Usealle kuitenkin ristinmerkki alituisen, joka päivä kymmeniä kertoja tapahtuvan tekemisen kautta lienee muuttunut paljaaksi ulkonaiseksi muodoksi, johon ei sielu eli henki ota suurta osaa. Niinpä vielä siinä seisoessani näin toisen bohomoltsin seisahtuvan kuvan eteen. Hän ei heittäytynyt maahan, teki ainoastaan ristinmerkin ja kumartui ehkä kolme kertaa, mutta kääntyessään matkaansa jatkamaan — haukotteli hyvin hartaasti! Toiset taas osoitettuaan kunnioitustansa niistivät nenäänsä (sormilla), sylkäisivät tai töllistivät, ylimalkaan käyttäytyivät niinkuin sivistymätön meikäläinen maallisissa jokapäiväisissä toimissaan. Paikalta lähtiessäni siis ensimmäinen kunnioituksen tunteeni asianomaisten hartautta kohtaan oli melkoisesti laimentunut.

Tuo ristinmerkin teko on aatteeltaan jotakin kaunista, koska siten ikäänkuin painetaan Jumalan siunaus hankkeelle ja toimelle; ennen uskonpuhdistusta meidänkin esi-isämme olivat siihen tottuneet. Mutta kun sitä liian paljon tai muuten sopimattomasti käytetään, menettää se vaikutuksensa. Erinomaisen huvittavaa oli esim. iltapäiväjumalanpalveluksessa katsella muuatta pientä, virkkusilmäistä poikaa, kenties 9-vuotiasta, joka kulki vanhemman miehen, arvatenkin isänsä seurassa. Niin ahkerasti kuin hän ei varmaan yksikään muu kirkkomies ristinmerkkiä tehnyt; tuskin hetkenkään loma-aikaa hän malttoi pitää. Ja ennenkuin kumartui eteenpäin, hän aina ensin notkisti selkänsä taaksepäin, vauhtia saadaksensa, niin että ruumis huojui yhtenä luokkana edestakaisin. Meidän voimistelu kouluissa semmoinen ruumis epäilemättä ottaisi ensi palkinnon.

Itse merkki voidaan muuten tehdä eri tavalla, sievästi tai rumemmasti. Talonpoikainen kansa enimmäkseen muodostaa ilmaan niin suuren ristin kuin mahdollista koskettaen sormillaan ensin otsaan ja vatsanpohjaan, sitten oikeasta olkapäästä vasempaan. Tuo v.t. arkkimandriitti kirkossa teki merkin hienommasti: hän hiukan vain vilahutti kättä rinnallansa, niin että enemmän aavisti kuin näki ristinmerkin tehdyksi.

Sormienpito merkkiä tehdessä on pääerotuksia n.s. starovertsien eli vanhauskoisten ja valtiokirkon kannattajain välillä. Edelliset painavat peukalon nimetöntä sormea vastaan ja pitävät etu- ja keskisormet suorina; jälkimmäiset painavat peukalon etusormea vastaan.

Messun jälkeen B. ja minä palasimme majapaikkaan, sittenkuin sivumennen muutamasta myymälästä pääportin vieressä (sisäpuolella muuria) olimme ostaneet rihman semmoisia valkeita rinkeleitä, joita karjalaiset markkinoillamme kaupittelevat. Vaikka oli muka pyhäpäivä, tehtiin tässä vilkasta kauppaa, puoti oli väkeä aivan täynnä Olivatko nuo rinkelit täällä tehtyjä, en tullut tiedustelleeksi, mutta se on hyvin luultavaa, sillä luostariväki valmistaa kaikki tarpeensa itse. Karjalassa niitä ei tehdä, vaan ne tuodaan Äänisjärven tienoilta sinne; joka paikassa niitä kuitenkin saapi ostaa maakauppiailta, ja niitä myydään painon mukaan, jolloin punnitessa käytetään vanhanaikaista puntaria. Vedestä ja nisujauhoista tehtyinä niiden maku ei juuri ole mikään kehuttava, mutta makeisiin tottumattomat karjalaiset niitä yksin suin ylistävät erinomaisiksi. Rihma maksaa 15-20 kopeekkaa.

Majapaikka oli taaskin melkein tyhjä, sillä suurin osa kumppaleistamme oli messun jälkeen mennyt syömään luostarin yhteiseen pöytään. Me olimme väentungoksessa joutuneet erillemme heistä emmekä siis tienneet tehdä heille seuraa. Jepifanovin toimesta muistaakseni kuitenkin kohta saimme teekeittimen eteemme, ja sen sekä evästemme avulla nälkä oli äkkiä poistettu. Mutta keittoruuan tarve alkoi vähitellen käydä tuntuvaksi, ja sekä sitä että myöskin uteliaisuuttamme samalla tyydyttääksemme päätimme illalla mekin mennä luostaripöytään.

Jälkeen puolenpäivän kävimme ensin uimassa Pyhän järven eteläpäähän rakennetussa uimahuoneessa, jota Dixonin mukaan tuskin yksikään pyhiinvaeltaja jättää käyttämättä. Uimahuoneen ja luostarin välissä järvestä juoksevan ojan niskassa oli rakennus, jota saattajamme Huotari sanoi sahaksi, ja rannalla viruikin iso joukko tukkeja ja hirsiä, jonka ohessa maa oli kaarnan peitossa. Luostarin mylly on tähän samaan rakennukseen yhdistetty. Sitten halusi kumppalini katsella luostarin kirjastoa, bibliotekaa, ja käskimme siis Huotarin, joka oli venäjää osaavinaan, ilmoittaa tahtomme kahdelle pyhän portin edustalla istuvalle ystävällisen näköiselle munkille. Hänelle oli kuitenkin ensin selitettävä mikä kirjasto on, ja kun hän asian perille päästyään vuorostaan alkoi selittää munkeille bibliotekan merkitystä, joutui hän kummakseen sekä munkkien että meidän naurun alaiseksi. Pyyntöömme suostuttiin auliisti, kunhan kirjastonhoitaja, veli Agafon, saataisiin käsiin. Sillä välin kuin häntä lähetettiin etsimään, Huotari, tulkintoimeensa ehkä kyllästyneenä, osoitti meille nuorta sivukulkevaa herrasmiestä, jonka sanoi joko olevan kotoisin Joensuusta tai siellä ainakin asuneen ja nykyään olevan sahanhoitajana Sorokassa; hän osaisi puhua sekä venäjää että muita kieliä. Me tietysti kohta hänen kimppuunsa, ja hauska oli saada täällä tavata meidän puolella asunutta. Hänen oli kohta kuitenkin lähteminen paluumatkalle Sorokkaan, josta omalla pikkuhöyryllä oli tullut, niin ettei hän voinut tulkiksemme ruveta, mutta hänen neuvostaan saimme tehdä tuttavuutta erään saksalaisen luonnontutkijan Goebelin kanssa, joka oli Sorokan höyryssä tullut luostariin ja joka hyvin kohteliaasti rupesi oppaaksemme. Kirjasto oli pienoinen kulmahuone lähellä Nikolain kirkkoa; mitään harvinaisempia teoksia tai käsikirjoituksia ei siinä kuitenkaan säilytetä, sillä ne vietiin v. 1854 englantilaisten rynnäkköä odotettaessa kaikki turviin mannermaalle, Vologdaan tai Kasaniin. Kun lisäksi ei kirjoista ollut mitään luetteloa, lähdimme kohta pois; ainoat kirjat, joita katselin, olivat venäläisiä hengellisiä aikakauskirjoja viime vuosilta.

Merkillistä on, että luostarin asujamista, päällikköä, arkkimandriittia ehkä lukuunottamatta, ei yksikään osaa mitään vierasta kieltä. Luutnantti Sandeberg, ruotsalainen retkeilijä, joka on täälläkin käynyt ja matkastansa kirjoittanut pienen kertomuksen, sanoo, että varsin moni munkki ymmärtää ja puhuu joko ranskaa tai saksaa, mutta tämä on erehdys. Ensi iltana puhuttelimme saksaksi erästä munkkia luostarin höyryveneessä saadaksemme tietää, milloin höyry lähtee, mutta sitä hän ei voinut selittää, vaikka jonkun saksalaisen sanan koki änkyttää; ja hän varmaan oli ylimpiä munkkipappeja, koska hän seuraavan päivän puolipäivämessussa seisoi arkkimandriitin rinnalla kultakaapu yllään. Ensin arvelimme omaa heikkoa kielitaitoamme syyksi keskustelun huonoon menestymiseen, mutta että vika vielä enemmän oli hänessä, huomasimme seuraavina päivinä, kun tuntikausia saatoimme saksaksi pakinoida vastamainitun Goebelin kanssa. Hän muuten myöskin vakuutti, että vieraita kieliä ei luostarissa osata ollenkaan.

Illalla oltiin taas kirkossa, ja kun messu oli loppunut, ryntäsivät kaikki kiireesti pappien perästä tuomiokirkosta sen pitkän gallerian päähän, josta Taivaaseenastumisen kirkkoon eli refektorioon mennään. Miikkula ja Huotari nykäisivät meitäkin takinhelmasta, ja niin astuimme huoneeseen, jonka oikealla puolella oli pitkä pöytä pappeja ja munkkeja varten, vasemmalla samanlaiset rahvasta varten. Meille muuan nuori palvelija asetti syömäneuvot keskellä huonetta paksun pylvään suojassa seisovalle pöydälle. Aterian aluksi kuului pappien pöydästä kellon helähdys. Yhteinen malja täynnä sahtia eli "kvassia" sekä lautanen, jolla oli vastasuolattua silakkaa (seldiä), palasiin leikeltyä, seisoi edessämme, sitä paitsi oli kullakin lusikka, lautanen, kahveli ja paksu leivänpalanen. Kun tuota erinomaisen hyvää silakkaa ja niin ikään hyvää hapanta leipää oli maistettu, kuului äkkiä toinen helähdys yläpöydästä. Joutuisaan kannettiin pöydille maljoissa kalakeittoa; ja kun sitä parhaillaan syötiin, helähti kello taas, passarit hyökkäsivät esiin ja toivat uuden maljan keittoa, joka varmaankin oli turskasta valmistettua. Tämä samoin kuin edellinenkin oli makunsa puolesta erittäin hyvää. Liian väleen vain sekin oli syötävä, sillä taas kajahti kellon ääni, ja ateria oli loppunut. Syönnin aikana muuan nuorenlainen mies saarnastuolin tapaisesta luki pitkäveteisellä äänellä jostakin kirjasta, kenties pyhimysten elämäkertoja, mutta katkaisi kellon helähtäessä aina lukunsa keskellä lausettakin. Että aterian jälkeen olisi veisattu joku virsi ja kumarrettu pyhimyslippaan edessä, niinkuin Dixon kertoo käynnistään luostarissa, en jaksa muistaa. Päinvastoin liiankin hätäisesti kiirehdittiin huoneesta pois.

Nyt oli paaston aika, ja ruuat siis olivat tavallista laihemmat, mutta mausta ei voi sanoa muuta kuin hyvää. Seuraavana päivänä oli paasto loppunut, ja silloin kuului m.m. annetun voita, puuroa ja maitoa sekä vehnästä, niin että kumppalimme olivat kerrassaan tyytyväiset. Me emme käyneet ruokasalissa muuta kuin tämän yhden kerran.