Tässä muistuu mieleeni, koska uusikyläläisistä on puhe ne nimet, joilla he ja arvattavasti muutkin pohjoiskarjalaiset tuulia nimittävät ilmansuunnan mukaan. Ne ovat: pohja, puoli-öinen (itäpohja eli koillinen), mennen (itä), obedniekka eli murkinatuuli (kaakko), suvi (etelä), otuksinen (lounas), luotehinen (länsi) ja pobereshniekka eli makuutuuli (luode). Huomattava on, että luotehinen siellä siis on meidän länsi. — Viikonpäivät ovat pohjoiskarjalassa: pyhä, ensi arki, toinen arki, serota (keskiviikko, ven. sredá), neljäs päivä (torstai), pätnitsa ja suovatta. Siinä on siis suomen- ja venäjänkielisiä päivännimiä sekaisin; meillä kaikki nimet, paitsi ehkä lauantai, ovat ruotsinmukaisia. Keskiviikkoa Karjalassa myöskin sanotaan kesk-neteliksi, jossa sanassa keski on suomea, niinkuin meilläkin, mutta neteli (viikko) on lainattu venäjän sanasta nedjelj, samoin kuin meidän viikko on lainattu ruotsalaisesta sanasta vecka, vicka.
Perjantaina 25 p. heinäk. lähdettiin Kiestingistä taas Tuoppajärven selkiä halkomaan. Matkan määränä oli aluksi Sohjenanniska, jonka kautta Tuoppajärvi purkaa vetensä luoteeseen päin; tässä nimittäin piti olla "pystyjyrkkä" koski eli varsinainen vesiputous, jota kyllä sietäisi poiketa katsomaan. Ilma oli yhä kaunis, päivänpaiste kirkas ja tuuli niin heikko, että tuskin sai väreille järven pintaa; kulku oli siis miellyttävä. Saattajina meillä oli kaksi nuorta naista, joista toinen, nimeltä Marina, kauneutensa ja iloisen luonteensa vuoksi teki matkan vielä miellyttävämmäksi. Hänen katseensa vilkkautta, hänen hymyään ja varsinkin kaulan pyöreyttä ei rupeamassa ennättänyt väsyä katselemaan, ja se luonnollinen, itsetiedoton keimailu, johon meidän käytöksemme ehkä osaksi häntä kehoitti, ei sisältänyt mitään loukkaavaa, päinvastoin vain enensi hänen sulouttaan. Hän oli tavallaan meidänpuolelainen suvultaan, sillä hänen äiti-vainajansa oli ollut kotoisin Askolasta läheltä Porvoota, Uudeltamaalta. Hän oli naimisissa erään leskimiehen kanssa, jonka suhteen hänen tunteensa eivät kuitenkaan olleet erittäin hellää laatua, kun mies oli vuosikausia ollut Ruijassa ja kokonaan vaimonsa huoleksi jättänyt pari kolme lastaan edellisestä avioliitosta. Muiden puheiden muassa pyysimme häntä myöskin kertomaan jonkun sadun eli "saarnan", niinkuin täällä sanottiin, ja hän kertoikin niitä muutamia, jotka ainakin osaksi olivat juoneltaan tuttuja meille. Kun sadussa joku tärkeämpi kohta tuli mainittavaksi, sanoi hän aina jonkun sanan useaan kertaan ja korotti samalla äänensä kutakuinkin kimeäksi; niin esim. kuului muutamasta tytöstä, joka oli joutunut "pieklain" (ven. bjegli), s.o. karkurien eli ryövärien käsiin, että tyttö "astui, astui, astui", jossa viimeinen "astui" oli ylimmällä falsetti-äänellä lausuttu. Tästä kertomatavasta Lönnrotkin mainitsee matkamuistelmissaan (Helsingin vanhassa Morgonbladissa). Saarnan kestäessä oli hauska katsella, millä huomiolla toinen soutajamme sitä kuunteli; sadut näyttivät kokonaan lumonneen hänet, ja kun kertoja puhuessaan joskus hetkeksi vaikeni, toinen jo ehätti kysymään: no, kuinkas sitten kävi? Saarna tavallisesti alkoi sanoilla: "Oli ennen ukko takka", s.o. oli ennen ukko da (ja) akka. Näille sanoilleen kertoja aina ensin itse nauroi.
Sohjenanniskan koski, joka on ehkä puolisen virstaa alempana joen lähtöä Tuoppajärvestä, on koskeksi kyllä sievä, syösten vetensä kahtena eri putouksena kivenheiton matkalla 4-5 syltä alas. Sekä Friisiä että Boreniusta se näkyy suuresti ihastuttaneen. Totta puhuen minä kuitenkin vähän pettyneenä sitä katselin, sillä se oli vain tavallinen koski, mutta ei ensinkään mikään oikea vesiputous, niinkuin Ämmä Kajaanissa tai Kyröskoski Hämeessä, vaikka Friiskin sitä semmoiseksi sanoo (lodrätt strömfall). Ainoastaan sentähden olin lähtenyt sitä katsomaan, kun varmasti oli vakuutettu, että vesi siinä putosi "ihan kuin huoneen katolta", mutta tämä vakuutus ei pitänyt paikkaansa. Veneellä sitä kyllä ei voida laskea, vaan on vene vedettävä pölkkyjen päällitse pitkin kosken länsisyrjää. Sentapaisia koskia muuten meillä ja Karjalassa on sadoittain, ja esim. Usman rinnalle sitä ei mitenkään saata asettaa.
Kosken seutu on asumatonta. Lähin kylä on Kokkosalmi Tuoppajärven rannalla, johon tulee 5 virstaa — Kiestinkiin tulee koskelta 25 virstaa. Jokea alaspäin on noin penikulman päässä Sohjenansuu (Friisin Sofiansuu!) Pääjärven rannalla.
Sohjenanniskalta olisi linnuntietä tullut vain kolmisen penikulmaa Kuusamon rajalle ja kylien kautta ehkä neljä. Huomispäivänä, jos olisimme tahtoneet, olisimme siis saattaneet taas olla "omassa" maassa. Mutta luvalla sanoen ei meidän ensinkään tehnyt mieli päästä "omaan" maahan, koska siellä, missä vaelsimme, olimme kuin kotona ainakin. Kun siis olimme koskea katselleet, palasimme kappaleen matkaa takaisin sitä tietä, jota olimme tulleet, Kokkosalmeen, jonka sivu oli tullessa kuljettu, vaikk'ei kylä järvelle näy. Sohjenanniskasta vielä mainittakoon, että joki koskelta järveen asti on hyvin matala, tuskin missään syltä syvä. Kovin suuri vedenpaljous ei siitä siis pääse kulkemaan.
Kokkosalmen kylään kuului 13 taloa, jotka olivat rakennetut enemmän hajalleen toisistansa kuin Karjalan kylissä tavallisesti. Emäntä siinä talossa, jossa kävimme syömässä, oli itsekin vieras samoin kuin me, s.o. hän oli kyllä täältä syntyisin, mutta asui Lohjalla, Uudellamaalla, johon hänen miehensä oli hakenut maakauppiaaksi, ja oli täällä vain käymässä. Sinne hän hartaasti halusi päästä takaisin niin pian kuin suinkin; kotikylässä oli niin ikävä olla. Sama halu saada muuttaa meidän puolelle näkyi muuallakin, esim. Uhtualla, varakkaampia asukkaita vaivaavan — itsessään kyllä arveluttava seikka, sillä jos ainoat vähän varakkaammat eläjät Karjalasta siirtyvät pois, mitä sinne sitten jälelle jääpi? Olo meidän puolella oli kenties vaikuttanut, että emäntämme käytös oli hiukan toisenlainen kuin Karjalan naisten yleensä; minä tosin en tuota erittäin hoksannut, mutta kumppalini oli siihen aivan ihastunut eikä voinut jälestäpäin kyllin kiitellä häntä. Nuori, hyvännäköinen ja muuten miellyttävä hän kyllä oli. Ruuasta ei tahtonut maksua ottaa.
Kokkosalmelta meitä kuljetti yksi mies ja kaksi naista yhteensä 90 kopeekasta suoraan etelään päin Valasjokeen, johon luetaan 2 penik. Aikomuksemme oli ensin yrittää Saareen, monasteripaikkaa katsomaan, sitten Skiittaan, mutta tuuli yltyi niin kovaksi myrskyksi, ettei ollut muuta neuvoa kuin laskea mainittuun Valasjokeen. Nuo paikat jäivät siis kumpikin katsomatta.
Valasjoella, joka on rakennettu kahden puolen syvän lahden pohjaa ja jossa oli 17 taloa ja 110 asukasta, olimme yötä Vaskola nimisessä talossa, jossa poikansa poissaollessa talon yli 90 vuotta vanha, mutta vielä aivan täysivoimainen vaari, kunnianarvoinen ukko "Mihhei", piti isännyyttä. Täältä jatkettiin seuraavana päivänä 16 p. heinäk. matkaa jalkaisin ensin Vaarakylään, johon tuli 1 penik., sitten Röhöön, Vaarakylästä suoraan 2 penikulman, mutta Suurijärven kautta 2 1/2 penik. päässä. Ensi taipaleella kohtasi eräässä paikassa tuttu näky silmää, nim. kolometsä; eräs vaarakyläläinen, Sohvanainen Osippa (Jooseppi), oli näet ollut aikeissa ryhtyä tervanpolttoon, josta ei sentään ollut tullut sen valmiimpaa, sillä kun metsäherra sai asiasta tiedon, tuli kielto, vieläpä Sohvanaista sakotettiin. Tämän Sohvanaisen talo oli korkealla vaaralla pohjoispuolella kylää erillään muista taloista. Vaarakylässä oli 30 taloa; kestikievarin nimi oli Paavilainen, ja siinä pidettiin 10 lehmää ja 4 hevosta — siis varakas talo. Isäntä, joka meitä palveli, oli aikanaan Ruijassa kalastusretkellä palelluttanut molemmat jalkansa, niin että ne oli täytynyt leikata pois, jonka tähden hän kulki polvillansa. — Vaarakylästä oppaanamme ja kantomiehenämme oli 60-vuotias mies Stahvei Pikkarainen, joka taipaleella huvitti meitä kaikenlaisilla kertomuksilla nuoruutensa ajoilta, jolloin hän oli etelä-Suomessa laukunkannossa ollut. "Sitä", sanoi ukko, "kaikkein enimmän pelättiin, että laukun ryöstössä mieskin joutuisi kiinni, koska hän siinä tapauksessa rautoihin lyötynä lähetettiin Pietarin kautta kotiin." Tämä kamala kohtalo oli ukolle itselleenkin kerran ollut tarjona. Lähellä Tammisaarta "tullisluuparit" tapasivat hänet muutamassa mökissä, anastivat 300 ruplan edestä tavaraa, jota hän eräältä Helsingin kauppiaalta oli ostanut — Pietarista eivät karjalaiset vielä silloin tavaroitaan ottaneet - ja julistivat hänet itsensä vangituksi sekä tahtoivat heti lähteä häntä kuljettamaan veneeseensä. Likellä olevan talon eli rusthollin emäntä, joka tunsi Stahvein, saapui kuitenkin samassa tupaan ja aloitti tulliniekkain kanssa kiivaan sanasodan, niin että hämmästynyt Stahvei ennätti vähän tointua, ja kun sitten kumminkin tuli lähtö rantaan, pyysi Stahvei muutaman ladon kohdalla mennä luonnolliselle asialle, jota pyyntöä sanakiistassa olevat tullimiehet, eivät hoksanneet epäillä petokseksi; mutta se joka silloin pötki niityn poikki pakoon metsään niin paljon kuin koivista lähti, se oli Stahvei. Metsässä hän sitten makasi piilossa vuorokauden toista, ja kun nälkä pakotti hänet sieltä pois, olivat vainoojatkin menneet. Kysymykseeni hän selitti olleensa aikoinaan hyvinkin naisväen suosiossa, koska ulkomuotonsa nuoruudessa oli ollut "jonkunlainen" — asia, jota minun olisi tehnyt mieli hiukan epäillä. — Taipaleella muuten saimme nähdä, kuinka verensulku lukemalla toimitetaan. Ukko Stahvei oli nimittäin virsuaan leikatessaan haavoittanut vähän sormeansa, ja kun veri ei herennyt tippumasta, hän muutamassa levähdyspaikassa arveli, että pitäisi lukea haava umpeen, jos viitsisi, niin kyllä sitten herkeäisi. Me kohta häntä kehoittamaan, että viitsisi, ja niin ukko viimein nosti sormensa ylös, kääntyi sen puoleen ja alkoi lukea enimmästi muistaakseni raudan herjaussanoja, jolloin hän tuon tuostakin ankarimmilla kohdilla muutti äänensä hyvin vihaiseksi sekä aina väliin sylkäisi sormensa päälle. Viimein hän ruohotukolla pyyhkäisi sormen verestä puhtaaksi ja pisti tyytyväisenä kätensä lapaseen ilmoittaen, että nyt oli loihtu valmis. Vaikka isosti "Tuomaana" mielessäni kysyin kuitenkin hyvin totisella äänellä, että jokohan tuo veri nyt tyrehtyi, johon ukko järkähtämättömällä vakaumuksella vastasi, että kyllä se nyt lakkasi vuotamasta. Toisessa levähdyspaikassa ukko kumminkin tuli kätensä paljastaneeksi, ja mikäs sormesta yhä hiljakseen norui jollei veri? En kuitenkaan siitä huolinut mainita ukolle mitään. Merkillistä oli, että ukko sanoi nuo luvut oppineensa kahdelta siikajokelaiselta, joitten seurassa kerran nuorena oli meidän puolella kulkenut.
Ukon elämänvaiheet olivat olleet jotenkin surulliset. Laukunkannosta hänen täytyi luopua, kun ainoa veli vietiin sotamieheksi. Sitten paloi talo, joka lienee ollut vakuuttamatta, koska hän valitti vahinkoa kovin tuntuvaksi. Sitten hän oli käynyt kalastuksella sekä Kuollassa että Novaja Semljassa, josta ei ollut kovin paljoa hyötynyt. Mitä hän sentään piti pahimpana, oli se järjestys, joka maan viljelemisen ja metsänhoidon suhteen Venäjällä ja Karjalassa vallitsee ja joka, mitä edelliseen tulee, vaikuttaa, että omistusoikeuden turva kokonaan puuttuu. Meidänkin mielemme tuli liikutetuksi, kun kuuntelimme ukon kertomuksia, jotka hän esitti teeskentelemättömällä, yksinkertaisella vakavuudella, niinkuin suomalaisen sopii.
Röhöön tulimme vasta sydänyön aikana, vaikka jo klo 3-4 oli taipaleelle lähdetty. Me olimme valinneet tuon oijustavan suotien, jossa kulku oli hyvin hidasta, ja kun pääsimme Röhönjärven pohjoispäähän, josta toivottiin veneellä saavan loppumatkan kulkea, ei rannassa venettä ollutkaan, niin että uupunein voimin täytyi joku neljännes vielä rämpiä pitkin järven alavaa länsirantaa. Saattaja vei meidät Luukkosen taloon, jossa isäntä, vaikka makuulta nostatettiin ja sairasteli kovaa kolotustautia sääressään, erinomaisella kohteliaisuudella ja ystävyydellä otti meidät vastaan. Tuota pikaa teekeitin pihisi pöydällä vierashuoneessa, ja kun teen olimme juoneet, oli illallinen jo pirtissä valmis. Sisemmässä vierashuoneessa sitten valmistettiin meille makuutila, jolle mielihyvällä heittäysimme pitkäksemme.