Pietari Suuren ajoista Solovetsin luostarin merkitys maallisena mahtina alkoi aleta, kun Venäjän hallitus kaikin puolin lujeni, ja kun vuosi 1764 koitti, menetti luostari tämän merkityksensä kokonaan. Silloin nimittäin kaikki luostarin alusmaat siirrettiin vastaperustetun Ekonomiakollegion eli hallituksen talousosaston hoitoon (jonka ohessa luostari sai hallitukselle "antaa" 35,000 ruplaa). Heikko korvaus oli, että luostari samassa korotettiin "stauropigialnajaksi" eli suoraan Pyhän Synodin alle kuuluvaksi. Arkkimandriittina oli silloin Dosifei (1757-72). Vaikka luostarin tulolähteet näin olivat suuresti ehtyneet, hän kuitenkin pystyi m.m. rakentamaan kellotapulin ja siihen valamaan 300, 500 ja 1,000 puudan painoisia kelloja. Samanniminen arkkimandriitti eli myöskin v. 1826-36 ja isännöitsi kiitettävällä tavalla, rakentaen laivoja, siltoja, kanavia ja, niinkuin jo kerrottiin, myöskin Ristiinnaulitsemisen skiitan Hanhisaarelle uudestaan.
Mutta vaikka luostari on herennyt olemasta varsinaisena poliittisena mahtina, on sille kuitenkin jäänyt jonkinlainen merkitys linnoitettuna paikkana, ja sentähden sen yhä vielä toisinaan on täytynyt turvautua muuhunkin kuin ainoastaan hengen miekkaan. Kustaa III:n sodan aikana Katarinaa vastaan lähetettiin Vienasta Solovetsiin, arkkimandriitin käskyn alaiseksi, sotajoukko torjumaan mahdollista hyökkäystä vihollisen puolelta sekä sotainsinöörejä, jotka rakensivat kolme patteria ulkopuolelle muureja; niin ikään keväällä 1801, kun englantilaisten rynnäkköä pelättiin, tuli luostariin kaksi krenatööripataljoonaa kenraali Doktorovin komennossa. Näillä kerroilla ei kuitenkaan mitään taistelua tapahtunut, mutta puoli vuosisataa jälkimmäisen perästä tuli tosi eteen itämaisen sodan aikana 1854. Heinäkuun 18 p. klo 8 aamulla ilmestyi kaksi englantilaista höyryfregattia "Brisk" ja "Miranda" amiraali Erasmus Ommaneyn komennossa penikulman päähän luostarista. Luostari oli nyt heikommin varustettu kuin koskaan ennen: ainoastaan 50 invalidisotilasta ja 5 tykkimiestä ynnä 10 pientä tykkiä oli sitä puolustamassa. Mutta arkkimandriitti, Aleksander, oli pelkäämätön ja jumalaansa luottava mies. Heti kun laivat oli nähty, hän määräsi kolmipäiväisen paaston, piti jumalanpalveluksen Neitsyt Maarian ja Kunnianarvoisten (isien) kunniaksi sekä järjesti juhlallisen kulkueen ympäri luostaria. Samaan aikaan kuin kulkue päättyi, nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät pois Kemiin päin, niin että luostarissa saatiin vähän hengähdyksen aikaa, jota muun muassa käytettiin kahden tykin asettamiseen meren rannalla ennestään olevaan patteriin. Äkkiä laivat kuitenkin taas ilmestyivät Kemin puolelta, toinen lähti aivan lähelle luostaria ja alkoi parista tuliputkestaan lennätellä terveisiänsä luostariin. Kolmannen laukauksen perästä, sanoo luostarikirja, vastattiin rantapatterista ja niin onnellisesti, että yksi englantilainen haavoittui. Ammuttuaan yhteensä 30 laukausta siirtyi laiva ulommaksi toisen laivan luo, johon jäivät yöksi. Yö vietettiin luostarissa rukouksilla ja valvomalla. Aamulla varhain 19 p. heinäk. tuli Ommaneyltä vaatimus luostarin viipymättömästä antautumisesta, muussa tapauksessa seuraisi sen pommittaminen. Kun kieltävä vastaus annettiin, alkoi pommitus klo 8 aamulla ja kesti sitten lakkaamatta 10 tuntia iltapäivään asti. Se oli kuuma päivä luostarille, sillä fregattien 120 tykistä lenteli yhtenä tuiskuna luostariin pommeja, kranaatteja, kartesseja ja kuumennettuja kuulia. Vihollisen tuleen koetettiin rantapatterista ja metsästä vastata, mutta itse luostarissa ainoastaan rukoiltiin kirkoissa tai kuljettiin juhlasaatossa keskellä pommisadetta ympäri muureja. Merkillistä kyllä oli hävitys luostarissa verrattain vähäpätöinen, ja vielä merkillisempää on, ettei yksikään siinä olijoista menettänyt henkeänsä. Klo 6 illalla hiljeni tykkituli, samaan aikaan kuin luostarissa soitettiin iltakirkkoon, ja seuraavana aamuna fregatit lähtivät pois.
* * * * *
Luostarin pommitus eli "piiritys", niinkuin luostarikirja sanoo, on viimeinen mainittava tapaus sen historiassa tähän saakka. Millä tavoin tämä historia jatkunee, on tulevaisuuden helmaan kätketty, mutta että se ei tähän lopu, näyttää hyvin todennäköiseltä. Vielä seisovat nuo vankat muurit eheinä luostarin ympärillä, ja mikä tärkeämpää on, luostarin arvo pyhänä paikkana on pommituksen jälkeen ollut vain kasvamassa, koska sen silloista kummallista pelastusta on selitetty Jumalan ja pyhän Neitsyen nimenomaisen suojeluksen aikaansaamaksi. Meidän suomalaisten varsinkin tulee luostarin olemassaoloa muistaa. Sen ansio tai syy — kuinka tahtoo sanoa — oli etupäässä, että menneinä aikoina Karjalan yhdistäminen muuhun Suomeen raukesi, ja jos kerran se aika koittaa, jolloin suomalaiset Maanselän kummallakin puolen huomaavat olevansa yksi kansa ja sen johdosta pyrkivät liittymään yhteen, voi luostarista tulla ehkä suurempikin vastus. Jo yksistään se hengellinen lumousvoima, jolla luostari vetää puoleensa niin karjalaisten kuin venäläistenkin mieliä, on vaikeasti poistettavissa.
Viiteselitykset:
[1] Kauppaneuvos Hemming Åström. Hj. B:n lisäys.
[2] Nämä muistelmat julkaistiin ensiksi "Pohjois-Suomi" nimisessä oululaisessa sanomalehdessä.
[3] Ystäväänsä O.A.F. Lönnbohmia, joka nykyisin toimii Kuopion kaupungin kansakoulujen tarkastajana. Mainittu Hövelön talo sietää muistaa, koska siinä ovat lapsuutensa kultaiset päivät viettäneet maanmittari Lönnbohmin nuoremmatkin pojat, kuulut runoilijat Kasimir ja Eino Leino. B:n lisäys.
[4] "Pohjois-Suomessa" oli keväällä 1878 laaja lähetetty kertomus Venäjän karjalaisten oloista, jossa muun muassa sanottiin, että karjalaisilla pirtin ja porstuan alla on navetta. Lieneekö etelä-Karjalassa rakennustapa semmoinen, en tiedä, mutta pohjois-Karjalassa, jossa nyt liikuimme, emme ainoassakaan paikassa nähneet taikka kuulleet, että navetta olisi pirtin alla ollut.
[5] Niiden joukossa yksi outoniminen: Sakrarvi; "arvi" on väännös "järvestä", — gen. Sakrarven. Alempana Kemijoen varrella on nimeltänsä samanmuotoinen järvi Pieparvi (Inbergin kartassa Pääpäjärvi). Kenties on muitakin.