Pitkin sataman itäsyrjää, parin kolmen kadunleveyden päässä laiturista, kulkee niinkuin jo sanoin kivimuuri. Se on osa eli syrjä siitä suojelusmuurista, joka ympäröi koko luostaria, muodostaen epäsäännöllisen viisikulmion. Tämä suojelusmuuri on 5-6, paikoin ehkä 7:kin syltä korkea ja monta syltä paksu, rakennettu äärettömän suurista, hakkaamattomista munakivistä, ylhäältä ylt'ympäri varustettu ampumarei'illä sekä lisäksi vahvistettu torneilla, joita on yhteensä 8 tai 10. Sisäpuolella kulkee ampumareikien tasalla katettu käytävä muurien puolustajia varten. Muurien läpi johtaa eri kohdilla viisi kuusi porttiholvia, jotka yöksi salvataan kiinni vankoilla raudoitetuilla porteilla. Luostari on siis luja linna, jota varsinkin siihen aikaan eli 300 vuotta takaperin, jolloin sen muurit rakennettiin ja jolloin ampumakoneet eivät olleet niin pitkälle kehittyneet kuin nykyään, oli melkein mahdoton vihollisen valloittaa väkirynnäköllä. Itäpuolella luostaria on näet lisäksi lampi eli pieni järvi, Pyhä järvi (svjätoje osero), joka sitä puolta suojelee, etelään päin taas lammesta satamaan juokseva syvä oja; pohjan puoli luostaria on rakennettu mäelle, ja muurien juuresta alkava rinne on täällä jonkunlaisena puolustuksen apuna. Tätä puolta muuten näytään pidetyn vaarallisimpana, koska muurit ovat siellä korkeimmat ja tornit tiheimmässä. Mutta se onkin lyhyin, sillä luostarin pituussuunta on pohjoisesta etelään.
Satamaan päin tuleva osa muuria on pisin, lähes yhtä pitkä kuin koko luostari; sen molemmissa päissä muuri tekee hyvin jyrkät käänteet. Askelten mukaan lukien sen pitäisi olla noin 150 syltä, siis 1/4 virstaa; koko luostarin ympärys luetaan runsaaksi virstaksi. Lehtipuita on istutettu sitä pitkin verhoamaan kivien alastomuutta. Siinä on kaksi porttia: toinen gostinnitsan kohdalla, toinen etelämpänä. Jälkimmäinen, jota sanotaan "pyhäksi", on pääportti, josta kuljetaan suoraan tuomiokirkkoon; sen yläpuolella muurissa on freskomaalauksia.
Pyhästä järvestä juoksevan ojan poikki vei monta siltaa, joista alimman korvissa oli kaksi pienoista obeliskia. Kun niitä katsellaksemme lähestyimme siltaa, huomasimme sen ja vähän ylempänä olevan toisen sillan välissä — laivatokan, jommoista ei meidän maassa ole muualla kuin Helsingissä! Kummastuksemme ei ollut vähäinen, sillä semmoista emme tosiaankaan olleet täällä odottaneet näkevämme, — vaikka tässä suhteessa jälestäpäin saimme syytä vielä suurempaan kummastukseen, kun kuulimme, että tuo laiturin kupeella oleva höyrylaivakin oli luostarissa tehty. Olivatko sillan korvassa seisovat obeliskit tokan rakentamisen vai jonkun muun tapauksen muistoksi pystytetyt, en tiedä sanoa, kyllähän niissä taisi olla joku slavonialainen kirjoitus, mutta siitä emme saaneet selvää. Lounaisosassa luostarimuuria, joka tokan kierrettyämme oli edessämme, näkyi melkeinpä lukematon joukko päänkokoisia mustia täpliä sininen rengas ympärillänsä: ne olivat muistoja englantilaisten sotataivain käynnistä näillä vesillä 1854 ja luostarin silloin tapahtuneesta pommituksesta. Ei kuitenkaan voinut huomata, että pommit olisivat muuriin mitään vahinkoa tehneet. Sitten jatkoimme kulkua ympäri luostaria pitkin järven rantaa; rannan ja muurin välissä kulkee näet kadun levyinen tie. Luostarin pohjoispäässä näkyi korkealta muurien yläpuolelta ristikkoikkunat — siellä siis oli vankihuoneita. Järven pohjoisessa päässä vähän matkaa muurista oli ryhmä kaikenlaisia rakennuksia.
Kiertokulkumme jälkeen kävelimme vielä hetken aikaa majatalon ja luostarin väliin tehdyllä lankkukäytävällä. Kun katseli tuota uutta komeaa kivirakennusta, sen edustalla olevaa toria ja laituriin kiinnitettyä höyrylaivaa, olisi voinut luulla seisovansa kauppatorilla Helsingissä Seurahuoneen edustalla. Mutta toinen puoli näköalaa hävitti tämän kuvitelman: tuo vankka luostarimuuri ja sen takaa kiiltävät valkeat seinät, vihreät katot ja lukemattomat torninhuiput risteinensä muistuttivat kohta, että muualla oltiin. Muukalaisuutta johtivat mieleen myöskin rannallavilisevät väkilaumat, niin kauan kuin heidän vieras puheensa kaikui korvissamme, niin että vähän ristiriitaisin tuntein nautimme kesäyön suloisuutta. Mutta kun rannallaolijat vähitellen kukin sortuivat majoihinsa ja nuo kalalokitkin herkesivät huutamasta, alkoi yön hiljaisuudessa pohjanpuolisesta lehdikosta kuulua käen heleä kukunta, ja tämän lempilintumme tuttujen sävelten turvissa mekin siirryimme makuuhuoneeseemme.
Seuraava päivä, 11 p. heinäk., oli Pietari-Paavalin suuri juhlapäivä, joka vastaa meidän juhannusta. Jo neljältä aamulla sanottiin ensimmäisen jumalanpalveluksen alkaneen, mutta matkatoverimme eivät olleet kirkkoon mennessään tahtoneet meitä herättää, kun ei siitä ollut sovittu, josta olimme heille hyvin kiitolliset. Kun 7:n korvissa heräsimme, oli huone kummaksemme tyhjä, mutta vähitellen ilmestyivät kumppalimme toinen toisensa perästä ja viimein myöskin tuo unum necessarium, samovaari. Pesemisen suhteen oli iso hankaluus sen puolesta, että vettä ei voinut saada huoneeseensa, vaan pesu oli toimitettava pohjoisen uloskäytävän porstuassa. Siellä oli kummallakin seinällä kyynärän korkeudella lattiasta leveät rännit ja niiden yläpuolella puolisen tusinaa päänkokoisia messinkipalloja, joiden pohjasta ponnella varustettu korttelin pituinen hieno messinkitanko riippui. Kun tätä lykkäsi ylös palloon, juoksi reiästä vettä kahden puolen tankoa alas. Epämukavaa laitos, mutta "mushikat" ehkä pitävät sitä hyvinkin hyvänä. Juomavettä ei myöskään ollut huoneissa, mutta korridorissa oli janon sammuttamiseksi suuret astiat täynnä sahtia eli kaljaa, "kvassia", joka oli luostarin suuressa panimossa tehtyä ja erinomaisen hyvänmakuista.
Päivän alkuvalmistuksista päästyämme kiirehdimme mekin luostarin muurien sisäpuolelle, jossa jo pariinkiin toviin lienee jumalanpalvelusta pidetty.
Kun pääportin kautta aikoo sisään, on ensin kuljettava kivipaasilla lasketun holvin läpi, joka on 15 syltä pitkä. Sen katossa riippuu kaksi laivanmallia, jotka Pietari Suuri on lahjoittanut luostarissa käydessään, toisen 7 p. heinäk. 1694, toisen 10 p. elok. 1702; ne ovat vanhaa hollantilaista mallia, perä korkea ja siinä ikkunat. Kun holvista astuu kartanolle, on vastassa Kristuksen kirkastuksen tuomiokirkko (Preobrashenskij sobor), jonka perustukset "iguumen" eli apotti Filip laski v. 1558 ja jossa luostarin ensimmäisten perustajain, Sauvatin ja Sosiman, komeat ruumisarkut säilytetään. Kirkon portaille johtaa leveä, 30-40 syltä pitkä käytävä kartanon poikki, joka on pensaita ja kukkasarkoja aivan täynnä, niin että se näyttää mitä kauneimmalta kasvitarhalta. Kirkastuksen kirkko on eteläosa laajasta rakennussarjasta, joka ulottuu kartanon pohjoispuoleen asti. Paitsi erinäisiä muita huoneita, niinkuin esim. kirjastoa, on tässä sarjassa kolme kirkkoa: lähinnä Kirkastuksen kirkkoa, vähän edempänä, niin että se yhtyy itämuuriin, eräs kirkko, jonka katto on sininen ja kultatähdillä koristettu (kaikki muut katot ovat vihreitä) ja jonka Dixon (kirjassaan "Free Russia") sanoo rakennetun erään englantilaisen laivaston karkoittamisen muistoksi, mutta jota toinen niistä kirjoista, jotka luostarissa ostin, nimittää piispa Filipin kirkoksi; senjälkeen piispa Nikolain kirkko ja viimein pohjoisimpana Neitsyt Maarian taivaaseenastumisen kirkko (Uspenskij sobor), jota käytetään refektoriona eli ruokasalina ja jota talvella saatetaan lämmittää. Senkin rakennutti jo mainittu apotti Filip vv. 1552-57 ja se lienee vanhin luostarin nykyisistä rakennuksista. Nikolain kirkon vieressä on kellotapuli. Pohjoispuolella tätä rakennussarjaa on avoin piha, jonka luoteispäässä on gostinnitsan kohdalle tuleva portti ja jonka pohjoissyrjää reunustaviin korkeihin rakennuksiin tehdyn toisen portin eli holvin kautta tullaan korkeiden rakennusten välissä olevalle pienelle pihalle: se on vankien piha, ja nuo korkeat rakennukset ovat vankihuoneita. Lukematon joukko kyyhkysiä asuu täällä vankien parissa.[12]
Paitsi jo mainittuja neljää kirkkoa oli vielä yksi, erillänsä toisista ja etelämuurissa kiinni. Se on varmaan se Maarian ilmestyksen kirkko, joka rakennettiin kohta sen jälkeen kuin muurit luostarin ympäri oli saatu valmiiksi (v. 1594).
Pitkin muurien sisäkylkeä kulkevat ylt'ympäri kaksi- tai kolmikerroksiset kivirakennukset. Niissä on luostariväen asunto- ja työ- ynnä muut huoneet. Pääportin yläpuolella on luostarin esimiehen, arkkimandriitin, asuinkerta, ja ylhäällä ilmassa kulkee siitä katettu käytävä pihan ylitse kirkkorakennussarjaan.
Itämuuriin liittyvät huonerakennukset ja usein mainittu kirkkosarja ovat niin lähellä toisiansa, että ainoastaan katu mahtuu väliin, ja senkin yli ulottuvat yhdessä tai parissa paikassa kirkkorakennukset, niin että syntyy suuria holveja. Kirkkosarjan keskikohdalla kulkee myöskin tämän kadun ja varsinaisen luostarikartanon välillä mutkitteleva holvi, jonka molemmilla puolilla on kellarintapaisia hautakammioita, kolkkoja, kylmiä ja sydänpäivälläkin niin pimeitä, että niissä palavaa lamppua kyllä tarvitaan. Eräässä tämmöisessä on (luostarin kolmannen alkuperustajan?) Germanin muumio, jota ristikkoikkunan läpi hyvästi saattaa katsella. Kammion ovi oli kiinni, mutta vastapäätä, puoleksi maan alla, oli toinen hautakammio, jonka avonaisesta ovesta astuimme sisään. Kuka tässä lepää, en jaksa muistaa, kun luostarin historia silloin vielä oli minulle aivan tuntematon; kenties Theofan, kenties Nahum; väristen siitä kohta pakenimme. Holvikäytävän syrjillä oli myöskin hautoja ja komeita ruumisarkkuja, yksi niistä sisältäen piispa Filipin jäännökset, jollen väärin muista.