Matkallamme kävimme kaupungin rannassa katselemassa uutta kirkkoa, jota hyvin auliisti näyteltiin ja joka oli jokseenkin korea; sitten yritimme muutamaan taloon, jossa sanottiin kaupunkilaisten klubin olevan, mutta se oli kiinni. Viimein kuljettuamme kaupungin läpi ristiin rastiin minä kiipesin oppaamme, erään kestikievarissa palvelevan jyskyjärveläisen Huotarin kanssa kaupungin etelärannasta kohoaville korkeille kallioille näköalaa laajemmalti katselemaan ja luodakseni silmäyksen itään päin Vienanmerta kohti, jonka laineita niin monta vuotta olin hartaasti halunnut nähdä. Aavempi meri tulee kuitenkin, niinkuin jo on mainittu, penikulman päähän Kemistä, niin etten muista tarkkaan, erotimmeko isosti varsinaista meren selkää. Kumppalini B. ei huolinut muka turhaan vaivata itseään tälle matkalle, vaan palasi takaisin kestikievariin, johon mekin sitten kulkumme käänsimme.

Illalla majatalossa sovittiin isännän kanssa venekyydistä Solovetsin luostariin seuraavaksi päiväksi. 7 1/2 ruplasta hän lupasi meille laittaa veneen ja kuusi soutumiestä paitsi peränpitäjää, jotka veisivät meidät luostariin, viipyisivät siellä pari kolme päivää ja sitten toisivat meidät takaisin. Kahdentoista penikulman matkasta (yhteensä edestakaisin) tuo summa, kurssin mukaan noin 18 markkaa, ei tuntunut erittäin suurelta, vaan pikemmin halvalta, ja kun siihen tingimme isäntämme ensi vaatimuksen, 8 ruplaa, se tapahtui vain ilman aikojaan lystin vuoksi; että omatunto olisi rauhallisempi.

IV.

Pyhä kaupunki.

Matka sinne.

"Pyhäksi kaupungiksi" ja "monasteriksi" nimittävät karjalaiset Solovetsin luostaria Vienanmeressä. Jälkimmäinen nimitys on ehkä tavallisempi, kuitenkin edellistä omituisuutensa vuoksi käytän tässä luvun päällekirjoituksena. Luostari on kuuluisa paikka, näkemältä tunnettu suurelle osalle Venäjän kansaa ja nimeltänsä myöskin sivistyneelle ulkomaalle. Karjalalle se yhä vielä on hengellisen elämän keskus, niinkuin aikoinaan oli maallisenkin, ja joka Karjalassa vaeltaa ilman tarkkaa matkan määrää, sen askeleet aivan itsestänsä kääntyvät luostaria kohti. "Tottahan monasteria käytte katsomassa", oli tavallinen kysymys tai arvelu, kun matkamme tarkoitusta tiedusteltiin, ja tähän tiedusteluun lisättiin aina joku suurinta ihailua osoittava ylistyslause. Karjalan köyhää maata ei kannattanut tulla katsomaan, mutta monasteria, se oli toinen asia, sen näkeminen kyllä maksoi vaivan. Kenties joku epäluulon kauna alkoi mielessämme liikkua, kun näitä ylenmääräisiä kiitosvirsiä alinomaa saimme kuulla, mutta uteliaisuutemme oli kuitenkin hyvässä vireessä, kun 10 p. heinäk. laittausimme taipaleelle sinne.

Vienanmerellä on joitakuita vuosia ollut säännöllinen höyrylaivaliikenne, jonka eräs "Arkangelin-Muurmannin" höyrylaivayhtiö Vienassa on pannut toimeen. Sitä ylläpiti tänä kesänä kaksi yhtiön höyryä "Onega" ja "Kemi", joista edellinen kulki pitkin Karjalan rannikkoa Kannanlahdesta aina Onegan kaupunkiin saakka, jälkimmäinen Kemistä Vienaan; yhtymäpaikka oli Kemin reti. Sen puolesta tämä kulku vielä kuitenkin oli vajanainen ja vähemmin tyydyttävä, että laivat ainoastaan joka kymmenes päivä kohtasivat toisensa, ja kun emme sattuneet tulemaan semmoiseen aikaan, täytyi meidän soutuveneellä yrittää luostarisaareen.[11]

Ennenkuin päästiin lähtemään, alkoi kello jo lähetä 11 ap. Me olimme kyllä aikoja olleet valmiit ja aloimme jo pitkäksyä odotusta, mutta talonväen puolelta kesti yhä ahkeraa hommaa. Syyksi viipymiseen sanottiin, että soutajat eivät olleet valmiit, mutta todellinen syy lienee ollut, että talon kaksi lasta, poika ja tyttö, myöskin laitettiin matkaan, vaikka siitä vasta rannassa kuulimme, ja että isäntäväkeämme vaivasi saamattomuus, josta paluumatkalla saimme loistavia todistuksia. Viimein astuttiin alas rantaan yläpuolelle saarisiltaa, missä vene oli. Meitä karttui tässä sievä joukko matkalle-lähtijöitä: kuusi vaimonpuolista soutajaa, perämiehenä Huotari, Miikkula, jonka minä olin halunnut saada oppaaksi mukaan, hänen turvissaan hänen kaksi näppärää, vaikka vähän vallatonta veljenlastaan, me molemmat ja sitten eräs köyhä kerjäläispoika, jolle perämies omasta mahtipontisuudestaan oli antanut luvan tulla mukaan. Nämä 13 henkeä olivat näkyvissä, mutta yhden ainakin vielä tiesimme olevan veneessä, sillä isäntämme oli aamulla pyytänyt eräälle karjalaiselle tuttavalleen lupaa päästä kulkemaan seurassamme, jota emme olleet kieltäneet. Vene eli "karpaso" oli vankkatekoinen, melkein kuin meidän laivanparkassit, ja sen peräpuolessa oli sylen levyinen katto; tämän katon alla arvasimme aivan oikein miehen olevan. Mutta emmepä voineet arvata, ennenkuin matkalla havaitsimme, että hänen vaimonsakin seurasi myötä; siis meitä yhteensä tuli 15 henkeä. Juuri kun venettä aiottiin lykätä rannasta, hoksasi perämies, että "komppaso", kompassi, oli unohtunut kotia, ja se oli siis vielä kiireen kautta noudettava, ennenkuin maista erkauttiin.

Kulkuväylä Kemistä on sangen kaunis, ensin pitkin kapeahkoa merenlahtea ja sitten läpi saariston, jonka äärimmäiseen reunaan luetaan kaupungista kolme penikulmaa. Luonto kuitenkin on yksin pitänyt kauneudesta huolta; ihmiskäden avusta, esim. huviloista tai muusta semmoisesta, ei näy vähintäkään merkkiä. Jonkun neljänneksen päässä kaupungista näkyi v. 1854 rakennettujen patterien jätteitä muutamalla korkealla niemellä. Penikulman päässä kohotti pienoisella saarella jo mainittu höyrysaha piippunsa ilmaan, mutta siinä ei ollut mitään liikettä. Etelästä päin siinti useita korkeita kukkuloita (mannermaalla) ja saaria; edellisistä korkeimman nimen ilmoitti Huotari olevan karjalaksi Rievesän, venäjäksi Keljakan, vuori, johon Kemistä tulee 1 1/2 penik. Höyrysahan ulkopuolella alkoivat selät väljetä harvenevain saarten välissä, ja veden vihreä väri samoin kuin hyvin suolainen maku — en näet malttanut olla sitä maistamatta — vakuuttivat, että olimme nyt kyntämässä varsinaisen Vienanmeren laineita. Kumppalini B. oli toisten matkustajain esimerkin mukaan heti alusta matkaa vetäytynyt karpason kannen alle, mutta minä jäin sen päälle istuskelemaan, kaunista ilmaa ihannellen ja ympärilleni katsellen, onnellisena siitä ajatuksesta, että nyt vihdoin viimein sain kulkea Suomen itäistä rajamerta. Meidän oli määrä käydä maissa ja syödä päivällistä ulommaisimmalla saarella, mutta kun sitä lähenimme, herätti toinen vähän sisempänä ja matkastamme etelään päin oleva saari huomioni; sen alastomalla kalliohuipulla oli näet paljon vierinkiviä, jotka etäältä saattoivat vilkkaalle mielikuvitukselle näyttää jos jonkin muotoisilta. Kysymykseeni vastasi Huotari, että saari oli keskimmäinen Gusovoin eli (Hanhi-) saari, ja selitti sitten suurella vakaumuksella, että luostarin vihollinen oli kerran tullut tälle saarelle ja huipulle nousten uhitellut luostaria, jotta "et enää kauan siellä kiillä", mutta seuraus oli ollut, että kaikki viholliset muuttuivat kiviksi ja vielä tänä päivänä kivettyneinä istuvat kalliolla. Tämmöistä ihmettä näkemään tietysti jokainen olisi ollut utelias, ja siksi heti pyysin, että noustaisiin maihin tähän saareen, johon veneväki suostuikin, vähän ensin esteltyänsä, sillä pakovesi kantoi meitä toisaanne päin. Saari — jota luostarikirjoissa nimitetään Kusovoin saareksi ja jonka nimen alkujuuri siis ehkä yhtä hyvin voipi olla kuusi kuin hanhi (ven. gus) — näytti vähän suuremmalta ja korkeammalta kuin Linnasaari Oulussa; sen itäpäässä oli vähäinen notko, jossa kasvoi matalia puita ja pensaita, muuten se oli alaston kallio. Kun notkon kohdalla oli laskettu rantaan, nousimme B. ja minä ensin notkon ylimmälle paikalle ja aloimme sitten kiivetä lännen puoleen tulevan kallion jyrkkää rinnettä ylöspäin. Silmäni olivat kokonaan pettäneet minut saaren korkeuden ja suuruuden suhteen, sillä jo tämä ensimmäinen rinne oli niin suunnattoman korkea, että sen päälle päästessä läähätimme aikalailla, ja kun ylös tultua toivoimme olevamme saaren ylimmällä paikalla, havaitsimmekin, että kalliotanner yhä, vaikka loivemmin, kohosi etelään päin, johon ulottui pitkän matkaa. Tällä rinteellä näkyi lukematon joukko pienempiä ja suurempia soikulaisia kiviä, mutta jo ensi silmäys riitti vakuuttamaan, että noiden erityisten, ihmisenmuotoisten löytäminen ilman opasta tässä paljoudessa vaatisi puolen, jos ei koko päivää, niin ettemme hakemista yrittäneetkään. Hiukka harmittavaista oli ensin, että turhaa vaivaa olimme nähneet, mutta kohta lohdutti meitä se ajatus, joka heti alusta oli varmana ollut mielessämme, että tuo taru luostarin vihollisista tällä saarella oli kaikkea todellista pohjaa vailla; sillä mitkä viholliset täältä olisivat luostaria ahdistaneet? Sen sijaan että olisimme tuota kivikenttää ruvenneet kulkemaan ristiin rastiin oudonnäköisiä kivimuodostuksia löytääksemme, käännyimme selin siihen ja aloimme katsella allamme ja edessämme itään ja pohjaan päin aukenevaa laajaa näköalaa. Jälkimmäiselle ilmansuunnalle tuli saariston vihannuus, edelliselle meren sinertävä, ääretön vedenpinta helottaen auringon kirkkaassa valossa. Koilliseen päin ei merellä ollut muuta rajaa kuin taivas, mutta äärimmäisenä idässä näkyi mustempi viiva ja siinä eräällä kohtaa valkea pilkku. Siellä oli matkamme määrä: tuo musta viiva oli monasterin saari ja tuo valkea pilkku itse luostari. Näköalan laajuus korvasi täydellisesti sen vähäisen ponnistuksen, minkä ylösnouseminen oli vaatinut: Vienanmeri, Vienanmeri, se ikävöity ja kauan kaivattu, tuossahan se nyt viimein levitteli ulapoitaan aukeoita, lakehia laineitansa ihastuneiden silmäimme edessä. Kun hetken takaa kuulimme huudettavan alas syömään, laskeusimme tyytyväisinä notkolle ja rantaan, surematta jättäen nuo kivettyneet ihmiset asemillensa.

Jos kuitenkin silloin olisin tiennyt, mitä luostarissa ostamastani kirjasta jälkeenpäin tulin tietämään, — ja josta Castrénkin otteessaan luostarikronikasta ("Suomi", 1843) mainitsee, vaikk'en sitä jaksanut muistaa, — en varmaan niin vähällä olisi hakemistyöstä luopunut. Näillä Kusovoin saarilla oli tosiaan kerran majaillut luostarin vihollisia, ja ne viholliset olivat suomalaisia! V. 1611 tuli nimittäin suomalainen retkikunta rajan poikki, hävitti luostarille kuuluvat volostit (piirikunnat) Vienanmeren rannalla ja kulki sitten pienillä veneillä mainituille saarille saakka, jotka ovat noin kolmen penikulman päässä luostarista. Täällä retkikunta viipyi kauan aikaa, mutta ei voinut luostaria saada valtaansa, "koska Jumalan näkymätön voima ja Solovetsin ihmeidentekijäin rukoukset varjelivat sitä ja sokaisivat viholliset", sanoo luostarikronikka, ja kun venäläinen sotaväki Suman linnasta riensi vastaan, täytyi retkikunnan palata ensin mannermaalle ja sitten kotia; Venäjän ja Ruotsin välillä oli nimittäin silloin tehty aselepo. Tähän historialliseen tapaukseen tuo Huotarin kertoma muinaistaru nähtävästi perustui. Leirinsä suomalaisilla oli arvatenkin ollut tällä samalla saarella, jossa nyt kävimme, ja sen huipulta he varmaan monta kertaa olivat heittäneet halukkaita silmäyksiä tuon leveän merenselän poikki luostarisaareen, jota kuitenkaan eivät likempää saaneet nähdä.