Pääelinkeino Karjalassa ei ole maanviljelys niinkuin meillä, vaan kaupankäynti. Sanon vartavasten käynti, sillä tätä elinkeinoa harjoitetaan melkein yksinomaisesti käymisellä, s.o. tavarain kuljettamisella paikasta paikkaan. Vähäksi osaksi tapahtuu tämä kuljetus omassa maassa, sillä puolen rajan, mutta verrattomasti suurimmaksi osaksi meidän puolella rajaa. Sen esineenä on kaikenlainen rihkama, jonka voipi laukkuun panna ja jota maalainen voipi olla halukas ostamaan, etupäässä erilaatuiset kankaat ja vaatteet, huivit, shaalit j.n.e., jotka enimmäkseen ovat Venäjän tehtaissa valmistettuja ja joita saadaan tullitta tuoda meille. Syyskesästä alkaa miesjoukko toisensa perästä tulla rajan poikki, kulkien mitkä Ouluun, mitkä Kajaaniin, Kuopioon tai Joensuuhun. Näihin paikkoihin kuitenkin ainoastaan harva jää, sillä eteläpuolessa Suomea kauppaa parhaastaan käydään, koska varallisuus ja väentiheys siellä on suurin ja tavara Venäjältä sinne on ensin tuotava. Koko sitä puolta maata nimitetäänkin vain lyhyesti "Eteläksi". Kuinka monta karjalaista näin joka vuosi leviää ympäri maatamme, on vaikea sanoa, mutta pariin kolmeen tuhanteen ne ainakin noussevat; Inkerinmaalla monta myöskin kulkee. Nämä tulokkaat jakaantuvat kahteen luokkaan: isäntiin ja renkeihin. Edelliset eivät itse kanna laukkua, kun lienevät vähän varallisempia, noutavat vain tavarat Pietarista tai Moskovasta ja jakelevat ne rengeillensä, joilta sitten perivät hinnan; minkä renki siitä päälle saapi, on hänen oma voittonsa. Toiset, vähempivaraiset isännät saavat itse kantaa laukkunsa, ja heitä usein liittyy useampia yhteisesti liikettä harjoittamaan. Tästä syntyy niin sanottu liittoväli eli liittokunta, johon voipi kuulua puolikymmentä tai kymmenkunta henkeä; määräpäivänä, aina parin kolmen viikon perästä, kaikki liiton jäsenet tulevat sovittuun paikkaan koolle tekemään tiliä kaupastansa. Miten voitto jaetaan, aivanko tasan päätä kohti, en tiedä tarkkaan sanoa, mutta jos esim. joltakulta jäsenenä nimismies ryöstää laukun, tasoitetaan tappio kaikkia kohti.[9] Sittenkuin kauppaa on käyty syksy, talvi ja kevät, palataan kesän tullen tyhjin laukuin kotimaahan pariksi kolmeksi kuukaudeksi, kesätöitä varten.

Pelkkään myyntiin ei karjalaisten kauppa kuitenkaan rajoitu meidänkään maassa, jos kohta se onkin pääpuoli heidän kaupastaan. Ne jotka ovat vähän parempiin varoihin päässeet, harjoittavat myöskin laajassa määrässä ostokauppaa, jonka esineenä varsinkin ovat metsänotusten nahat. Ketun, jäniksen, oravan, karhun y.m. nahkoja, enimmäkseen kerättyjä pohjoispuolesta maata, viedään tällä tavoin joka vuosi suuret joukot rajan poikki ja sitten, Karjalassa ostettujen keralla, Pietariin. Tämä kauppa, jos hyvästi menestyy, tuottaa harjoittajalleen toisinaan suuret rikkaudet.

Maalaistavarain, niinkuin kalan, linnun, voin y.m. kauppaa karjalaiset myöskin käyvät paljon laajemmalti kuin meidänpuoliset. Kajaanin markkinoilla esim. aina näkee kymmenittäin rekiä täynnä Vienanmerestä pyydetyitä hyvänmakuisia "seldejä" (silakoita), joita siis on kuljetettu noin 40 penikulmaa. Lohta vievät usmanalaiset suoraan Pietariin, siis 70-80 penik. Lintuja tuovat suolain ostoon tulleet rajantakaiset usein kaupaksi Ouluun. Se paikka, johon suurin osa maamiehen tavaraa Karjalasta viedään, on kuitenkin Sunku Äänisjärven pohjoispäässä, Poventsan kaupungista 3 penik. etelään päin, johon Kemijoen varsilta tulee 25-30 penik. Sungun markkinain suuruutta, joihin venäläisiä tulee Moskovasta saakka, tietää jokainen karjalainen enimmäkseen omasta näkemästään ylistellä.

Voisi odottaa, että näin suuresta kaupanteosta karttuisi rikkautta ja varallisuutta kaupankävijöille; miksi siis Karjala on köyhä? Köyhä se on, se on varmaa, monta monituista vertaa köyhempi meidän maatamme, jota kuitenkin sitäkin pidetään muiden maiden rinnalla kerjäläisen veroisena. Ettei kaupantekokaan ole tätä köyhyyttä voinut poistaa, siihen on monta syytä; pääsyynä on kuitenkin, että tältä kaupalta puuttuu sitä lujaa pohjaa, jolla yksistään kaikki asioitseminen voipi menestyä ja jonka tärkeydestä suuren maailman pörssit antavat niin loistavan todistuksen: turvallisuutta. Kulkukauppa, vaikka sitä sadat vuodet on maassamme niin paljon harjoitettu, on, niinkuin jokainen tietää, aina meillä ollut kielletty tavaran menettämisen uhalla; ja kuinka haitallinen tämä kielto kaupan menestymiselle on ollut ja on, voipi pintapuolisestikin ajattelemalla huomata. Tuo uhka tavarain ryöstämisestä ei ole mikään turha peloitin: huonopalkkainen poliisimme, jolle laki määrää kolmannen osan takavarikkoon otetusta tavarasta, valvoo kutakuinkin tarkkaan asetusten noudattamista, niinkuin ilmoitukset tämmöisen tavaran huutokaupalla myymisestä tuon tuostakin osoittavat, ja harvassa lienee varsinkin entisinä aikoina se karjalainen ollut, jolta ei laukkua joskus olisi viety. Se vahinko, minkä kulkukauppa kärsii suorastaan takavarikkoon-ottojen kautta, ei kuitenkaan luullakseni ole niin suuri kuin se, minkä semmoisen onnettomuuden pelkääminen tuottaa. Tämä pelko nimittäin pakottaa kaupan siirtymään syrjäseuduille, joissa rahoista on enemmän puute; se käskee käymään sitä niin salaisesti kuin mahdollista, se vaatii ylimalkaan pitämään hintaa korkeana, josta menekille on haittaa, mutta toisinaan taas myymään polkuhinnasta, kun hätä käskee; se pakottaa lahjomaan asianomaisia, jotka lahjat usein tekevät enemmän kuin kohtuullinen vero kruunulle tekisi eivätkä sittenkään aina suojaa takavarikosta; se sanalla sanoen kehoittaa tuhansiin varokeinoihin, joista on alituista huolta ja vaivaa. Takavarikko on karjalaiselle se Damokleen miekka, joka uhkaavana välkkyy kaikkien hänen hankkeittensa päällä, ja jos täytyy ihmetellä sitä sitkeyttä, jolla hän sittenkin kaikista vastuksista huolimatta harjoittaa isiltä perittyä elinkeinoa, ei toiselta puolen ole kumma, että kauppa näin ollen huonosti kannattaa.[10] Toinen syy kaupanteon heikonlaiseen kannattavaisuuteen on, että sitä harjoitetaan niin verraten köyhässä maassa, kuin Suomi on, ja parhaastansa semmoisella tavaralla, joka ei ole välttämättömän tarpeellista, vaan pikemmin ylellisyyteen kuuluvaa; karjalaiset eivät siis voi odottaa kauppaansa käytettäväksi oikeastaan muuta kuin liikeneviä varoja, ja ne tietysti köyhässä maalaiskansassa eivät ole suuret. Lopuksi maan harva asutus eli toisin sanoen taivalten ääretön pituus paikasta paikkaan on arvatenkin kaikkea muuta kuin edullinen varsinkin maalaistavarain kaupitsemiselle.

Kuitenkin, vaikka karjalaisten kauppa meidän maassa on saanut ja saapi taistella monenmoisia esteitä vastaan, joita sekä luonnolliset asianhaarat että ihmisten säännökset ovat sen tielle rakentaneet, on se Karjalan ainoa varsinainen tulolähde, johon maakunnan elo ja olo etupäässä perustuu. Mitä heikkoa varallisuutta Karjalassa tavataan, se on tämän kaupanteon synnyttämää; muut elinkeinot ovat siihen verraten aivan vähäarvoiset. Sen karjalaiset itsekin varsin hyvin ymmärtävät, ja "Suomihan meitä elättää" on lause, jonka he alttiisti lausuvat. Tähän katsoen jokaisen Karjalan ystävän täytyy hartaasti toivoa, että ne kahleet, jotka meillä vielä painavat kulkukauppaa, vapaamielisemmän ja samalla kansallisemman lainsäädännön kautta poistettaisiin ja tämä kauppa julistettaisiin luvalliseksi vissiä kruununveroa vastaan. Semmoisen kohtuullisen veron olisivat karjalaiset hyvin valmiit maksamaan.

Muista Karjalan elinkeinoista kaupan jälkeen olen kahden vaiheella, kumpi on asetettava etusijalle: kalastus vai maanviljelys. Edellinen näyttää ainakin pohjoisessa Karjalassa yhtä tärkeältä, jollei tärkeämmältä. Kaikki kylät ovat siellä rakennetut vetten, enimmäkseen järvien ja lampien partaille; taloa, josta vesi ei olisi ollut näkyvissä, emme matkallamme tavanneet ainoaakaan. Kalastus on (samoin kuin metsästys) ihmisen ensimmäisiä elatuskeinoja kaikkialla, mutta sitä ylläpitää Karjalassa sitäpaitsi kreikkalais-venäläinen uskonto, joka paaston aikana kieltää nauttimasta lihaa ja lehmän antia ja käskee turvautumaan kalaruokaan. Kalastus kotijärvissä tarkoittaa tietysti etupäässä vain oman talouden tarvetta, eikä siitä ylimalkaan liene mitään sanottavaa raha-ansiota, mutta on sen ohessa toinen kalastus, jota harjoitetaan raha-ansion tähden, ja se on Jäämerellä-käynti. Samoin kuin meidän puolelta vaeltaa Karjalasta Kemijoen varsilta saakka, kenties etelämpääkin, vuosittain monta sataa karjalaista turskan pyyntiin Kuollan tienoille taikka Ruijaan, josta sitten syyskesällä palaavat, joskus sievä joukko hopeita säästönä taskussansa, vaikka he yhtä vähän kuin meikäläiset saavat tai saattavat ottaa kalanpyyntiin osaa muuna kuin palkkalaisina. — Jäämerellä-kävijäin joukossa on myöskin mainittava ne, jotka siellä pyytävät valaita, mursuja, delfiinejä y.m. aina Novaja Semljan tienoille saakka. Seidin pyyntiin Vienanmeressä, joka hyvästi harjoitettuna voisi olla varsin tuottava, ottavat karjalaiset luullakseni ainoastaan vähissä määrin osaa, senkin paljaina palkkalaisina, koska rannikko on venäläisten vallassa. Tätä pyyntiä muuten harjoitetaan hyvin huolettomasti.

Maanviljelys on Karjalassa kovin heikolla kannalla. Tosin ulottuu viljelys Kannanlahden seuduille saakka, siis yhtä pohjoiseen kuin Rovaniemelle meidän puolella, mutta peltoa tulee kunkin talon osalle ainoastaan joku tynnyrinala. Kun ajattelee, että keskimäärin talossa pidetään kaksi lehmää ja joka kolmannessa talossa ehkä hevonen, voipi helposti arvata, että maan ruokosta ja peltojen voimasta ei ole paljon kehumista. Pääsyyksi tähän valitettavaan asiantilaan ilmoittavat karjalaiset Venäjän kyläkunnissa vallitsevan maaomaisuusjärjestelmän, joka on seuraava. Kun henkipano (revisioni) toimitetaan, joka tapahtuu 10, 15 tai 20 vuoden päästä, lasketaan kaikki viljelty maa kyläkunnassa yhteen; niin ikään luetaan kaikki miespuoliset asukkaat, vaikkapa vasta eilen syntyneet, yhteen; sitten jaetaan viljelty maa tasan kutakin miehenpuolta kohti. Jos nyt edellisessä henkipanossa on talossa ollut esim. viisi miehenpuolta, mutta näistä sitten on kuollut neljä, jätetään taloon ainoastaan yhden miehen osa; mikä jääpi ylitse, tasoitetaan muille. Omistusoikeuden turva siis maitten suhteen Karjalassa tykkänään puuttuu! Että näin ollen maanviljelys siellä on takapajulla, on vähemmin kummaa kuin se, että sitä ollenkaan harjoitetaan. Sillä niinkuin karjalaiset itsekin sanovat, kuka viitsii voimansa ja varansa laskea maahan, josta ei tiedä kenenkä omaksi se yht'äkkiä joutuu? Varakkaat talot tosin koettavat asetusta siten kiertää, että ottavat orpopoikia kylästä luokseen; mutta raskaaksi sekin käypi.

Metsästä voisi asukkailla olla hyvä lisätulo tukinmyynnin ja tervanpolton y.m. kautta, ja vankkoja metsiä Karjalassa kyllä on. Mutta kaikki metsä on kruunun, joka siitä metsäherrainsa, "lesnitsein", kautta pitää hyvin tarkkaa huolta. Asukkaat eivät metsästä saa ottaa hirsiä edes talon rakennuspuiksi. Jos tahdot ottaa, osta, ja maksa keskimäärin 30 kopeekkaa hirrestä. Vuosittain kuitenkin kutakin taloa kohti annetaan 7 hirttä 4 kopeekasta hirsi, ja näin karttuvan hirsimäärän kyläläiset sitten jakelevat keskenään miten tahtovat. Kasken ja tervan poltto on sakoilla kielletty, jonka edellisen kieltoa asukkaat varsinkin valittavat raskaaksi.

Että kotiteollisuutta, ainakin miesten, tuskin nimeksikään harjoitetaan Karjalassa, voipi helposti ymmärtää, kun muistelee, että melkein kaikki miehenpuolet suurimman osan vuotta ovat kotipaikoiltaan poissa joko kaupalla tai kalastusretkillä ja että maakunnan varattomuus ei jaksaisi elättää erityisiä ammattilaisia. Huoneittensa salvamiseen ja varustamiseen harmaakivitakalla, pöydällä ja lavitsoilla sekä rekien ja veneiden laittamiseen ynnä muuhun pikku puutyöhön asukkaat kyllä pystyvät, mutta varsinaiset nikkarin tai sorvarin ammatit esim. ovat tuntemattomia. Semmoisia ammattilaisia tuotetaan meidän puolelta; niinpä Uhtualla tapasimme kulkiessamme kaksi nikkaria, jotka olivat Turun tienoilta saakka. Sama on seppien laita, joita Karjalassa puuttuu tykkänään; puukot ja kirveet ovatkin sentähden hyvin oudonnäköisiä. Räätäleitä ei myöskään ole, vaan karjalaiset miehet teettävät vaatteensa enimmäkseen meidän puolella. Suutaroimista vähän yritellään, mutta saappaat ovat sen mukaan — pieksuja ei käytetä; virsut kuitenkin kudotaan yhtä taitavasti kuin meillä. Laukut ommellaan luullakseni aina meidän puolella.

Mitä naisväen kotiteollisuuteen tulee, lienee se vähän paremmalla kannalla, vaikk'en luule sitäkään kehuttavaksi. Kankaat ja liinat luullakseni kaikki tuodaan valmiina Venäjän tehtaista ja perillä ainoastaan ommellaan. Luontaista taipumusta käsitöihin on kuitenkin varmasti olemassa. Niinpä esim. Uhtualla ostin (1 ruplasta) semmoisen pyyhinliinan, josta varemmin on mainittu; vaate siihen, karkea palttina, oli Venäjältä tuotu, mutta kirjailut molemmissa päissä oli Uhtualla tehty. Ne ovat puolta kyynärää korkeat (leveät), punaisella langalla ommellut ja sen puolesta mainittavat, ettei tiedä kumpi on päällys-, kumpi nurja puoli, sillä ompelu on samanlaista molemmin puolin. Se on kuvaavinaan puita, kattoja y.m.