Kun tuo taru näin koskee meitä itseämme, harmittaa minua nyt jälestäpäin, etten sen hartaammin kokenut saada selkoa noista kivettyneistä esi-isistämme, kun olin heitä niin lähellä, tuskin edes kivenheiton päässä. Jos joku tämän kertomuksen lukija joskus sattumalta sortuisi niille maille, kehoittaisin häntä käyttäytymään älykkäämmin.

Syötyä lähdettiin heti matkaan. Emme kuitenkaan olleet pitkälle ennättäneet, ennenkuin meidät saavutti paksu sumu eli "turnano", niinkuin sanottiin, ja rankka sadekuuro. Jälkimmäinen pakotti meidät kaikki, jotka vain mahduimme, pakenemaan veneen kannen alle, jossa hätä yritti vallalle päästä, kun huomattiin, että ravistunut katto ei vettä pitänytkään; mutta onneksi sade yhtä äkkiä herkesi kuin oli tullutkin. Sumun tähden oli laskettu ulommaisen saaren rantaan ja siinä yhä istuttiin, vaikka aurinkokin rupesi taas paistamaan, niin että jo alkoi ikäväksi käydä, jonka vuoksi Huotarilta, joka "Norveegiasta" (Norjasta) ostettu "sydvesti" päässä ja öljytakki yllään totisena kökötti peräsimessä, viimein kyllästyksissäni kysyin, mitä tässä viivyttiin ja miksi ei lähdetty matkaan. Huotari silloin selitti, että Kemistä mukaamme tullut uusi karjalainen matkakumppalimme, jonka käskystä saareen oli menty, oli noussut saaren huipulle tähystelemään näköalaa. "Mikähän mies se on", arvelin närkästyneenä B:lle, "joka hyvyydestä otetaan mukaan ja käyttäytyy kuin isäntä ja komentaja"; sillä muistin samalla, kuinka B. alusta matkaa oli kummastellut, että sanottu mies vaimoineen oli kannen alla ollut kuin kotonaan ja herrana, vaikka tosin kyllä oli Bilekin sijaa vieressään antanut. Viimein hän näkyi kalliosaaren korkealla huipulla, josta kiireesti alkoi astua alas. Kun hän kalliolta hypähti veneeseen ja käski lähteä liikkeelle, en voinut olla kysymättä, missä hän oli ollut, kun niin kauan oli kulkua viivyttänyt, johon hän vähän terävästi vastasi käyneensä katsomassa, kuinka paksu sumu merellä päin oli ja näkyikö luostarin saari. "Onhan meillä komppaso muassa", väitin minä tähän, muistuttaen että tämä tarvekalu juuri lähtiessä oli noudettu mukaan. "Semmoinen komppaso", vastasi mies ylenkatseellisesti, "sillä ei tumanossa tee mitään"; ja Huotari, joka näytti olevan valmis täydellisesti asettumaan miehen komennon alle, myönsi, että rauta-aineet veneessä kokonaan häiritsivät komppasomme toimintaa. Tähän ei ollut mitään sanomista, ja kun mies oli selvittänyt, että kolmen penikulman selälle ei ollut viisasta lähteä sumussa ilman täyttä ilmansuunnan tietoa, sain olla niinkuin aloinkin olla tyytyväinen. Hän sitten määräsi suunnan, johon oli kuljettava, ja niin jonkun tunnin viivähdyksen jälkeen taas oltiin matkassa.

Tämä mies, jonka kanssa ensimmäinen kohtaukseni ei ollut aivan ystävällistä laatua, oli laivankippari nimeltä Nikolai Andrejevitsh Jepifanov. Hän oli parhaassa iässään, 37-vuotias muistaakseni, keskikokoinen kasvultaan, reipas liikkeiltään ja lyhyt puheiltaan, vaaleaverinen, huuli- ja leukaparta semmoinen kuin meidän puolen merimiehillä usein näkee; oululaisesta perämiehestä tai kapteenista hän olisikin voinut käydä milloin hyvänsä. Kotoisin hän oli Usmanalta, jossa oli ollut perhettänsä tervehtimässä ja josta vaimonsa nyt saattoi häntä luostariin, kun hän oli paluumatkalla Vienaan (Arkangeliin). Siellä häntä nimittäin oli odottamassa oma pieni jahti, jolla hän kuljetti tavaroita Vienan ja Norjan välillä, vieden jauhoja, köysiä ynnä muuta tavaraa ja tuoden pääasiallisesti kaloja. Hänen jahtiinsa mahtui vientitavaraa 1,500 ruplan arvosta, ja kun hän itse ne osti ja möi, oli hänen liikkeensä, jota hän oli harjoittanut kymmenkunnan vuotta, hyvästi kannattava. Kuitenkin hän valitti sitä vaivalloiseksi ja uhkaili luopua siitä sekä ruveta lohta kuljettamaan Usmanalta Pietariin. Naimisissa hän oli ollut jo toistakymmentä vuotta, vaikka sekä hän että hänen vaimonsa kumpikin näyttivät niin nuorilta ja toisiinsa niin rakastuneilta, että ensin luulimme heidän viettävän avioliittonsa alkuviikkoja.

Nämä tiedot saimme häneltä jälestäpäin sen viikon kuluessa, jonka oleskelimme toistemme seurassa ensin luostarissa ja sitten Vienassa. Vaikka ensi tuttavuutemme oli tehty vähän jyrkällä tavalla, tuli meistä näet kohta hyvät ystävät. Niinkuin jo olen osoittanut, ansaitsi hänen käytöksensä Kusovoin ulommaisessa saaressa pikemmin kiitosta kuin moitetta, ja mitä taas tulee tuohon olemiseen karpason kannen alla, joka kumppaliani oli vähän loukannut, saapi se tyydyttävän selityksen siitä, että hän — niinkuin myöhemmin kummaksemme kuulimme — ei kulkenutkaan veneessä meidän maksullamme, s.o. ilmaiseksi, niinkuin luulimme, vaan oli kuin olikin veneen isännälle maksanut kolme ruplaa. Osamiehenä veneen vuokraamisessa hän siis hyvällä syyllä saattoi itseänsä pitää.

Mutta matkaan takaisin. Kun oli saaren sivutse ennätetty ja tultu aavalle merelle, alkoi sumu vähitellen kadota, tuuli lakkasi kohta myöskin puhaltamasta, ja Vienanmeri lepäsi edessämme rasvatyynenä ja kirkkaana kuin peili. Suunta pantiin, ei suoraan luostaria kohti, joka on tuon kolmatta penik. pitkän saaren länsirannan keskikohdalla, vaan paljoa etelämmäksi, saaren etelänokkaa kohti, sillä pakovesi olisi muuten kantanut meidät merelle, niinkuin teki eräälle toiselle, perässämme tulevalle veneelle, joka oli kulkenut Kusovoin viimeisen saaren pohjoispuolitse. Kun puhun meren tyyneydestä, täytyy minun kuitenkin lisätä, että yksi osa siitä ei ollut tyyni: pitkin ulommaisen Kusovoin saaren syrjää jonkun virstan päässä rannasta näkyi aallokko ja kuului kohina ikäänkuin pahimmasta koskesta. Erinomaisen outoa oli katsella tätä kuohua keskellä muuten rasvatyyntä merta, emmekä voineet sitä ollenkaan ymmärtää; mutta miehet sitten selittivät, että siinä oli syvempi paikka ja että veden laskeminen synnytti siihen aallokon. Kiikuttuamme mekin vähän aikaa sen eteläpäässä jätimme kohta sen taaksemme ja lähestyimme sitten lähestymistämme yhä selvemmin "valottavaa" monasteria. Tuon tuostakin kuului Huotarin "pogrebiite, pogrebiite" eli "soudaltakaa, soudaltakaa, raukat" — raukka näyttää olevan hyväilysana naisille Karjalassa, sillä myötäänsä se miesten huulilta kaikui — mutta tämän kehoituksen hän lienee lausunut enemmän omaksi huviksensa, sillä soutajia ei sopinut laiskuudesta moittia. Kuta illemmäksi ja tyynemmäksi kävi, sitä tiheämpään näkyi ympärillämme, välistä etäämpää, välistä aivan likeltä, lumivalkoisia otuksia, jotka hetkeksi kohosivat vedenpinnasta ylös ja sitten vyörähtivät taas näkymättömiin; saattajamme sanoivat niitä "belugoiksi", ja ne arvatenkin olivat jonkunlaisia delfiinejä. Noin penikulman päässä luostarista on yksinäinen pieni kalliosaari meressä, Tuopin luoto nimeltään; sen ympärillä oli ikäänkuin sakeana savuna kimeästi kirkuvia tiiroja ja muita merilintuja. Jättäen oikealle kädelle, s.o. etelään päin, Jänissaaren (Sajatshij ostrovin), jossa luostarin karjatalo on, kuljimme viimein kahden pienen luotosen välitse, joiden harjalle oli pystytetty suunnattoman korkeat puuristit, ja edessämme oli luostarin pieni satama, jonka laituriin pari laivaa ja lukematon joukko veneitä oli kiinnitetty ja jonka rannalla luostarin valkeat rakennukset kirkkaasti hohtivat alenevan auringon valossa.

Luostari.

Luostarin satamana on pieni, lännestä itään tunkeva merenlahti. Kivilaiturit on rakennettu sen ympärille, niin että se muodostaa länteen päin avonaisen neliön. Se on siksi syvä, että suuret höyrylaivat uivat sen perälle asti. Höyryt ja veneet lasketaan pohjanpuoliseen laituriin, sillä tällä puolen on kaksi suurta rakennusta matkustajia varten: ensimmäinen kivestä, kolmikerroksinen, kussakin kerroksessa 27 ikkunaa rinnatusten, rakennettu v. 1866, niin etäällä laiturista, että väliin syntyy torinlevyinen aukio, toinen puusta, kaksikerroksinen, edellisestä vähän pohjoisempana törmällä ja hiukan lyhyempi. Molempain etusivu on etelää kohti. Vastapäätä, sataman eteläpuolella, kauniin koivikon suojassa, on myöskin kaksikerroksinen puurakennus, johon ei kuitenkaan matkustajia laskettu. Pitkin sataman itäsyrjää pohjoisesta etelään kulki korkea kivimuuri kuin liimassa ainakin, jonka molemmissa päissä sekä keskessä oli pyöreät tornit ja jonka takaa luostarin valkeat kirkkorakennukset torneineen ja risteineen kohosivat.

Rannalla seisoksivan lukuisan väkijoukon halki nousimme tuohon kiviseen "gostinnitsaan" eli majataloon, jonka läpi pitkä ja leveä korridori kulki länsipäästä itäpäähän, numeroidut ovet molemmin puolin kuin hotellissa ainakin. Keskellä korridoria oli vestibylit ja uloskäytävät sekä etelään että pohjoiseen päin. Se munkki, joka tässä hotellissa oli isäntänä, tavattiin pitkän hakemisen perästä ylimmästä kerroksesta, ja monen mutkan jälkeen annettiin meille viimein eräs alakerran huone, johon paitsi meitä kahta myöskin toinen puoli matkakumppaleistamme turvautui, sillä kaikki paikat olivat matkustajia täynnä. Huoneemme oli suuri ja korkea, siinä oli kaksi ikkunaa satamaan päin, mutta hyvin yksinkertainen sisustus: kolme sänkyä, kussakin tuuman paksuinen patja ja kahta paksu päänalusta, pieni pöytä ja pari tuolia — siinä kaikki huonekalut. Yhdessä alanurkassa tietysti oli "bohumaaterin" pyhä kuva. Tämänkaltaisia näyttivät kaikki huoneet olevan alimmassa kerroksessa, jota käytetään yhteistä kansaa varten. Ylin kerros, johon kumppalini ja minut seuraavana päivänä puolisen jälkeen käskettiin ja johon muutimmekin, oli hiukan mukavammin sisustettu; keskikerros, parhaita vieraita varten, on kuitenkin vasta varustettu semmoisilla tarpeellisilla huonekaluilla kuin pesukaapeilla, sohvilla y.m.

Tavallisesta ravintolasta tämä gostinnitsa erosi siinä suhteessa, että siellä ei voinut tilata mitään ravintoaineita paitsi kiehuvalla vedellä täytetyitä samovaareja teetä varten. Eväät piti siis itsekullakin olla muassa — jollei halunnut määrätyillä ajoilla käydä itse luostarissa yhteisessä pöydässä syömässä. Näitä aterioita jokainen saa käyttää hyväkseen kolmen vuorokauden ajan maksuttomasti. Samovaareja, joita täällä näkyi olevan runsaasti, kiehui kohta yksi meidänkin huoneemme pöydällä, ja lasi teetä sekä sen kera kappale Usmanan lohesta tehtyä kalakukkoa maistui sangen hyvältä, päivän merellä oltua. Mutta syötyä kumppali B. ja minä pakenimme ulos luostariseutua katselemaan.

Ensimmäinen mikä luostarin rannalla vetää vieraan silmät ja varsinkin korvat puoleensa, on ääretön joukko kalalokkeja (tshaikkoja), jotka joka askeleella pyörivät kulkijan jaloissa ja aukoen suuria suitansa kimeällä äänellä huutelevat ruokaa. Ne ovat tulleet aivan kesyiksi sen takia, että luostarisaarella kaikki otukset ovat rauhoitetut ja että pyhiinvaeltajat, arvatenkin pitäen näitä lintuja jonkunlaisina paikan pikku-isäntinä, kilvan syöttelevät ja ruokkivat niitä. Kauhea on se parku ja melu, jonka tämä ehkä tuhatmäärään nouseva lintuparvi saapi aikaan, niin että korvat ovat haljeta, ennenkuin siihen tottuu. Se ajatus, että hengiltä älköön mitään elävää saarella otettako, on kyllä hyvin kaunis, mutta oudolta aluksi tuntuu, että paikka, jonka juuri on määrä tarjota hiljaisuutta ja rauhaa maailman levottomuuteen kyllästyneelle mielelle, noitten lintujen elämöimisessä esittää kaikkea muuta kuin äänettömyyden ja sovinnollisuuden kuvaa. Puolipäiväsaarnaa seuraavana päivänä luostarin tuomiokirkossa pidettäessä oli muuan lokki lentänyt kirkon katolle ja korotti siellä odottamatta kesken rukouksia kirkuvan äänensä, joka kuului sitä paremmin, kun katossa oli joku aukko. Venäläisten tavallisella välinpitämättömyydellä jumalanpalveluksessa ei kirkkoväki kuitenkaan näyttänyt tätä ollenkaan huomaavan.