Luontaista taipumusta käsitöihin on epäilemättä kyllä miehissäkin, kun tällä taipumuksella vain olisi tilaisuus tulla esiin. Niinpä mainittakoon, että Usmanalla majatalossamme kaikki huonekalut, pöydät, tuolit ja sängyt, olivat isännän omaa tekoa ja sievyydeltänsä moitteettomia. Mutta Usmanalta ei käydäkään laukun kannossa meidän puolella; Paanajärvi on viimeinen paikka itäänpäin Kemijoen varrella, josta vielä joitakuita laukkumiehiä tulee.
Karjalassa ei tarvitse kauan eikä laajalti liikkua, ennenkuin maan varattomuus pistää silmään. Miinoasta olen kertonut, minkä näköinen varakas talo rakennukseltaan tavallisesti on; mutta tämmöisten talojen rinnalla on luvultaan paljoa suurempi määrä matalampia rakennuksia, joissa ei ole muita huoneita kuin pieni pirtti, porstua ja navetta ja jotka siis ovat meidän torppain veroisia. Sen lisäksi peltojen pienuus niin "pohattain" kuin köyhäinkin talojen ympärillä, karjan vähyys, vaatteuksen huonous, ruokavarojen puute, kaikki todistaa kieltämättömällä tavalla suuresta köyhyydestä. Eivätkä sitä karjalaiset itsekään kiellä; "mitäs tänne tulitte köyhää maanperukkaa katsomaan", he tavallisesti sanoivat meille, kun sitä varten ilmoitimme sinne tulleemme. Kun Runeberg "Hirvenhiihtäjissä" antaa Ontron kosioretkellään sanoa muka kotimaastaan:
"Vienaan tulkosi pois, ihanaiseen rihkamamaahan,
siellä sä silkkiä vaatteeks saat sekä ruplia ruuaks.
Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.
Tulkosi Vienaan siis, tule kaunoks Karjalan armaan!"
niin hän panee hänen suuhunsa sanoja, joita ei yksikään karjalainen sanoisi, ei ainakaan kotonansa. Mitä erittäin tuohon vertaukseen Suomen köyhyydestä karjalaisten kotimaan rinnalla tulee, niin se on yhtä paljon tuulesta temmattu kuin Karjalan sijoittaminen meren toiselle puolen Vienajoen varrelle. Suomi, s.o meidän maamme, ei karjalaisen mielestä ole maa, jossa on vain saloja ja vuoria, se päinvastoin kangastaa hänen mielikuvituksessaan semmoisena "eldoradona", semmoisena onnelana, jonka veroiseksi Karjala ei koskaan voi kohota. "Kunpa meillä olisi niinkuin teillä, kun meillä olisi Suomen laki", se on hänen alituinen toivoton huokauksensa. Vaikea on kertoa, millä kummallisilla tunteilla kuulimme näin pilviin asti ylistettävän maatamme, jota olimme tottuneet pitämään aivan halpana muitten maitten rinnalla. Ja tämä ylistys kuitenkin on niin vähän liioiteltu kuin suinkin: Karjalaan verrattuna meidän maamme tosiaan on onnen maa.
* * * * *
Kemin kaupungin synty on ollut samanlainen kuin Oulun. Ulkonaisten vihollisten, "kajaanilaisten ja suomalaisten", taajain hävitysretkien torjumiseksi rakennettiin Kemijoen suuhun linna, ja sen turviin vähitellen järjestyi kaupunki. Ensimmäinen linna oli puinen ja rakennettiin alkupuolella 1600-lukua, mutta vuosisadan puolivälissä alettiin puisen linnan sijaan tehdä kivistä. Samoin kuin Oulun oli Keminkin linna joen muodostamalla saarella, joka kuitenkin on paljon suurempi kuin Linnasaari Oulussa — yhtä suuri ehkä kuin Raatin ja Linnasaari yhteensä. Tälle saarelle kaupunki arvatenkin alkuaan perustettiin, niinkuin se edellisinä aikoina lienee ollut kylän sija, siitä päättäen että Solovetsin luostarikirjat mainitsevat suomalaisten rynnäköstä Kemin "saarta" vastaan. Nykyään sijaitsee kaupunki ainoastaan pieneksi osaksi tällä saarella, jonka jotenkin kuivunut, luoteesta kaakkoon juokseva vähäinen jokihaara erottaa mantereesta; pääosa kaupungista on pohjoisrannalla saaresta koilliseen päin. Saaren valtakatu kulkee pohjasta etelään, pitkin itärantaa, valtakatu mantereella lännestä itään. Viimeksimainitun itäpäässä ovat rikkaimmat talot, neljä viisi luvultaan. Kaupunki on Raahen kokoinen.
Kestikievaritalo on manner-osan luoteiskulmassa ja sen isäntä jyskyjärveläinen Mäkushkin. Hänen vaimonsa oli myöskin Karjalasta kotoisin, ja talossa siis puhuttiin suomea, vaikka venäjääkin osattiin. Se oli kaksikerroksinen, laudoitettu ja siniseksi maalattu rakennus, alakerrassa kestikievari, yläkerrassa postikonttori. Alakerran huoneet olivat matalat ja pienenlaiset, eikä yksikään ollut erityisesti vieraille varattu; muuan kamari kuitenkin heti luovutettiin meille. Siisteyttä ei sopinut moittia, kun kerran sisälle pääsi, mutta porstuassa ei tehnyt mieli kauan viivähtää, syystä että ensimmäinen ovi vasemmalla vei huoneeseen, joka meidän maassa aina koetetaan sijoittaa niin syrjään ja etäälle kuin suinkin.
Tämäkin Mäkushkin, vanhin noista kolmesta veljeksestä, oli nuoruudessaan kulkenut kaupalla meidän puolella, mutta oli sortunut tänne Kemiin, sittenkuin häneltä 15-20 vuotta takaperin kerran Hämeenlinnan markkinoilla kaikki tavarat, yhteensä 6,000 ruplan arvosta, oli takavarikoitu, josta kertoessa hänellä vieläkin tuli vedet silmiin. Paitsi kestikievarinpitoa oli hänellä nyt myöskin kauppa avonaisessa puodissa. Hän oli suurenlainen, vaaleaverinen mies, jolla oli vankka täysiparta; silmän katse ei kuitenkaan ollut suora — kenties seuraus hänen pitkällisestä olostaan venäläisten parissa — ja hän herätti sentähden meissä pikemmin epäluottamusta.
Pariin toviin kävimme kaupunkia katselemassa. Ensi velvollisuutena pidimme passien näyttämistä poliisikonttorissa. Kun tästä mainitsimme isännillemme ja kysyimme tietä konttoriin, tiedustivat he, oliko passeja kysytty, ja kun vastasimme, että ei ole, he arvelivat tarpeettomaksi käydä näyttämässä. Turhantarkkoja ei Venäjällä enää taidetakaan passien suhteen olla; Vienassa esim. ei niitä meiltä ollenkaan kysytty emmekä mekään niitä esittäneet tarkastettaviksi. Kuitenkin nyt Kemissä päätimme käydä poliisikonttorissa sekä täyttääksemme passin määräyksen että nähdäksemme venäläistä virkakuntaa. Väärin käsittäen opastuksen, että konttori oli "sillan tuolla puolen", menimme ensin linnasaarelle, puusiltaa myöten, joka sinne viepi jokihaaran taikka merenlahden ylitse. Talot olivat vanhanlaisia kaikki. Viimeisenä rantakadulla oli vähän omituisemmalla tavalla rakennettu suurempi talo, josta oli ihana näköala itään päin; siellä oli varmaan rikkaus ja mahtavuus aikoinaan asunut, mutta nyt se oli täydellisesti rappiolla ja näytti aivan autiolta. Meidän kaupungeissa ei sentapaisia talohylkyjä näe. Äärimmäisenä saaren eteläpäässä oli kirkko, ja sitä vastapäätä rakennettiin tiilestä uutta vankilaa. Me koetimme palata toista kaduntapaista, joka kulki yhtä suuntaa rantakadun kanssa, mutta se oli niin märkä, että kiireesti saimme paeta rantakadulle takaisin; maa kyllä oli hyvinkin kaltevaa, mutta ei mitään ollut tehty sen kuivaamiseksi ja veden juoksuttamiseksi katua alas. Kun olimme tulleet takaisin pääkaupunkiin ja jo aioimme nousta majataloon, läheni meitä nuori poliisi-univormuun puettu mies tai poika tarjoutuen oppaaksi, kun oli puheestamme kuullut, että olimme suomalaisia. Hän oli köyhä poika Vuokkiniemeltä, oli varemmin keväällä tullut Kemiin työnhakuun ja onnistunut pääsemään poliisiksi, sittenkuin oli vähän oppinut venäjää. Hän saattoi meitä nyt pitkin itäänpäin kulkevaa pääkatua kappaleen matkaa, 2-3 korttelia, kunnes pienen sillan tuolla puolen poliisikonttori löytyi vanhanaikaisesta pienoisesta rakennuksesta. Jotenkin pian siellä saatiin kirjoitus passeihin, mutta puheesta ei tahtonut paljon tolkkua tulla, kun emme osanneet venäjää. Päällikkö oli upseeri everstin univormussa; kirjureita oli puoli tusinaa, ja niiden huono vaatteus oli silmäänpistävä. Mitään maksua ei kirjoituksesta otettu.
Kun illempana toistamiseen lähdimme kaupungille, tuli kaduilla taas vastaamme muutamia oudonnäköisiä miehiä, jotka jo päivällä olimme huomanneet ja jotka näyttivät kuljeksivan toimettomina. Varsinkin kaksi heistä veti huomion puoleensa: toinen oli nuori, pitkä, komea, mustaverinen mies, päässä tataarilainen piippalakki ja nutun rinnus täynnä pikku kurttuja patruunain säilyttämistä varten, toinen vanha ukko, jolla oli korkea könkönenä, lumivalkoinen parta ja päässä lammasnahkalakki, sen näköinen ihan täsmälleen kuin turkkilaiset vanhukset kuvakirjoissa. Nämä muukalaiset olivat, niinkuin kestikievarissa tarkemmin saimme kuulla, niitä Kaukaasian tsherkessejä, jotka viime sodan aikana olivat nostaneet kapinan Venäjää vastaan ja rangaistukseksi nyt olivat siirretyt tänne äärimmäiseen pohjolaan; Kemissä heitä oli 20 miestä. Kruunulta he saivat muutamia kopeekoita päivässä, muuten elivät kerjuulla; isäntämme valitti heitä laiskoiksi. Vilulle kuuluivat olevan hyvin arat. Majoitettuina sinne tänne taloihin heillä oli täysi vapaus liikkua kaupungilla, kun ei tarvinnut pelätä, että he varojen puutteessa voisivat ajatella mitään pakoa. Kemissä muuten oli sotaväkeä 60 miestä.