Kyläläiset, jotka nimittävät näitä uskovaisia hihhuleiksi, lienevät ylimalkaan pysyneet välinpitämättöminä asian suhteen. Emäntämme kuitenkin oli harras "oikean" uskon puoltaja, johon tuntui olevan syynä, että hän oli joutunut kiistoihin noiden eriuskolaisten kanssa ja että silloki, niinkuin uskonkiistoissa enimmäkseen käypi, lopuksi oli molemmin puolin lausuttu kaikenlaisia loukkaavia soimauksia. Hänen mielestään tuomio Siperiaan siis oli aivan oikea, joskin kova rangaistus. Mutta Ondrono, vanhin veli, joka sattui meillä käymään, kun asia taas oli puheena, arveli, että tuomitut suotta olivat vetäneet päällensä kovan rangaistuksen; heidän olisi vain pitänyt luvata ruveta taas kuvia kumartamaan, siten jutusta selviytyäkseen, ja sitten olisi ollut heidän oma asiansa, pitääkö lupauksensa vai ollako pitämättä. Tämä nyt oli asian katselemista käytännölliseltä kannalta.
Juttu muuten oli herättänyt suurta huomiota ei ainoastaan karjalaisten vaan venäläistenkin kesken. Niinpä se oli puheenaineena Vienassakin, jossa meiltä tiedusteltiin, oliko Suomessa kveekareita, johon lahkoon noiden uskovaisten luultiin kuuluvan. Että usko oli meidän puolelta kotoisin, se kyllä oli aivan totta, sillä Hilppainen, lahkon päämies, oli matkoillaan pohjois-Suomessa ja Lapin rajoilla siihen kääntynyt ja sitten kotiseudullaan hartaasti ahkeroinut muiden kääntämisessä.
Uhtualla viivyimme kaksi päivää, maanantain 28 p. heinäk. ja tiistaita 29 p. iltapuoleen. Kaksi uutta tuttavaa sillä välin saimme. Ensimmäinen oli karjalainen Sergein Iivana, joka, kun kuljimme hänen talonsa ohitse, hyvin ystävällisesti ikkunasta kutsui meitä sisään teelle, jota parin vieraansa kanssa paraikaa joi; hän oli paljon kulkenut meidän puolella etelä-Suomessa, luki selvästi suomea — useita suomalaisia kirjoja oli hänen pöydällänsä — tunsi sitäpaitsi monta meillekin tuttua nuorta Helsingin tiedemiestä, ja hänen kanssaan oli siis hyvin hauska jutella. Toinen tuttava oli pitäjän pappi, Kamkin. Uhtualta Enonsuuhun meille tarjottiin sijaa Enonsuun vävyn, Jyrki Ondronon, ja hänen vaimonsa veneessä — he olivat juuri vieraisilla Ondronon talossa — ja kun he matkalla poikkesivat pappilaan, joka on joen suussa, käskettiin meitäkin sisään. Ukko Kamkin — sama mies, jonka Friis tapasi Tuoppajärven Saaressa — oli erinomaisen kohtelias, iloinen ja puhelias. Suomea hän osasi kuin syntyperäinen — ja karjalainen hän tavallaan olikin, kun oli Paanajärvellä syntynyt. Ruumiiltaan hän oli pitkänlainen, mutta lihavuudesta ei ollut puhetta, johon kenties tulojen vähyys oli syynä, sillä niitä oli ainoastaan 300 ruplaa kruununpalkkaa ja pitäjältä huoneet sekä joku vähä papillisista toimituksista niinkuin vihkimisestä, hautaamisesta y.m. Sitävastoin talon emäntä, hänen vaimonsa, oli yhtä lihava kuin lyhyt. Hänkin puhui suomea kuin äidinkieltään, ja hänen käytöksensä oli niin lempeä ja sydämellinen, että harvoin sen vertaista tapaa. Meidän oli vain määrä saada pappi matkalle mukaan, mutta talosta ei laskettu, ennenkuin oli juotu tavallinen määrä teetä, jonka kanssa tarjottiin hyvänmakuisia tortuntapaisia leivoksia. Herrasväki Kamkinin avioliitto oli ollut runsaasti siunattu, sillä heillä oli ollut, jollen väärin muista, kaikkiaan 17 lasta, joista suuri osa kuitenkin oli kuollut. Kaksi täysikasvuista poikaa heillä oli, toinen Pietarissa, toinen Moskovassa, joilta toisinaan tuli apua kotitaloon; kotona käydessään he kulkivat Viipurin, Kuopion ja Kajaanin kautta. — Ukon huoneessa, jossa istuttiin, oli esillä monta eri sanomalehteä, vieläpä kuvalehtiäkin, kaikki kuitenkin venäjänkielisiä.
Pappila oli vanha, matala, mitätön rakennus, mutta uusi, komeampi oli kehällä vieressä. — Vähän etempänä pappilasta vei puusilta joensuun poikki toisella puolella olevaan kalmistoon. Lamminpohjassa oli toinen silta.
Keski-Kuittijärven poikki kuljimme Enonsuun isäntäväen veneessä. Keulahankaan nuori emäntä istui soutamaan, otettuaan ensin sormistaan helmillä koristetut sormuksensa, luvultaan puolisen tusinaa, jotka sitoi rihmaan, kaulansa ympäri; perähangassa souti nuori isäntä, ja ukko Kamkin piti perää. Kulku kesti toista tuntia, niin että noin 7:n aikaan oltiin Enonsuussa.
Enonsuussa, joka kait merkitsee joensuuta, oli nykyään kolme eri taloa, mutta joku aika taapäin siinä oli ollut vain kaksi, josta toiset sitten on lohkaistu. Talojen paikka on erittäin sievä pienellä itäänpäin pistävällä niemekkeellä, jonka joki synnyttää; etelään käsin tulee Alasenjärvi. Kuittijärvelle talot eivät näy; ne ovat ehkä virstan verran joensuusta ylöspäin, ja joki on hyvin mutkitteleva. Kun sitä ylöspäin kuljettaessa turhaan katselimme ja tiedustelimme taloja, huomasimme, että soutajamme keulassa oli hyvin kujeellisen näköinen. Muutaman mutkan kohdalla pappi viimein sanoo: "Tuolla se talo nyt on." — "Voi sinua, kun et saattanut olla vaiti", sanoi siihen nuori emäntä, nähtävästi pahoillaan, ettei saanut meitä kuljettaa aivan talon lähelle, jotta sen uljuus odottamatta olisi koko voimallaan saanut meihin vaikuttaa. Huomattava nimittäin on, että se paikka, Enonsuun lesken talo, johon nyt olimme tulossa, on varallisuudestaan kuuluisa laajalti Karjalassa. Komea talo olikin, kaksikerroksinen, laudoitettu ja maalattu; sen vertaista emme kyllä matkalla toista nähneet. Vahinko vain, että maun puutteessa talo oli maalattu viheriäksi, joka väri maalla vihreiden puitten keskellä ei ole soma. Talon vanha emäntä, leski Marja Vasiljovna, pienoinen ihminen, otti meidät erittäin vieraanvaraisesti vastaan, syötti, juotti ja puhutteli, niin etten kyllin saata kiitellä häntä. Hän oli useat kerrat käynyt sekä Kajaanissa että Oulussa, jotka paikat siis hyvin tunsi. Kajaanissa hänellä on oma talo torin varrella, pääty otsikolla varustettu ja sen puolesta ainoa laatuansa koko kaupungissa; sitä sanotaan hänen miehensä nimen mukaan "Dmiitrin" (eli Dmitrofanovin) taloksi, ja se on markkinain aikana partasuita täpö täynnä, mutta seisoo muuten enimmästi autiona. Oulusta hän tiedusteli useiden tuttujen kaupunkilaisten oloja. Hänen miesvainajansa oli harjoittanut suurta ketunnahkakauppaa ja sillä tavoin koonnut tavaraa. Ainoastaan kaksi lasta leskellä oli, kaksi tytärtä, toinen naimisissa Ondronon kanssa, toinen naimaton; lapsenlapsia oli poika ja tyttö.
Oltuamme talossa pari kolme tuntia lähdimme taas taipaleelle, vieläpä yön selkään. Kyllähän leski kovasti vastusti lähtöä, mutta osaksi olimme tulleet viipyneiksi Uhtualla liian kauan ja tahdoimme senvuoksi pitää kiirettä, osaksi emme tahtoneet olla talonväelle vaivaksi, koska hyvin saatoimme arvata, että maksua ei kuitenkaan otettaisi vastaan. Ilta oli sitäpaitsi hyvin kaunis, ja kumppalini oli monasti halunnut matkustaa yöllä. Hyvästiä jättäessämme leski käski viedä terveisiä kaikille tuttavillensa kotikaupunkiimme. Kun hän illan kuluessa oli moniaista tutuistaan kertonut juttuja, jotka asettivat heidät vähän outoon valoon, kysyin: "Viemmekö sille ja sillekin?" — "Viekää, viekää." — "Vaikka hän teille teki niin ja niin?" — "Vaikkapa, viekää kuitenkin."
Veneeseemme oli soviteltu päänalukset ja peitteet, että saattaisimme levähtää, ja suuremman osan taipaletta nukuimmekin. Jolmasen koskella, jonka kautta joki purkautuu Alasenjärveen, täytyi kuitenkin nousta ylös kävelemään. Yhden tienoissa yöllä olimme perillä, vähän vilustuneina, sillä yö oli sentään kolkonlainen.
Jyvälahden kylä, johon nyt olimme tulleet ja johon yöksi jäimme, on Ylä-Kuittijärven pohjoisrannalla, pitkän maakaistaleen eteläsyrjällä, joka pistää Ylä- ja Keski-Kuittijärvien väliin. Kuinka leveä tämä kaistale on, en valitettavasti tullut tiedustelleeksi, mutta kun kylästä Uhtualle luetaan 1 penik., josta suurin osa on järvimatkaa Keski-Kuittisen poikki, ei kannas juuri voi olla kuin noin neljänneksen levyinen. Inbergin kartan mukaan leveyden pitäisi olla noin penikulma. Jyvälahdesta tuli 3 penik. Vuokkiniemeen Ylä-Kuittista pitkin, ja matkan suunta kävi ensin penikulma länteen, sitten jyrkällä käännöksellä saman verran etelään ja loppuosa taas länteen. Kartan mukaan matkan olisi pitänyt käydä ensin pari penikulmaa melkein suoraan etelää kohti ja sitten sama verta länttä kohti. Että kartta tässäkin on väärä, on varmaa.
Jyvälahdessa sanottiin olevan puolisataa taloa, Etevin niistä lienee ollut maakauppias Pappisen, josta yritin ostaa paperosseja, vaikka turhaan. Se oli rakennettu meidän malliin, huoneukset erilleen kartanopihan ympärille. Päärakennuksen edustalla oli suuri lasiveranta ja kartanon syrjällä, ellei muistini kokonaan petä, ryytimaa. Talo oli uudenlainen ja kaunis katsella.