasti rajuilman raivotessa. Syvälle kaartuvat kasvit korkeista puista aina pintakasvullisuuden hentoihin heinänvarsiin saakka. Uljaasti ne nostavat päänsä iskujen välillä. Ainoastaan tuolla mäen päällä satoja vuosia vanha honka romahtaen kaatuu. Kukistuu arvokas vanhus, kun ajanhammas ja koit ovat kalvaneet sen sisälmyksiä tehden raukan ontoksi.
Salamat kiertelevät kuin vihasta sihisevät lohikäärmeet ja pauke kuuluu läheltä kuin järeällä tykillä ammuttaessa, kaukaa kuin tuhannet pikajunat kiertelisivät taivaan lakea. Myrsky käy ja sataa rajusti. Pieniä koskia ja järviä muodostuu kaikkialle.
Mutta kuta ankarampi on ottelu, sitä pikemmin tulee loppusuoritus. Ennen pitkää ovat mustat, pään yli riippuvat ukkospilvet siirtyneet kauemmaksi ja näkyvät nyt tummana esirippuna, jota kaunis sateenkaari syleilee. Ja mikä ihmeellinen muutos! Koko luonto on kuin uudestaan syntynyt. Mikä suloinen viileys, mikä laulu, mikä kukkais- ja koivuntuoksu! Kokonainen armeija pikkueläimistöä — lentäviä, hyppiviä, matelevia — lähtee liikkeelle, kukin osaltaan nauttien luonnon suloisuudesta. Kesätunnelma hamaan sormenpäihin saakka — — —
Nyt ei kelpaa sisällä olo; luonto kutsuu väkisinkin ulkosalle sen avaraan helmaan. Painukaamme karjapolkuja ja oikoteitä vaaralle auringon laskua ihailemaan.
Polku seuraa hakamaan kumpuista ranta-aluetta, missä sisäjärven siintävät selät pilkoittavat harvassa kasvavien riippakoivujen välitse.
Katsahtaessamme järvelle kiinnittää huomiotamme puiden välissä tanssiva iloinen seurue. Ne ovat hienorakenteisia, suurten hyttysten tapaisia hentoja korentoja, joiden kapea takaruumis päättyy kolmeen pitkään sukaseen. Ne näyttävät kyllä matkan päästä mitättömän harmailta, mutta jos tarkastat niitä likeltä, saat ihailla neljässä hienossa, harsontapaisessa siivessä mitä ihanimpia, pehmeimpiä ruskean värin vivahteita.
Ne lentävät — vuoroin kapea ruumis ja sukaset suorana, siipiä nopeasti räpyttäen pystysuoraan ylöspäin, toiset aina koivujen latvojen tasalle — vuoroin laskeutuvat ihmeen sirosti alaspäin suljetuin siivin ja ruumis alaspäin kaartuneena.
Eipä ihmeellistä, jos ne ovat norjalla tanssillaan aikaisin herättäneet huomiota kansassa, joka niille on antanut sattuvia nimiä. Suomalaiset sanovat niitä surviaisiksi ja eläintieteilijät päiväkorennoiksi.
Suurin osa niistä elää — suuosat kun ovat surkastuneet — ainoastaan jonkin tunnin, korkeintaan päivän.