Kellotapulin edustalla on alhaalla maassa kello, jota soitetaan ylhäältä tapulista juoksevan nuoran avulla. Sen ympärille on muistoksi englantilaisten pommituksesta pystytetty pyramiideja eheistä ja särkyneistä pommeista, niin ikään pari pientä tykkiä, joita luostarin puolustukseksi käytettiin.
Tämän näköinen on luostarikartano pääpiirteiltänsä. Astukaamme jo kirkkoihin.
Se vaikutus, minkä tuomiokirkko meihin teki, oli kerrassaan masentava. Seinät ovat ylt'ympärinsä täynnä taiteellisesti tehtyjä maalauksia taivaansinisellä pohjalla, jotka esittävät tapauksia raamatusta, — erittäin jäi mieleeni lastenmurha Betlehemissä, vuorisaarna, vapahtaja pesemässä opetuslasten jalkoja ja myrsky merellä. Lähes keskellä kirkkoa on kupulakea kannattamassa kaksi neliskulmaista, sylen paksuista pylvästä, joitten kulmiin sovitetut hennot, lehdentapaisilla koristuksilla peitetyt kiertyvät pilarit varsinkin vetivät silmää puoleensa. Niiden edustalla oli miehenkorkuiset, hopealla päällystetyt kynttiläjalat. Ikonostaasi eli se väliseinä, joka erottaa pyhimmän osan kirkosta, oli lattiasta huimaavan korkeaan kattoon asti täynnä pyhäin miesten muotokuvia, ja keskellä paistoi suunnattoman suuri Kristuksen kuva hopeaisessa puvussa. (Venäläiset usein verhoavat Kristuksen ja Neitsyt Maarian kuvat hopea- tai kultavaatteella, jättäen aukon ainoastaan kasvoja ja käsiä varten, joka outo tapa lienee saanut alkunsa siitä, että pyhäinkuvain otsaan ensin ripustettiin kruununtapaiset diadeemit.) Kultaa ja hopeaa hohtivat kaikki paikat kirkossa, missä ei maalauksia näkynyt, niin että silmiä tahtoi huikaista.
Tuomiokirkon länsi- ja pohjoispuolella oli salintapaiset suuret etuhuoneet, joiden seinät niin ikään ovat maalauksilla täytetyt ja lisäksi penkeillä varustetut. Pohjanpuolisen etuhuoneen itäpäässä on ovi tuohon sinikattoiseen kirkkoon, joka on yhtä ylellisen komeasti sisustettu kuin tuomiokirkko. Etuhuoneitten luoteisesta kulmasta lähtee pitkä galleria, jolla apotti Isidor noin v. 1600 yhdisti kaikki kirkkorakennukset toisiinsa. Sen itäisellä puolella on järjestään käytävät Nikolain kirkkoon, kellotapuliin, kirjastoon ynnä muihin huoneisiin ja viimein refektorioon, jonka edustalla se levenee salintapaiseksi porstuaksi. Seinämaalaukset tässä galleriassa ovat toista laatua kuin muualla: ne kuvaavat ensin kaikenlaisia ihmeitä, joita tapahtui luostarin ensimmäisille perustajille, ja esittävät sitten jos jonkinmoisia hirvittäviä kuvia paholaisesta ja helvetistä. Oppimaton, yksinkertaisesti uskovainen kansa epäilemättä pyhällä kauhistuksella niitä katselee.
Nykyisen kellotapulin, johon noustaan hyvin kaitaisia portaita, rakensi, jollen erehdy, arkkimandriitti Dosifei sata vuotta sitten. Siinä on yhteensä 29 isompaa ja pienempää kelloa: suurin painaa 1,100 puutaa, siis lähes 2,000 leiviskää. Kaksi miestä tarvittiin sen soittamiseen, s.o. saadakseen kielen koskemaan laitaan. Ilman tärinä oli pienessä huoneessa niin väkevä, että jonkun minuutin päästä täytyi lähteä pakoon sieltä. Tyynellä ilmalla sanotaan kellon äänen kuuluvan Kemiin asti.
Refektorio, talvikirkko, on avara huone ja samoin kuin kaikki muutkin paikat kaunistettu maalauksilla ja muilla pyhillä koristeilla. Dixon, jo mainitussa kirjassaan, sanoo refektorioksi käytetyn tuomiokirkon alla olevaa huonetta. Siinä emme käyneet.
Vielä on lopuksi lisättävä, että tuon tuostakin seinillä, pylväissä tai jossakin muurin nurkassa seisoi komea Kristuksen tai Neitsyt Maarian kuva, jokainen luultavasti "Ihmeitätekevä". Me pakanat emme niihin tulleet kiinnittäneeksi erityistä huomiota, koska noissa maalauksissa oli enemmän katsomista, mutta "oikeauskoiset" varmaan tekevät tarkan luettelon kaikista niistä.
Väkeä vilisi tänä päivänä kartanot, käytävät ja kirkot aivan täynnä niinkuin parhaimmilla markkinoilla. Omia asukkaita kuulimme luostarissa olevan kaikkiaan 500:n ja 1,000:n hengen välillä, mutta pyhiinvaeltajia oli nyt arviolta kahdenvertainen määrä, s.o. toista tuhatta henkeä. Joku osa niistä oli kotoisin rannikkoseuduista, Karjalasta ja pohjois-Venäjältä, ja olivat omilla veneillään tänne purjehtineet, mutta suurin osa oli tullut höyrylaivoilla Vienasta ja olivat kotoisin sisä-Venäjältä. Venäläisten samoin kuin muhamettilaisten uskontoon kuuluu nimittäin vaeltaminen pyhiin paikkoihin, joita Venäjällä on koko joukko ja joista Solovetsin luostari on mainioimpia. Kun niissä on jonkun "ihmeitätekevän" pyhänkuvan edessä tehty ristinmerkkejä ja lyöty otsaa lattiaan, sitten suudeltu pyhimysten ruumisarkkuja ja kuunneltu messua sekä ostettu vahakynttilöitä palamaan jonkun kuvan eteen, on muka tehty Jumalalle erittäin otollinen työ, josta autuuden porttia ainakin raolle aukaistaan. Että tämmöiset pyhiinvaeltajat eli "bohomoltsit" (rukoilijat) melkein yksinomaan ovat alhaista, sivistymätöntä kansaa, on itsestään ymmärrettävää; sentähden mekin koko tässä ihmislaumassa tuskin näimme kymmentä säätyhenkilöä. Että moni heistä myöskin on laiskuri, joka kernaammin maleksii maita mantereita kuin tekee työtä, voinee varmasti väittää, vaikka pääosa lieneekin vilpittömästä uskonhartaudesta liikkeelle lähtenyt.[13]
Puolipäiväsaarnan eli messun toimituksessa oli kymmenkunta ylhäistä pappia osallisena, kaikilla sentapaiset kultalankakankaasta tehdyt kaavut yllään kuin meidän piispoilla kirkollisissa juhlatilaisuuksissa. He seisoivat piirissä keskellä lattiaa; alimpana joukossa, selin ovea ja päin alttaria kohti, oli pitkäpartainen, kunnioitettavan näköinen vanhus, jota sanottiin väliaikaiseksi arkkimandriitiksi. Varsinaista arkkimandriittia ei näet luostarissa ollut, sittenkuin entinen oli joko kuollut tai nimitetty muuhun virkaan. Pitkin ovenpuolista seinää istui erinäisillä istuimilla puolisensataa munkkia. Kaikki meno näytti erittäin juhlalliselta, ja kun laulukunta papin saarnaan tuontuostakin kajahutti "hospodi pomiilui" eli "herra armahda", kumartuivat sanankuulijat ja tekivät ristinmerkin suurimmalla nöyryydellä ja katuvaisen näköisinä; vieläpä useat heittäytyivät polvillensakin lattialle, johon painoivat otsansa monta kertaa.
Kumarruksensa ja ristinmerkkinsä sekä otsanlyönnin lattiaan, jotka näyttävät olevan pääasiana venäjänuskoisten hartaudessa, he muuten toimittavat aina hyvin totisesti, niin että vieras, vaikka kummastellen sitä katselee, ei voi siitä pilkkaa tehdä. Edellämainitussa galleriassa ennen jumalanpalvelusta kulkiessani sattui silmäni vanhanpuoliseen mieheen, joka muutaman nurkan takana laskeusi kasvoillensa lattialle. Kohdalle tultuani huomasin seinässä pyhänkuvan, jolle tämä kunnia osoitettiin. Nojaten selkääni seinää vasten käytävän toisella puolella jäin ihmetellen siihen seisomaan sylen päähän miehestä, katselemaan hänen temppujansa. Noustuaan pystyyn hän teki ristinmerkin, kumartui syvään ja laskeusi sitten taas ensin toiselle polvelle hyvin verkalleen ja varovasti sekä löi viimein otsansa lattiaan. Tämän hän minun läsnäolostani vähintäkään huolimatta uudisti noin kymmenen kertaa, montako sitten jo varemmin lie suorittanut! Niin oudolta kuin tämä meno ensin näyttikin, en kuitenkaan voinut suutani vetää nauruun, koska miehen kasvoissa kuvastui vilpitön hurskaus, ja kun hän viimein tyytyväisenä lähti astumaan edelleen, jäin paikalleni syvästi vakuutettuna hänen jumalisuudestansa.