Kaksi keinoa on olemassa, joilla heti voisimme tehokkaasti vaikuttaa karjalaisten hyväksi, toinen enemmän väliaikainen, toinen kestävämpi. Edellinen olisi kulkukaupan laillistaminen maassamme. Kulkukauppa on tätä nykyä pakostakin karjalaisten pääelinkeino, ja sen asetuksen poistaminen, joka tämän kaupan meillä kieltää, antaisi Karjalan taloudelliselle menestykselle ihan uuden vauhdin. Meillä on kulkukaupasta yhä vielä riitaiset ajatukset, ja vaikka asia valtiopäivillä on useat kerrat ollut puheena, on enemmistö sen sallimista yhä vastustanut. Jo olisi kuitenkin aika, että tämä vastustus lakkaisi. Kulkukaupan. hyödyllisyys on kaikissa sivistyneissä maissa tunnustettu ja sen tarpeellisuutta meilläkin osoittaa jo yksistään se seikka, että sitä kaikista ankarista kielloista huolimatta on vuosisadat harjoitettu. Elinkeinovapauden aatteen kannalta sen kieltäminen on aivan käsittämätön, ja ulkomailla varmaan kummasteltaisiin, jos tiedettäisiin, kuinka meillä on tässä suhteessa laita. Jos nykyään meillä harjoitettua kulkukauppaa vastaan voidaan tehdä joitakuita perusteltuja muistutuksia, niin epäilemättä tällaisten muistutusten aiheet poistuisivat samalla kuin kauppa luvalliseksi tehtynä myöskin tarkemmin järjesteltäisiin. Sillä kun se on ollut kokonaan kielletty, ei tarvitse mielestäni oudoksua, jos sitä joskus olisi harjoitettu tavalla, joka sietäisi oikaisua.

Toinen keino, jolla voisimme tulla karjalaisten avuksi ja jonka vaikutus olisi edellistä pitemmälle ulottuva, olisi sen käytöksen muuttaminen, joka karjalaisten osaksi varsinkin meidän sivistyneitten puolelta on tullut. Kun ajattelee, että sivistynyt luokkamme yleensä on pitänyt täällä liikkuvia laukkumiehiä muukalaisina, ryssinä, vieläpä semmoisina, joitten olo vain on tarkoittanut lain rikkomista ja maan vahinkoa, on helppo arvata, minkälaista kohtelua karjalaiset esim. virkamiehiltämme ylimalkaan ovat saaneet osakseen. Ollen tylyä ja ylenkatseellista se ei ole voinut vaikuttaa muuta kuin vihamielisyyttä tai masentavaa nöyryytystä heissä. Toisenlainen käytös, parempaan asiantietoon perustuva, kantaisi toisia hedelmiä. Jos me rupeaisimme karjalaisia kohtelemaan niinkuin omia kansalaisiamme ainakin, pitäen vain muistissa, että he ovat kovaonnisempia, heikompia ja meistä jälemmäksi jääneitä, niin heidän itsetuntonsa vahvistuisi, heidän luottamuksensa enenisi, ja he saisivat uutta voimaa kestämään elämän taistelussa. Tähän saakka heitä on kahdelta puolen ahdistettu: idästä he ovat olleet Venäjän ylivoiman masennettavina, lännestä heitä on kohdannut omain kansalaisten sorto. Meidän muutetusta käytöksestämme he pian huomaisivat, ei ainoastaan että sorto ja vaino on lakannut, vaan myös että sen sijaan on astunut veljenrakkaus, ja lohdutus ja iloinen toivo täyttäisi heidän sydämensä.

Lopetan tämän puutteellisen kertomukseni sillä hartaalla toivomuksella, että kansalaiseni suuriruhtinaskunnassa vähitellen rupeaisivat katsomaan Karjalan kysymystä silmiin ja alkaisivat ajatella, mitä se heiltä vaatii. Tukahutettu tuskanhuuto nousee Karjalasta; voimmeko, saammeko sille kuuroina pysyä? Se apu, minkä rajantakaiset kansalaisemme meiltä aluksi voivat saada, ei kyllä ole niin suuri kuin heidän tarpeensa vaatisi, mutta sen merkitys on juuri siinä, että se voisi heihin luoda rohkeutta ja toivoa. Älkäämme sentähden viivytelkö tekemästä heidän hyväkseen mitä voimme, muistaen, että kun koemme heitä säilyttää, samassa koemme itseämmekin säilyttää. Odottamattoman hyvällä menestyksellä karjalaiset tähän saakka ovat kestäneet pitkällisessä taistelussaan kansallisuutensa säilyttämiseksi; jos me annamme heille sen avun, mikä meidän on annettava, voimme täydellä syyllä toivoa, että voitto viimein on kallistuva heidän ja samalla meidän puolelle, ja kaunis Karjalan maa pysyy puhtaana muukalaisuudesta. Sitten kerran maailmassa taas koittaisi aika jolloin suomalaisella isänmaalla olisi samat laajat rajat kuin sillä muinoin oli, ennenkuin lännestä Ruotsi, idästä Venäjä sen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi. Veren ääni ei silloin enää puhuisi käsittämätöntä kieltä, vaan sydänten sykintään lännen puolella Maanselkää vastaisi sama sykkiminen toiselta puolen. Me emme enää karjalaisten silmissä olisi ruotsalaisia eivätkä he meidän silmissämme venäläisiä. Sama Suomenmaa sulkisi syliinsä molemmat.

LIITE.

Lyhykäinen Solovetsin luostarin historia.[21]

Toinen niistä kirjoista, jotka luostarista ostimme, oli, niinkuin jo sanoin, lyhykäinen kertomus luostarin merkittävimmistä vaiheista. Näitä vaiheita ei meikäläisten suinkaan sovi välinpitämättömyydellä katsella. Vielä tänä päivänä luostari on rajantakaisten suomalaisten hengellisen keskustana, ja aikoja on ollut, jolloin se on seisonut valtiollisena mahtina meikäläisiä vastassa, ei ainoastaan hengellinen, vaan maallinenkin miekka kädessä, huolellisesti hoitaen ja voitollisesti turvaten Venäjän etuja pohjan perillä. Luokaamme siis pikainen silmäys sen historiaan. Tässä mainittu kirja on meille hyvänä johtona, ja apua sitä paitsi antavat jo puheena olleet elämäkerrat sekä Castrénin ote luostarikronikasta (Suomi, 1843).

Solovetsin luostarin perustajaksi mainitaan tavallisesti erästä munkkia, Sauvattia, joka syntyi noin 500 vuotta takaperin. Hän eleli ensin Kirilän luostarissa Valgetjärven rannalla, mutta rakastaen yksinäisyyttä muutti sieltä Neva- eli Laatokanjärvessä olevaan Valamon luostariin; ja kun sielläkään ei mielestään ollut tarpeeksi syrjässä ja yksinänsä, päätti siirtyä yhä edemmäksi erämaahan, tuolle autiolle, keskellä pauhaavaa merta sijaitsevalle Solokan saarelle, josta kulkupuheita oli hänen korviinsa ennättänyt. Munkkiveljestensä varoituksista ja rukouksista huolimatta hän panikin päätöksensä toimeen, käveli tuon 20 penikulmaa laajan erämaan halki, joka erottaa Laatokan Vienanmerestä, ja saapui Uiunjoen varrelle. Siellä hän tapasi samanmielisen munkin nimeltä German, ja yksissä he sitten pienellä veneellä purjehtivat saarelle, pystyttivät ristin ja asettuivat asumaan lähelle kalakasta järveä. Tämä tapahtui v. 1429. Kohta he saivat nähdä, kuinka Jumala suosiollisin silmin katseli heidän yritystänsä. Mannermaan rantalaiset, pitäen kalanpyyntiä meressä sekä sen saaria omanansa, eivät näet tästä uutisasutuksesta olleet hyvillään, ja yhteisen päätöksen mukaan eräs kalastaja perheineen muutti saareen. Eräänä sunnuntaiaamuna hänen vaimonsa rantaan kulkiessaan kohtasi kaksi kirkasta nuorukaista, joilla oli (ei miekat, vaan) vitsat kädessä; niillä he kovasti löivät vaimoa ja käskivät hänen joukkoineen siirtyä saarelta pois, sillä Jumala oli sen määrännyt munkkien asunnoksi. Pelästyksissään mies vaimoineen päivineen palasi takaisin kotikylään, eikä sittemmin kukaan maallikko saarelle tullut. Mutta munkit ylistivät Jumalan armoa.

Kuusi vuotta saarella elettyään Sauvatti, tuntien kuolemansa lähestyvän, purjehti mannermaalle rippi-isää saamaan ja kuoli sitten Uiunjoen suulle 27 p. syysk. (v.l.)1435 German, joka vähää varemmin myöskin oli saarelta lähtenyt ruokavaroja hankkimaan, ei enää yksin palannut saareen, joka siis uudelleen jäi autioksi.

Seuraavana vuonna 1436 kuitenkin ilmaantui uusi jälkeläinen pyhälle Sauvatille — se oli Sosima. Hän on Solovetsin luostarin varsinainen perustaja, sillä Sauvatti oikeastaan vain on ensimmäinen munkki, joka saarella asui. Syntyisin Toivojan kylästä Äänisjärven luoteisrannalta (läheltä Sunkua) hän jo nuorena rupesi munkiksi Paleostrovin luostarissa, mutta häntä vaivasi sama halu yksinäisyyteen kuin Sauvattia, ja kun hän tapasi Germanin ja kuuli hänen kertovan Solovetsin saaresta ja olosta siellä, päätti hänkin siirtyä sinne. Sumanjoen suulta, josta on lyhyempi matka Solovetsiin kuin Uiunsuulta,[22] he purjehtivat saarelle ja nousivat maihin sille kohdalle, jossa luostari nykyään on. Taivaallinen ilmestys, tai oikeastaan kaksikin, oli saarella valmiina Sosimalle samoin kuin Sauvatille. Aamulla lehtimajastaan astuessaan hän näki kirkkaan valon ja sen loisteessa idän puolella ilmassa kauniin ja suuren kirkon. German tämän kuultuaan ja muistellessaan kalastajaperheen karkoitusta ymmärsi lohdutella säikähtynyttä Sosimaa, ja niin he päättivät rakentaa luostarin; sillä Sauvatin ajalta ei ollut muuta rakennusta kuin kaksi lehtimajaa. Syksyllä Germanin täytyi lähteä mannermaalle ruokaa ja muita tarpeita hankkimaan, mutta kun hän myrskyjen tähden ei saattanutkaan palata takaisin, sai Sosima aivan ypö-yksin viettää talven saaressa. Nyt hänelle tapahtui toinen ilmestys. Kun ruokavarat olivat lopussa, tuli kaksi tuntematonta hänen luokseen tuoden leipää, jauhoja, voita; mennessään lupasivat toistekin tulla. Nämä olivat Herran enkeleitä, ja niiden käynnistä Sosimalla oli suuri lohdutus taistelussaan paholaista vastaan, joka alituisesti ihmisen muodossa kävi häntä kiusaamassa. Keväällä German palasi erään uuden kumppalin, Markuksen kanssa, ja kesällä alkoi toisia kumppaleita ilmestyä, niin että pystyttiin rakentamaan pieni puinen kirkko, ruokasali ja sellejä; niin oli luostari perustettu.

Ensimmäiset kaksi apottia olivat Novgorodista, mutta eivät menestyneet saarella. Silloin munkit valitsivat Sosiman päällikökseen, ja Novgorodin arkkipiispa vahvisti vaalin, vihittyään Sosiman papiksi. Yhä lisääntyvän veljeskunnan tähden Sosima sitten rakensi uuden kirkon sekä laajensi muut rakennukset. Pyhän Sauvatin ruumiin, jonka haudalla kaikenlaisia ihmeitä tapahtui, hän tuotti Uiun rannalta luostariin. Kun karjalaiset ja muut rannikkoasukkaat kateellisin silmin katselivat munkkien uutisasutusta, kielsivät heitä kalastamasta ja muuten sanoilla ja töillä heitä loukkasivat, vieläpä uhkasivat hävittää koko luostarin ja ajaa munkit siitä pois, päätti Sosima mennä apua hakemaan Novgorodista, jonka aluetta Karjalan rannikko oli. Jonkun vastuksen perästä kaikki hänelle onnistuikin, ja hän palasi luostariin muun muassa varustettuna mahtavimman novgorodilaisen ylimysnaisen Maria Boretskajan lahjoituskirjeellä, jossa tämä luostarin omaksi antoi kaikki laajat tiluksensa ja kalavetensä Vienanmeren tienoilla; tämä kirje vuodelta 1470 on vielä tallella luostarin riisnitsassa.