* * * * *

Vielä seuraavan päivän, 12 p. heinäk., viivyimme luostarissa. Silloin m.m. kävimme kirkkomaalla, joka on etelään päin luostarista. Pitkissä riveissä ja hyvässä järjestyksessä, niinkuin ajattelee urhoollisten sotilasten kaatuvan, seisoivat siinä vainajien ristit kaunisten koivujen ja kuusten suojassa; itäpäässä oli kirkonkokoinen kappeli, jonka lukitsemattomasta ovesta saattoi astua sisään. Myöskin pistäysimme niissä neljässä pienessä, ulkoa valkeaksi rapatussa ja sisältä maalauksilla koristetussa kappelissa, jotka ovat luostarin edustalla, kolme sataman itäsyrjällä ja yksi vähän pohjoisempana törmällä. Ne ovat useimmat pystytetyt muistoksi keisarillisen perheen jäsenten käynneistä luostarissa; ainoastaan yksi, keskimmäinen rannassa, on Dixonin mukaan rakennettu seuraavan merkillisen tapauksen muistoksi, jonka tähden sitä sanotaankin "ihmeen kirkoksi". Eräs pyhiinvaeltaja, syödessään papin siunaamaa leipää, pudotti palasen siitä maahan. Samassa tuntematon koira sieppasi leivän, mutta se näytti paisuvan koiran kurkussa ja putosi suusta pois, aivan kuin elävä olento. Tämä koira — usko pois — oli itse pimeyden ruhtinas, ja tapauksen johdosta kappeli rakennettiin. Näin Dixon.

Paljon olisi kuitenkin vielä ollut katsottavaa. Olisi pitänyt käydä "riisnitsassa" eli aarrehuoneessa, jossa luostarin kalleudet, niinkuin mitrat, messukaavut, piispansauvat y.m. säilytetään, joiden arvo nousee miljooniin; niin ikään olisi saattanut käydä asehuoneessa, jonka vanhanaikuisia kaluja: sotakirveitä, jousia, pertuskoita y.m. ainoastaan ikkunasta pikimmältään katsastimme; työhuoneet ja tehtaat, joita luostarissa on jos jonkinlaisia: pajoja, nikkarin-, suutarin-, sorvarin-, ja kutomaverstaita, leipomoita, sahdinpanimoita, veneveistämöltä y.m., olisivat myöskin ansainneet katsomista. Sitten olisi voinut tilata hevoset ja ajoneuvot ja lähteä ajamaan esim. noin penikulman päähän pohjoiseen tulevalle korkealle Sikerni-vuorelle (Sekirnaja gorá), jonka huipulle valotorni on rakennettu ja jonka juurella ihanan lammen rannalla yhä vieläkin (Dixonin mukaan) on se matala mökki, jossa Sauvatti asui, ja lähellä sitä se sammalpenkki, jossa hän polviaan notkisteli; tai veneellä kulkea esim. Hanhisaarelle (Anserskij) katselemaan siellä olevia Kolminaisuuden ja Ristiinnaulitsemisen skiittoja eli erakkoluostareita, joista varsinkin jälkimmäinen, rakennettu melkein pystyjyrkälle, Golgataksi ristitylle vuorelle, kuvasta päättäen on erinomaisen kaunis nähtävyys; taikka käydä Jänis- eli Muksalmen-saarissa, joissa luostarin karjoja pidetään. Kaikki nämä käynnit jäivät kuitenkin meiltä tekemättä. Osaksi ajan lyhyys ei olisi sallinut, sillä samana päivänä olimme päättäneet taas jatkaa matkaa, osaksi emme kaikkia katseltavia paikkoja silloin tietäneet, osaksi oli venäjän kielen taitamattomuutemme suureksi haitaksi; sitäpaitsi olimme — ja se oli pääsyy — kerraksi jo saaneet kylliksemme siitä, mitä olimme nähneet. Luostari tarjosi niin paljon odottamatonta, niin paljon hämmästyttävää, että mieli masennuksiin asti täyttyi kummastuksen ja ihmettelyn tunteista, ja usean päivän olisi saanut levähtää, ennenkuin taas olisi jaksanut uusia ihmeitä katsella.

Iltapäivällä siis siirryimme "Kemi" nimiseen höyrylaivaan, joka tuprutteli savua piipustaan laiturin kupeella ikkunaimme alla, ja lähdimme sen turvissa taas Vienanmeren laineita kyntämään.

Munkkielämä.

Tuon kirkkorakennussarjan läpi kulkevan pitkän gallerian varrella oli myöskin muuan huone, jossa oli kaupan kaikenlaisia muistoksi sopivia, munkkien valmistamia pikku esineitä, niinkuin puisia ja metallisia ristejä ja medaljongeja, puulusikoita y.m. Näiden halpahintaisten, mutta taidokkaasti tehtyjen kapineiden joukossa havaitsimme myös kaksi kirjaa, joihin tietysti etupäässä kävimme käsiksi. Toinen niistä, nimeltä "Solovetskij paaterik", painettu Pietarissa v. 1873 ja värikuvilla varustettu, kooltaan 208 siv. suurta oktaavoa, sisältää luostarin mainioimpain miesten elämäkertoja; toinen nimeltä "Podvigi Solovetskoj obiiteli", neljäs painos Moskovassa 1876, 71 siv., on historiantapainen kertomus luostarin sankaritöistä, etupäässä englantilaisten pommituksesta v. 1854. Suurella uteliaisuudella olen näitä kirjoja katsellut, ja ehkä lukijoita huvittaa kuulla jotakin niiden sisällyksestä, kun nyt kiikumme Vienanmeren väljillä vesillä, yhä kulkien tuntemattomia maita kohti.

Edellisen kirjan johdannossa on tarkalta tuntuva kertomus Solovetsin munkkien elämästä, joka ei ole omituista viehätystä vailla, jos kohta se monessa suhteessa näyttää meikäläisistä oudolta. Muutamia kappaleita sanotusta johdannosta tahdon senvuoksi suomentaa.

Munkkielämä — siinä sanotaan — on sekä tarkoituksensa että olentonsa puolesta sisällinen, salattu. Vaikka ulkonaisetkin tapaukset, jotka jossakin luostarissa ovat tapahtuneet, erikoisella tavalla vetävät puoleensa historioitsijan huomion, on niillä kuitenkin munkkisäädyn historialle ainoastaan alempi merkitys, koska erakkoelämän päämääränä on sielun pelastus. Ei taistelu ulkonaisia Vihollisia vastaan, ei aineellisen eikä taloudellisen elämän menestys, ei toimeliaisuus maailmassa yksistään maallisten etujen tähden ole munkkien tarkoitusperä, vaan sielun salaisessa asunnossa tapahtuva taistelu pelastusta uhkaavia sisällisiä vihollisia vastaan, siveellisen elämän menestys, hengellinen toimeliaisuus suurimmassa määrässä — siinä munkin kutsumus. Voitot tällä kilpakentällä enimmäkseen ainoastaan kaikkinäkevä Jumala tulee tuntemaan.

Jos seuraamme Solovetsin munkin elämää hänen monasteriin tulostansa alkaen aina kuolemaan saakka, huomaamme, että hänen tavallinenkin elämänsä on sankarityö (podvig).

Ainoastaan vilpitön, luja tahto kokonaan palvella Jumalaa sielun pelastamisen tähden voipi houkutella ketään hakemaan turvapaikkaa Solovetsin autiolta saarelta. Tämän saaren erottaa asutuista paikoista vähintään neljäkymmentä virstaa Vienanmeren laineita, jotka jäillänsä kahdeksaksi kuukaudeksi katkaisevat yhteyden rannikon kanssa. Saaren laiha kasvullisuus ja kahdeksankuukautinen pimeä, sumuinen ja kostea talvi eivät tarjoa erityistä viehätystä elämälle, paitsi yksinäisyyden ja maailmasta eroamisen etua. Tähän katsoen saattaisi näyttää siltä, että jo pelkkä tahto elää tämmöisellä saarella riittäisi todistamaan vilpitöntä halua munkkielämään; ketään ei kuitenkaan oteta suorastaan noviisien eli munkki-alokasten joukkoon. Jokainen monasteriin pyrkijä elää aluksi vuosikauden bohomoltsina (pyhiinvaeltajana, oikeastaan jumalanrukoilijana), joita myötäänsä on vähintään 300 henkeä, jotka asuvat ulkopuolella luostaria kolmessa rakennuksessa taikka myöskin muurien sisäpuolella, miten tarve sekä kelvollisuus erityisiin ammatteihin vaatii. Vuoden kuluessa on munkiksi aikovalla, erinäisiä töitä toimittaessaan, hyvä aika miettiä, tokko munkkielämä hänelle sopii, hyvä aika oppia tuntemaan veljeskuntaa, jonka parissa hän haluaa taistella, sekä valita itselleen rippi-isä, johon hengellisissä asioissa voipi turvata. Jos vuoden kuluttua hänen aikomuksensa yhä pysyy muuttumatonna, ottaa luostarin esimiehistö vielä tarkemmin pitääksensä häntä silmällä ja vasta muutamain vuosien perästä kirjoittaa hänet noviisien luokkaan. Ei yhdellekään tulokkaalle myönnetä mitään etuoikeuksia; kaikki veljellisesti nauttivat samaa ruokaa, munkeista erillään olevassa rakennuksessa, kulkevat samanlaisessa puvussa, asuvat yhteisissä kamareissa ja työpäällikköjen määräyksestä yhteisesti menevät töihin. Ainoastaan ruumiillisten voimain suuruudella pidetään väliä, ja vähävoimaisille määrätään helpompia töitä. Näissä töissä kevytmieliset ja vallattomat ihmiset, jotka ovat munkiksi sopimattomia, kohta tulevat ilmi, ja toiselta puolen vieraan määräämät eikä aina mieluisat työt harjoittavat mieltä nöyryyteen, tottelevaisuuteen ja kärsivällisyyteen. Työntekijälle ei aivan pian myönnetä omaa erityistä asuinkammiota, ja vielä enemmän aikaa kuluu, ennenkuin munkkikaapu puetaan hänen päällensä. Sen hän saapi pitkällisillä hurskaudenharjoituksilla ja raskailla töillä ja vastaanottaa sen siitä syystä mielihyvällä ja ilolla. Harva katsotaan ansainneeksi mantteliin-vihkimisen ennen kuin 10 vuotta luostarissa oltuaan. Vihkimispäivä on hengellinen juhlapäivä vihityille ja kaikille muillekin, sillä eikö munkeilla ole syytä iloon, kun näkevät uskollisen jumalan-orjan liittyvän joukkoonsa? Eikö itse vihityn sovi iloita, kun monivuotisten ponnistusten perästä on päässyt vilpittömäin toiveittensa perille? Syrjäisenkään sydän ei voi olla sulamatta,[14] kun hän katselee liikuttavaa vihkimistoimitusta, jossa vastainen munkki, luopuen maailmasta ja kaikista sen viettelyksistä, liikuttavasti sitoutuen naimattomuuteen, kaikesta omaisuudesta luopumiseen ja kuuliaisuuteen, ottaa päällensä Kristuksen siunatun ikeen. Niinkuin vastasyntynyt lapsi kasteen sakramentissa ojennetaan kummille kasvatettavaksi uskon ja jumalisuuden oppiin, niin vastavihitty munkkikin juhlallisesti alttarin edessä, pyhästä evankeliumista, ikäänkuin Kristuksen kädestä, jätetään pojaksi rippi-isälle, jonka tulee häntä ohjata uskon tiellä.