Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879

by A. V. Ervasti

Karjalaisten uskonto on kreikkalais-katolinen. Varsinaista uskonoppia heillä tuskin sentään saattanee sanoa olevan, sillä melkein koko heidän uskonnollinen tietonsa rajoittuu ristinmerkin tekoon ja kumarruksiin pyhänkuvan edessä sekä paastoamiseen. Pakanallinen taikauskoisuus sentähden Karjalassa vallitsee ainakin samassa määrässä kuin kristillisyys, mutta jumalanpelkoa ei siltä puutu, jos jumalanpelvolla käsitetään nöyryyttä korkeampaa valtaa kohtaan, joka maailman menoa ohjaa. Erämaa, jossa ihminen häipyy niin mitättömäksi, on varsin omansa tämmöistä nöyryydentunnetta synnyttämään, ja samaa saapi aikaan juhlallisten kirkonmenojen katseleminen esim. Solovetsin luostarissa, joita karjalainen ei ymmärrä ja jotka sentähden ehkä kahta tehokkaammin häneen vaikuttavat. Hartaus eli se mielentila, jolla ihminen korkeinta olentoa ja luojaansa lähestyy, voipi siis rajan tuolla puolen olla yhtä elävä ja innollinen kuin tällä puolen, jos kohta uskonnolliset käsitteet siellä ovatkin epäselvempiä.

Mikä Karjalassa kuitenkin tuntuu tuttavimmalta ja kotoisimmalta ja josta sentähden tässä viimeksi mainitsen, on asukasten yleinen mielenlaatu. Se ei suinkaan, niinkuin moni ehkä luulee, ole häilyvä ja vaihteleva, vaan päinvastoin yhtä vakava kuin meikäläistenkin. Liikkuva kauppaelämä on sille antanut vähäisen iloisuuden vivahduksen, joka pintapuolista katselijaa ehkä voipi erehdyttää, mutta vähänkin tarkempi tutkimus osoittaa sen olevan pääluonteeltaan aivan samaa kuin meikäläisten. Ja mikäpä sen olisikaan toisenlaiseksi muuttanut? Karjalaisten elämä on yhä samoin kuin meidän ollut lakkaamatonta taistelua kovaa luontoa ja kovia oloja vastaan, sillä ainoalla erotuksella, että sekä luonto että vieras valta siellä ovat olleet monta vertaa kovemmat kuin meillä. Tämmöisessä taistelussa kevytmielisyys kyllä häviää, ja siksi karjalaistenkin luonteen pääjuonne on vakavuus. Sama velvollisuudentunne, sama nöyrä tyytymys kovaan kohtaloon vallitsee siellä kuin täällä. Se tapa, jolla niin monet tuttavamme siellä: Timo, Rahikainen, Pikkarainen y.m., kertoilivat elämänsä vaiheista ja huolista, oli aivan semmoinen kuin suomalaiselta odottaa: asiallinen ja tyyni, ilman turhia huudahduksia; kertomuksissa helähtelevä valituksen sävel oli ainoastaan tarkan korvan kuultava, koska kertoja esitteli tapahtumia filosofin tasapuolisuudella, ikäänkuin ne olisivat koskeneet vierasta ihmistä eikä häntä itseään. Nuo yksinkertaiset kertomukset lumosivat sentähden minut kokonaan, koska ne olivat tehdyt aivan oman mieleni mukaan, ja niitä kuullessa valtaavat tunteet täyttivät sieluni: sääliä ja surua herätti se kurjuus, jota kertojat olivat kärsiä saaneet, ihmetystä ja kunnioitusta se kärsivällisyyden ja kestävyyden suuruus, joka kertomuksissa kertojain itsensä arvaamatta tuli ilmi ja josta juuri tunsin heidät kansalaisikseni ja veljikseni; sillä kovan onnen kestäminen, sehän on suomalaisen ylpeys.

Kun edellämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi muistetaan, että kieli molemmin puolin rajaa muutamilla vähillä erotuksilla, joista heti enemmän, on sama, ei ole sijaa vähimmällekään epäilykselle rajantakaisten asukasten kansallisuudesta, vaan on se vakaumus järkähtämätön, että sama Suomen kansa yhä asuu sekä täällä että Karjalassa.

Nuo erilaisuudet, joista mainittiin, jäävät kyllä jälelle, mutta osaksi ne eivät juuri suurenarvoisia ole, osaksi on huomattava, että jos niiden nojalla ruvetaan väittämään, että karjalaiset ovat meistä muukalaistuneet ja vieraantuneet, ei tehdä oikein. Sillä asianlaita, niinkuin tutkiessa kohta näkee, on, että jos karjalaiset ovat saaneet kärsiä muukalaisuuden vaikutusta idän puolelta, meikäläiset samassa määrässä ovat saaneet vaikutusta lännestä päin, eikä kumpikaan siis ole voinut säilyttää suomalaisuutta täysin puhtaana.

Esim. talojen rakennustapa, joka rajan tuolla puolen ensin meikäläiselle näyttää niin oudolta, onko se meillä rajan tällä puolen kotimainen ja alkuperäisesti suomalainen? Epäilemättä useimmat meikäläiset niin arvelevat. Mutta mitä norjalainen Friis sanoo? Hän on kirjaansa painattanut valokuvan eräästä Kuusamon ja Oulun välillä olevasta kestikievarista, joka on samannäköinen kuin ylimalkaan kaikki talot maassamme, ja arvelee: "Helposti voidaan nähdä, että kyytipaikka, josta tässä annan kuvan, on siihen määrään norjalaisen kyytipaikan näköinen, että jollei tietäisi sen sijaitsevan Suomen sisämaassa, kernaasti voisi luulla, että alkukuvana on ollut valokuva Österdalista" (Norjassa). Tästä huomaa, että meillä on sama rakennustapa kuin norjalaisilla, ja kun norjalaiset eivät tiettävästi ole käyneet sitä meiltä oppimassa, täytyy ajatella, että se on meille lännestäpäin tuotu, jos ei Norjasta suoraan, niin Ruotsista. Ja tämä ajatus on varmaan aivan oikea. Norjalaiset ja ruotsalaiset ovat alkuaan sama kansa, ja monen muun hyvän keralla on skandinaavilainen rakennustapakin Ruotsista meille tullut.

Vaatteuksesta voipi ylimalkaan sanoa samaa. Karjalassa varsinkin naisten puku näyttää venäläiseltä, mutta onko meikäläisten naisten puku kotimainen? Eivätkö semmoisten tärkeiden vaatekappalten kuin "leningin" ja "röijyn" pelkät nimetkin[20] jo osoita, mistä ne on meille tuotu?

Mitä Karjalan kieleen tulee, joka meikäläiselle aluksi tuntuu vähän oudolta, niin siinä on huomattava kaksi puolta: yleinen murteellisuus ja venäläiset lainasanat. Edellinen ei ansaitse sen laajempaa mainitsemista, sillä niinkuin on olemassa Savon murre, Hämeen murre, Turun murre j.n.e., jotka kaikki kuitenkin ovat samaa suomen kieltä, niin on Karjalankin murteen laita. Sen omituisiin poikkeuksiin muista murteista hyvin pian tottuu (paitsi eteläisimmässä Karjalassa Äänisjärven puolella ehkä, jossa puhe kuuluu olevan niin meikäläisen kuin pohjoiskarjalaisenkin vaikeampaa ymmärtää). Enemmän huomiota ansaitsevat venäläiset lainasanat. Niitä on jommoinenkin määrä: ylimalkaan sivistyssanat ovat kaikki tai suurimmaksi osaksi venäjänkielisiä. Niin esim. virkamiesten nimitykset: tuomari on mirovoi (ven. mirovoi sud, oikeastaan rauhantuomari), pormestari ispravnikka, nimismies stanovoi (stanovoi pristav), metsäherra lesnitsei, kunnanesimies starshina, veronkantaja sbortshikka, sihteeri piissari j.n.e. Vieraskamari on gornitsa, porstuankuisti sintsi, huone porstuan lattian alla poklietta (ven. podkljet). Hyvänpuoleinen naisen lakki on sorokka, leninki on sarahvaana ja kumasniekka, tohveleita sanotaan myöskin stupniksi. Pyssy on myöskin pissali, kanuuna puuska, ruuti myös porohha, purje myös paarusa, sluupin eli parkassin tapainen vene karpaso. Sokeri myös saahhari, tee myös tshaju, teekeitin samovaari, puntari pesmeli (ven. besmeen), 2 leiviskää puuta j.n.e. Hallinnollisia toimia osoittavista sanoista ovat useat myöskin venäjänkielisiä. Näitten lainasanojensa kautta Venäjän Karjalan murre eroaa muista kielimurteistamme, ja jos puhe siirtyy alalle, jossa tämmöisiä sanoja viljalti käytetään, voipi se muuttua käsittämättömäksi ja vieraalta tuntuvaksi. Mutta varokaamme tämänkään suhteen liian ääneen puhumasta karjalaisten muukalaistumisesta. Sillä onko meidän oma laitamme tässä suhteessa parempi kuin heidän? Emmekö ole ruotsista lainanneet kaikki tahi ainakin melkein kaikki samanlaatuiset sanat, kuin he ovat lainanneet venäjästä? Eikö esim. tuomari suorastaan ole domare, pormestari borgmästare, vallesmanni ja vorstmestari (joita käytetään yhtä paljon kuin nimismiestä ja metsäherraa) betallningsman ja forstmästare, kruununvouti (veronkantaja) kronofogde, sihteeri sekter, j.n.e.? Ovatko semmoiset sanat kuin hattu, silkki, musliini, karttuuni suomea? Eikö kamari ole kammare, sali sal, kyökki kök, kuisti (förstugu-)qvist, rappuset trappor? Eikö pyssy ole bössa, kanuuna eli tykki kanon eli stycke, ruuti krut, seili segel, sokeri socker, puntari pyndare j.n.e.? Selvästi siis tässäkin näemme, että vieras valta on vaikuttanut ei ainoastaan itä-, vaan yhtä paljon länsipuolella Maanselkää ja että jos toinen puoli soimaa toista muukalaistumisesta, saa sanoa, että "pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallai". Esimerkkejä sitäpaitsi on, että missä me käytämme ruotsalaista lainasanaa, käytetään karjalassa suomalaista; niin esim. pyssyn latinkia (ruots. laddning) kuulimme uusikyläläisten sanovan "panokseksi".

Meidän talonpoikaiselle maalaisväestölle Karjalan kansa täällä liikkuvain laukkumiesten kautta on jossakin määrin tuttu, ja se suosio, jolla rahvaamme ylipäänsä kannattaa lain kieltämää kulkukauppaa, osoittaa, että tuttavuus on sille mieluinen; mutta sivistyneelle säädyllemme Karjalan sekä maa että kansa ovat yhtä tuntemattomia. Ainoa tahi ainakin päätieto, mikä meidän sivistyneillä Karjalasta ja karjalaisista on, perustunee siihen kuvaukseen muutamista laukkumiehistä, minkä Runeberg mainiossa "Hirvenhiihtäjät" runoelmassaan antaa. Mutta tämä kuvaus, jos noita laukkumiehiä samoin kuin toisia runoelman henkilöitä ajatellaan joiksikin kansalaistensa tyypeiksi, on niin väärä kuin suinkin. Sen mukaan karjalaiset harjoittavat kulkukauppaansa ainoastaan "houkuttelevaa kultaa kootaksensa" (för att vinna det lockande guldet); kun muut runoelman henkilöt lähtevät töihinsä, jääpi Ontro kumppaleineen toimettomana talon pirttiin, jossa juovat itsensä päihdyksiin; tässä tilassa nuori Topias turhaan kosii kaunista Heddaa; kun Ontro sitten lähtee veljensä puhemieheksi tytön luo, hän asian esiteltyään aukaisee lompakkonsa ja viskelee ilmaan ainakin viisituhatta ruplaa seteleissä, joitten välitse ja päällitse hän "säihkyvin silmin, hurjassa innostuksessa" hyppelee, mutta kun tyttö ylenkatseella hänet jättää yksin, hän kohta lopettaa hyppynsä ja etsii "hartaudesta vapisevin käsin" (med darrande händer af andakt) setelinsä, joita jokaista, "jo ennestään tuhansin kerroin suudeltua", ihastuksissaan taas suutelee (!!); lopuksi "ryssäin" koko iloinen joukko humaltuneena vaipuu unen helmaan, "ei sopiville paikoille, vaan mihin kukin on sattunut kaatumaan", Ontro yksinään istuu "juopuneena ja autuaana" oluthaarikan ääressä, katsellen toisten lepoa. Voipiko tästä kuvauksesta, jos se, niinkuin sanottiin, on pidettävä tyyppien kuvauksena, tulla muuhun käsitykseen, kuin että karjalaiset ovat jonkinlaista roistoväkeä, laiskoja, juopumukseen taipuvaisia, turhamielisiä, joitten kaikki kaikessa on raha ja jotka kunniallisten ihmisten puolelta ansaitsevat ainoastaan säälivää ylenkatsetta?

Lähempi tutustuminen Karjalaan ja karjalaisiin varsinkin sivistyneittemme puolelta olisi sentään ei ainoastaan hyvä, vaan aivan tarpeellinenkin. Sumu peittää nykyään tässä asiassa meidän sivistyneitten silmät; mutta kun he tarkemmin oppisivat rajantakaisia oloja tuntemaan, putoaisivat suomukset heidän silmistään ja he näkisivät mitä tähän saakka eivät ole voineet ajatellakaan. He näkisivät, että rajan takana Suomenmaa vielä jatkuu kolmannella osallaan; että siellä asuu ei suinkaan mitään roistoväkeä, jota pitää ylenkatsoa ja halveksia, vaan puhtaita suomalaisia, heidän omia kansalaisiansa, jotka heidän puoleltaan ansaitsevat ei halveksimista, vaan kunnioitusta, eikä ainoastaan kunnioitusta, vaan mitä hellintä rakkautta. Toisenlaiset tunteet kuin mitkä "Hirvenhiihtäjäin" erehdyttävä kuvaus synnyttää, pääsisivät heissä vallalle, ja jos heissä vielä olisi jotakin säälin tunnetta, niin se olisi sitä sääliä, jota veli tuntee tavatessaan kauan kadoksissa olleen ja kovaa kokeneen velimiehensä. Vastustamattomalla voimalla heidän sydämensä ääni heille ilmoittaisi, että nuo halpana pidetyt asukkaat rajan takana ovat lihaa heidän lihastansa, luuta heidän luustansa, ja turhat ennakkoluulot hälvenisivät yhtä äkkiä kuin usva auringon edestä.

Mutta yhtä tarpeellista olisi, että tämä tutustuminen ei jäisi epämääräiseen tulevaisuuteen, vaan tapahtuisi kohta, kutakuinkin pian. Tosin karjalaiset, niinkuin edellisessä usein on osoitettu, kummastuttavalla tavalla ovat Venäjän suhteen säilyttäneet jonkinlaisen itsenäisen kansallistunteen, joka luullakseni vain tarvitsee herätystä ja rohkaisemista varttuakseen vahvaksi voimaksi, mutta kieltämätöntä toiselta puolen on, että venäläisyys jo Karjalassa on saanut paljon alaa ja että se nykyajan nopealla edistyksellä uhkaa yhä voitollisemmin levitä joka taholle. Ja mikä loppupäätös tästä taistelusta eri kansallisuuksien välillä tulee olemaan, jos tuo kourallinen karjalaisia yksinään jääpi seisomaan lukemattomia laumoja vastaan, lienee helposti arvattavissa. Heidän täytyy siis ulkoapäin saada apua, jos heidän itsesäilytystänsä ollenkaan voidaan ajatella mahdolliseksi, ja vaaran varmuuteen katsoen tämä apu ei kovin kauan saa viipyä, muuten se voipi tulla liian myöhään. Mutta mistä se apu on saatava, jollei meiltä, heidän veljiltänsä? Ja niin kauan kuin me onnettomassa tietämättömyydessämme pidämme heitä vain halpoina muukalaisina, niin kauan ei mikään avunanto meidän puolelta tule kysymykseen.