Emäntämme kestikievarissa ilmoitti kummaksemme olevansa kotoisin Oulusta. Hän oli omaa sukuaan Hauru ja oli muutamassa Oulun kauppatalossa palvellessaan tutustunut mieheensä, joka oli Tsihonen eli (passissa) Romanov nimeltään ja jonka vaimoksi hän oli rajan takaa lähtenyt jo toistakymmentä vuotta sitten. Nyt hän oli leski, ja lapsia hänellä oli muistaakseni kolme. Arvaa sen, että vilkas puhe syntyi, kun hän kuuli meidänkin olevan oululaisia. Hän laittoi meille oivat kahvit, jota emme olleet saaneet sittenkuin Kemistä lähdimme (paitsi Ondronon talossa Uhtualla). Kohtaloonsa hän kyllä oli nöyrästi tyytyväinen, vaikka kaipauksella muisteli miesvainajaansa, joka valokuvasta päättäen oli ollut komeannäköinen. Uskonnoltaan hän oli kreikkalainen, sikäli kuin sitä siellä vaaditaan, joka vaatimus rajoittuu senpuolisen puvun käyttämiseen ja ristinmerkin tekoon pyhänkuvan edessä. Meidänpuolelaisia naisia Jyvälahdessa muuten oli puolisen tusinaa, kaikki naimisissa; saattajistamme Vuokkiniemeen oli niin ikään yksi meikäläisiä, Rantasalmelta — tai Rautalammilta, en varmaan muista kummastako.
Puhetta olisi emäntämme kanssa kyllä riittänyt koko päiväksi, mutta saattajat alkoivat käydä levottomiksi ja rupesivat kiirehtimään taipaleelle, jonka tähden, sittenkuin olimme syöneet, oli pakko erota. Vedet nousivat emännälle silmiin, kun aloimme tehdä lähtöä, ja hyvästellessämme kastelivat kuumat kyyneleet hänen poskiansa. Tottapa hänestä oli haikeaa ajatella, että me kohta olimme siellä, jonne hän ei voinut päästä.
Ylä-Kuittisen poikki meitä saattoi kolme vaimonpuolta Ensimmäisellä matkan osalla poikkesimme muutamaan saareen, Kinosaari nimeltään, jossa sanottiin olevan piessan koti. Sen pohjoispuoli oli jotenkin korkea, järvestä jyrkästi kohoava, ja siinä piti olla pohjaton luola eli rotko, jossa mainittu paholainen piti asuntoa. Luolan suu ei kuitenkaan aina eikä helposti ollut löydettävissä. Kun saaren pää oli jotenkin pieni, emme epäilleet luolaa löytävämme, ja kaksi saattajaa oppaina kiipesimme ylös kalliohuipulle ja rupesimme sitä etsimään. Tuntikauden siellä hyppelimme edestakaisin kivillä ja kalliolohkareilla, mutta varsinaista luolantapaista ei näkynyt missään; kenties sen suu oli alempana järven rannalla, jossa emme käyneet. Hiessä päin ja nenä pitkänä saimme astua vuorelta alas; ainoa lohdutus oli mennä saaren länsirannalle uimaan. Siltä kohtaa järvellä, josta käännyttiin etelään päin, näkyi selkää silmänkantamattomiin luoteeseen päin; vetten takana lahden pohjassa on Vuonnisen suurenlainen, noin 50 taloa lukeva kylä, sekä lahden länsirannalla Aajuolaksi (6 taloa) ja Ponkalahti (10 taloa; Lönnrotin käydessä 4-5). Nämä eivät meille näkyneet, mutta sen sijaan kuljimme Mölkön pienen kylän sivu (7 taloa). Siinä niemessä, josta järvi ja matkamme kääntyi länteen päin, kävimme taas maissa katsomassa muuatta ristiä, joka oli pystytetty tapaturmaisesti tähän paikkaan kuolleen miehen muistoksi; tapana on näet ristin luona käydä ja, jos haluaa, uhrata siihen joku lantti. Vielä kuljettiin Pirttilahden, noin 20-taloisen kylän sivu, ennenkuin 5:n tienoissa, 30 p. heinäk., tultiin perille Vuokkiniemen kirkonkylään. Matkalla olimme vanhimmalla saattajallamme laulattaneet koko joukon häävirsiä, mutta kun toinen soutajista sattui olemaan komea ja kaunis ihminen, oli huomioni ehkä enemmän kiintynyt häneen kuin laulajaan. Kalevalasta nuo virret jo tuntuivat olevan tuttuja.
Vuokkiniemen kylä on rakennettu kahteen eri osaan. Varsinainen kirkonkylä on järvestä lounaaseen tunkevan lahdelman pohjoisrannalla; toinen osa kylää on pohjempana, Tsenan eli Keynäsjärvestä juoksevan joen varrella. Edellinen osa on rakennettu tiheämpään ja Venäjän malliin, jälkimmäinen harvaan ja meidän puolen tapaan. Kylien välissä kulkee virstan parin pituudella lounaasta koilliseen korkea hiekkasärkkä, niin että kylästä kylään ei voi nähdä; se on harjullaan ainoastaan maantien levyinen, ja kun sitä kävelee alapäästä järvelle päin, avautuu silmäin eteen erittäin ihana ja soma näköala: vasemmalle luodetta kohti avara jokilaakso taloineen, oikealle itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan eteenpäin Ylä-Kuittisen sinertävät selät, joilta vain odottaa näkevänsä höyryveneen savun illan tyynessä kohoavan ilmaan. Lönnrot mainitsee v. 1833 Vuokkiniemellä olleen 70 taloa "yhdessä ryhmässä"; oliko jokivarrellakin silloin taloja, ei hän mainitse. Jollen väärin käsittänyt isäntämme Rämsyn Teppanan (Tapanin) selitystä, oli nyt 90 taloa itse kirkon kohdalla ja siitä vähän ulompana, siis etupäässä joen varrella, 38 taloa, joka yhteensä tekee lähes kaksi vertaa enemmän kuin Lönnrotin käydessä. — Kirkonkylän länsipäässä luimme muutaman rakennuksen seinältä puuhun leikattuna: "Utshiilishtshe", s.o. koulu.
Vuokkiniemestä on 5 virstan päässä lännen puoleen Tsenaniemen seitsentaloinen kylä, joka on rakennettu 5 virstaa pitkän ja kannaltaan 2 virstaa leveän, lännestä itäänpistävän niemen päähän. Vesi eteläpuolella kylää ja nientä on Tsenanjärvi eli Keynäsjärvi; pohjanpuolisen nimeä en muista. Tsenaniemestä luodetta kohti tulee Venejärven 20-taloinen kylä penikulman päähän, ja siitä on sama matka, 1 penik., Ponkalahteen. Keynäsjärven länsipäästä on etelää kohti 2 penik. kangasmaata Kivijärven kylään ja siitä 4 virstaa rajalle. Pikainen silmäys Inbergin karttaan riittää vakuuttamaan, että näiden paikkain asema siinä on aivan väärin merkitty.
Isäntämme Teppana, joka oli varakas mies, oli pitänyt poikaansa Kemin venäläisessä koulussa ja näytti meille hänen koulutodistustaan, joka tuntui olevan hyvänlainen Poika tietysti kulki siinä venäläisellä nimellä, Remsujev vai mikä se lie ollut. Tästä joutui kielikysymys puheeksi ja isäntä osoitti aluksi samaa oman kielen halveksimista, jota niin usein meidänkin puolella tapaa, mutta kun varsinkin kumppalini rupesi häntä ahtaalle panemaan, lausui hän kohta aivan toisia mielipiteitä, mainiten m.m., että itsekin oli aikonut myöhemmin siirtää poikansa meidänpuoliseen suomalaiseen kouluun. Tämä äkillinen mielenmuutos oli vähän vaikea ymmärtää: mahdollista ettei hän ensin tahtonut meille tuntemattomille suoraan ilmoittaa ajatustaan, mahdollista myöskin, että hänen ajatuksensa asiassa eivät vielä hänelle itselleenkään olleet aivan selvät. Että "suomikiihkon" aate ei hänelle ollut ihan tuntematon, näkyi hänen puheestaan ja saapi siitä selityksensä, että hän oli ahkerasti liikkunut meidän puolella, jossa hänellä sitäpaitsi on Lapualla maakauppiaana elävä veli. Ilta kului hauskasti hänen seurassaan. Vierashuoneessa, jossa olimme, sai esteettömästi polttaa tupakkaa, jota hänellä itsellään oli kaupaksikin, ja nautittavien joukossa, joita talossa saatiin, oli myöskin kahvi, jota emäntä osasi laittaa oivallista.
31 p. heinäk. oli viimeinen päivä, minkä olimme rajan takana. Se kului kokonansa matkustamiseen. Matka Kivijärvelle kävi vastamainittua suuntaa ensin vuorotellen maitse ja vesitse Keynäsjärven länsipuoleen, siitä sitten maitse. Saattajana oli vanhanpuoleinen mies, Onuhrie (hämäläinen luullakseni suvultaan), Rimpirannan pikku talosta Tsenaniemen tältä puolen; vakava, hiljainen mies. Sivumennen poikettiin hänen pieneen mökkiinsä järven rannalla, koska hän pyysi saada vähän haukata, ennenkuin varsinaiselle taipaleelle lähdettiin — joka haukkaus oli niin äkkiä tehty, että tuskin rannassa kerkesimme uida, ennenkuin mies jo oli valmis, vaikka olimme arvelleet saavamme odottaa tunnin tai pari. Meidän puolen sydänmaissa ei tämmöinen tärkeä toimi olisi niin äkkiä suoritettu. Keskitaipaleella Kivijärvelle tuli meitä vastaan parikymmentä henkeä, miehiä ja naisia, jotka olivat matkalla Vuokkiniemeen seuraavan päivän juhlaa, "Iljan (Eliaan) päivää", varten; heidän kirjavat pukunsa, varsinkin naisväen, tarjosivat silmälle miellyttävää vaihtelua erämaan yksitoikkoisuudessa. Seurassa oli myöskin toinen niistä laukkumiehistä, jotka lähellä Kajaania tapasin, ja hän tunsi heti minut. Tuttavain tavoin muuten kaikki toisetkin käyttäytyivät, niin että melkein jokaista sai kätellä ja puhutella. Tämä tuttavallisuus, joka on karjalaisen luonteelle ominaista, ei mitenkään loukkaa, kun sen perustukseksi selvästi huomaa hyväntahtoisen sydämellisyyden, ja varsinkin se tuntuu mieluiselta keskellä synkkää sydänmaata, missä luonnon suuruus uhkaa kerrassaan masentaa yksinäisen ihmisen mielen. Pari kolme vaimonpuolta jäi toisista jälkeen puhuttelemaan saattajaamme, jakunkohdalle tulin, kuulin heidän hartaasti rukoilevan häntä täyttämään heidän pyyntönsä ja käymään Kivijärvellä katsomassa muuatta mielenvikaan langennutta vaimonpuolta. Ukko koki estellä, kiirettänsä syytellen, mutta lupasi viimein kuitenkin käydä katsomassa. Asian laita oli nimittäin, että Rimpiranta oli mahtava tietäjä, niinkuin sitten kuulin; kumppalilleni hän oli taipaleella selittänyt loitsimisen alkutyötä, johon kuului taudin synnyn selvillesaanti: oliko paha lähtenyt ilmasta, vedestä, metsästä vai kalmistosta, jonka mukaan sitten luvut oli sovitettava. Kun perille oli tultu, alkoikin hän majatalon isännältä kysellä sairaan tilaa ja lähti meistä erottuaan hänen luoksensa.
Matka, joka kulki Maanselän syrjäharjanteiden poikki, oli hyvin mäkistä. Eräästä kohti korkealta törmältä näkyi kahden penikulman päässä kappale Ylä-Kuittisen sinistä selkää. — Kivijärvestä 3-4 virstaa pohjoiseen kulki tie Paahkomienvaaran kylän läpi, johon kuuluu pari kolme taloa ja josta luoteeseen päin penikulman parin päähän tulee Lapukkajärvi, muistettava siitä, että parhaat runolaulajat ovat eläneet sen rannalla. Vähän arvelin kulkea sen kautta, mutta luovuin aikeestani, kun kuulin, että Arhippainen Miihkali, etevin sikäläinen runoniekka, ei ollut kotona, vaan oli lähtenyt Sorokkaan — kerjuulle!
Kivijärven kylässä samannimisen järven itärannalla oli 35 taloa. Majapaikkamme oli Isossima eli Iisakki Lesosen pieni mökintapainen talo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden vuoksi, joka siinä vallitsi ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein kiilsi puhtaudesta. Ateria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä ei ollut kotona, oli yksinkertainen, mutta hyvänmakuinen, kaikki siinäkin puhtautensa puolesta silmäänpistävää. Eniten sentään herätti huomiotamme ja kummastustamme se altis palvelevaisuus ja sydämellinen kohtelu, jota isäntämme meille osoitti. Vaikka karjalaiset ylipäänsä ansaitsevat kiitosta näistä ominaisuuksista, olimme kuitenkin tuskin koko matkalla tavanneet hänen vertaistaan näissä suhteissa. En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset kuin muiden ihmisten, mutta kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi jotain, niin ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, josta saattoi lukea niiden omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen. Talonväellä ei ollut lapsia, ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa osaksi saapi selityksensä.
Ennenkuin talosta jonkun tuntikauden levättyämme painuimme viimeiselle taipaleelle, joimme yhdessä isännän kanssa teetä muka läksiäisiksi. Matka Karjalassa oli ylipäänsä ollut hyvin mieluinen, niin että puolittain ikävällä ajattelimme sen loppumista; niin, jos asiat eivät olisi vaatineet, emme varmaan olisi vielä rajan tälle puolen pyrkineet. Pienet erojaiset olivat sentähden mielestämme paikallaan, ja mitäpä täällä olisi niitä varten ollut muuta saatavana kuin teetä? Isäntä lähti meille itse saattajaksi. Veneellä kuljettiin ensin runsas virsta pitkin järveä, joka kuului olevan hyvin "laiska" kaloja antamaan, sittenkuin sen lappi aikoinaan oli kironnut; sitten oli joku neljännes jalkamatkaa rajalle, jonka poikki nyt kuljimme 5-6 penik. pohjoisempana kuin Karjalaan mennessä. Rajalta tuli näpeä virsta Viianginjärven rantaan, ja siinä tapasimme venekunnan viiankilaisia, jotka niityltä olivat palaamassa kotia ja joiden äänet olimme rajalle kuulleet. Niiden veneessä päästiin kulkemaan järven toiseen päähän, johon saattoi tulla pari virstaa ja josta hyvästä ei vaadittu enempää kuin 1 markka![19] Järveltä oli sitten neljännes toista Hyryn taloon, johon jäimme yöksi.