Ihanat oli Imandran selät yöllisen auringon valossa, vaan järven komein puoli on kieltämättä sen itäranta, jota pitkin Umptekin jättiläistunturi kulkee, kohoten 2,500 jalan korkeuteen[4]. Vaikka vuoriharju Kannanlahen itärannalla, joka on Umptekin jatko, oli meille antanut jonkulaisen aavistuksen siitä, oli sen mahtavuus sentään suurempi kuin olimme rohjenneet ajatella. Sasheikkaan tullessamme luulimme sitä ensin pilvenjaksoksi, kun se odottamatta ilmestyi eteemme. Sen juurta peitti viheriä metsä, vaan kyljet ja harja olivat lumivalkeat ja tarjosivat auringon valossa silmälle ihania värivivahuksia. Ihmettelemättä ja ihastumatta ei voine kukaan kulkea Umptekin sivutse; tunturin mahottoman suuruuden täytyy välttämättä koskea jokaisen mieleen. Nyt oli sydänkesä, jolloin Lapinki luonto voipi ilmaista suloisuutta, vaan että Imandra ja Umptek talvellaki valtavasti vaikuttavat matkamieheen, todistaa Castrén, joka matkastaan Imandran poikki kevättalvella 1842 kirjottaa (Nordiska Resor och Forskningar, I): "Nyt olemme Imandran järvellä ja näemme suoraan edessämme selkiä, joille silmä turhaan etsii muuta rajaa kuin tummansinistä taivaanrantaa. Vasemmalle kädelle (s.o. itään päin, sillä C. matkusti Kuolasta etelään) kohoavat Umptekin jättiläistunturin epäselvät, pilventapaiset piirteet. Niin yksitoikkoinen ja järjestystä kaipaava (?) kuin tämä näkemä voipiki olla, vaikuttaa se sentään ihmeellisellä voimalla ihmismieleen. Kaiken mietiskelemisensä uhriksi ihminen on ja pysyy semmoisena, että selvemmin huomaa Luojan käden suurissa ja mahtavissa luonnoksissa, vaikka ei niiden muoto olisikaan aivan selvästi kuvattu, kuin pienihkeissä, olivatpa ne muotonsa puolesta jos kuin täydelliset. Vaan jos joku arvelisi, että luonnon, semmoisen kuin tämän, täytyy tuntua elottomalta ja rasittavasti painaa mieleen, niin ajatelkoon vain, että ilman tuulet pyyhkivät pitkin avaria ulapoita tahi että ukkonen jyrähtelee pilvenkorkuisilla tunturihuipuilla, eikä eloa kyllä puutu. Ja se joka ei tämmöistä elämää ihastele, matkustakoon täällä kauniina talviyönä, jolloin taivaalla leimuaa tähet ja pohjanpalo. Niin kauas kuin silmä eteenpäin kantaa, havaitsee joka kohalla tuota äärettömää lumimerta vähäisen liikkeen, hienon värähtelemisen, niin ihastuttavan, että koko olentosi uhkaa sulata pois sen näkemisestä. Jos taas tahtoo luoda silmänsä tunturin huippuihin, näkee niiden ympärillä liehuvan valon, joka näyttää nousevan itse tunturista niinkuin liekki tulivuorten aukosta. Valo leveää koko taivaankannelle, leimuaa jonku aikaa ja katoaa, hetken perästä uudelleen samalla tavoin noustakseen ja kadotakseen."

Meille kerrottiin, että tunturi on kahta penikuormaa leveä ja että ylhäällä sen notkelmissa löytyy kalakkaita järviä.

Imandran länsirannalla kulkee myöski tunturijakso, tosin ei Umptekin veroinen, vaan sangen komea seki. Sen etelä-osan nimi on Tshunatunder, pohjoisen Monshetunder.

Jokostrovaan, ensimäiseen kyytipaikkaan Sasheikasta, joka samoin kuin toinenki Rasnjarg on järven länsirannalla, tultiin sydänyön jälkeen. Väli tekee sinne 3 penik. Emäntänä Jokostrovassa oli karjalaisnainen, että siinä tunnettiin olevansa kuin kotona, kun taas saatettiin ihmisten kanssa puhua — sillä saattajat Sasheikasta eivät suomea osanneet — ja tee, jota samovaarin puutteessa juotiin kauhean suuresta kahvipannusta, maistui kenties juuri tuon kotoisuudentunteen tähen erittäin hyvälle. Jokostrovasta jatkettiin sitte heti matkaa Mogilnii ostrovan sivu, jossa on hautauspaikka, ylöspäin Imandraa Rasnjargaan, johon tulee 5 penik. Sinne saavuttiin maanantai-aamuna klo 10—11 epp. Matkalla itsekuki muutamia tiimoja nukuimme, kun edellisellä taipaleella ei nukkumisesta ollut tullut paljon taikaa. Rasnjarg, venäjäksi Ras navolok, merkitsee Ruohonientä ja se on sangen sievä paikka pohjoispuolella pientä lahelmaa; siinä kasvaa vankkaa heinikkoa, josta se on nimensäki saanut (lapin ras on germanilainen gras, gräs), vaan josta ainoastaan muutamille lampaille on hyötyä, sillä lappalaiset eivät lehmiä pidä. Taival Rasnjargista eteenpäin Maanselkään on 3 1/2 penik. ja kun sitä oli kuljettu noin 1 1/2 penik. tultiin Imandran pohjoispäähän. Silloin viimein alkoi Umptek jäädä taaksemme, vaikka aamusta saakka myötäänsä olimme luulleet sen pään kohalle ennättävämme.

Sydänyön aurinko Maanselässä. Loppumatka Kuolaan,

Imandran pohjoisrannalta oli noustava jyrkän ja korkean törmän päälle ja sitte astuttava joku 4 virstaa, niin tultiin Pieresjärven rantaan. Tämä järvi, 12 virstaa pitkä, kulkee luoteesta itä-etelään ja juoksee Imandraan; sen rannoilla sanottiin 2 perettä asuvan. Tuskin olimme valkamopaikkaan saapuneet, niin laskee siihen pohjasta päin tuleva vene, jossa oli tusinamäärä jäämereltä palaavia kuusamolaisia; heti tehtiin kyytimiesten vaihto ja hyvää myötäistä laskettiin sitte purjeessa tuliain veneellä Pieresjärven poikki. Sen pohjaisesta perukasta oli taas virstan verta maataivalta Kuollejauriin, ja tämä taival, joka on hyvin alhaista maata, on vedenjakaja Vienan ja jäämeren välillä; sillä Kuollejaurista eli Kuolajärvestä vesi juoksee pohjaiseen, Kuolanvuonoon. Kun Kuolajärveä oli kuljettu 3—4 virstaa, oltiin Maanselän (Maa-sesiidin eli Maasel-siidin) stantsiassa.

Maanselkä ei ollut kummempi muitakaan kyydinvaihtopaikkoja, jollei nimensä puolesta, joka kuuluu suomalaiselta, vaan se pysynee kuitenki erityisestä syystä kauvemmin mielessämme kuin toiset. Siinä nimittäin ensi kerran näimme sydänyön auringon. Jo parina kolmena edellisenä yönä olimme sitä tähystelleet, vaan niin hyvin Knäsjässä kuin Kannanlahessa ja Imandralla oli suoraan pohjaiseen meistä sattunut korkeoita vaaroja, joitten taa se hetkeksi oli piiloutunut. Kun nyt Maanselässä, johon hiljan illalla tultiin, oli päätetty muutamia tiimoja levähellä, oli asia tietysti taas mielessä ja myötäänsä pistäyttiin tuvan ulkopuolella katsomassa — sillä tuvan akkunat olivat etelään ja itään päin. Stantsia on Kuolajärven itärannalla, joka sillä kohalla kulkee luoteista suuntaa; ranta kohoaa loivasti vaan yhtämittaa vedestä, ensin nurmikkokenttänä, sitte männikkökankaana. Sydänyön lähetessä oli aurinko tuon kankaan tasalla; vasemmalle siitä oli etäinen vaara korkeammalla aurinkoa ja oikealle käsin maa myöski tasaisesti nousi ylemmäksi sitä kohtaa, jossa aurinko oli. Jo koski päivän ruhtinas alasyrjällään metsän laitaan, vieläpä aleni petäjien latvain taa, jotka kiiltelivät kuin ilmitulessa; maassa ei enään näkynyt varjoa, ainoastaan tuvan katto, jolla vuorotellen kävimme, oli valaistu, ja kumppalini jo väittivät, että nytki olimme pettyneet. Vaan petäjien latvoja alemmaksi aurinko, joka kaiken aikaa selvästi näkyi, ei alennut, vaikka maa pohjassa, niinkuin sanoin, hiljaisesti kohosi idän puoleen; ja vähitellen valo alkoi yhä kirkastua, siirtyi katolta tuvan ovelle ja viimein maahan, ja kun ero tuli metsän ja tuon loistavan taivaankappaleen välillä, ei enään ollut epäilykselle sijaa. Voitollisesti päivän — taikka paremmin sanoen yön — ruhtinas oli taistelusta päässyt.

Tämä oli yöllä heinäkuun 10 ja 11 pp:n välillä. Silloin oli jo kolme viikkoa kulunut siitä kun aurinko oli ylimmällään. Kun seuraavina öinä saatoimme sitä sopivammilta paikoilta katsella, oli se noin kolme kertaa oman korkeutensa ylempänä ilmanrantaa. Viime päivinä heinäkuuta se jäämeren rannalla jo painuu meren taa; yöllä vasten 5 p:ää elok., kun olin Porsangerin vuonon suulla, se jo laski 20 minuutia vaille 11.

Heikompi valo auringolla kyllä on sydänyöllä kuin päivällä, vaan ei sitä kohti sentään kärsi katsoa ja varjon se heittää kuin muulloinki; sen väri ei ole tulipunainen, vaan kullankiiltävä kuin ainaki.

Saadaksemme levon aikana sääskiltä rauhaa, joita hyrisi sisällä huoneessaki, yritimme täällä keinoa, jota olimme kuulleet hyväksi kehuttavan. Takkaan, jossa itse olimme illalliseksi kalamme keittäneet, tehtiin aika tulennos katajan-oksista, "pelti vedettiin kiinni" s.t.s. savupiipun suuhun tuvan katolla pantiin turve, ja huone täytettiin savulla. Savua kyllä itikat ainaki osaksi lähtivät pakoon, vaan kovin hyvästi yrityksemme ei sentään onnistunut. Äkkinäisinä savuun emme näet voineet ruveta maata, ennenkuin se oli taas ajettu huoneesta pois, ja sitä tehessä nuo kutsumattomat pikku vieraat uudelleen ilmestyivät sisälle; ne olivat pääsemättömiä.