Parin kolmen tiiman riittämättömän unen perästä oltiin tiistaina 11 p. heinäk. varhain aamusta taas matkassa Maanselästä Kitsaan, jota väliä tulee 5 penik. Ensin kuljettiin joku penikuorma Kuolajärveä, sitte käveltiin 4 virstaa Pulujaurin rantaan, sitte purjehittiin tämän kapean, vaan penikuormaa pitkän järven poikki, jolloin muutamassa kohti tunturin laidasta äkkiä puhaltava vihuri oli veneemme kaataa; kuljettiin taas 4 virstaa Murdjaurin rantaan ja sitä pitkin sitte veneellä 15 virstaa sekä lopuksi vielä 5 virstaa taivalta ja 2 virstaa veneellä. Kuollejaur on 15 virstaa pitkä ja sen rannoilla sanottiin 4 perettä asuvan, Maanselän stantsiasta oli hyvin kaunis katsella sen tyyntä vedenpintaa, vihantoja rantoja ja sinertäviä tuntureita niiden takana: etäisimpänä itä-etelässä päin Umptek, vähän lähempänä etelän ja lännen välissä Monshetunder ja järven länsipuolella Namges-tunturi. Luoteisrannalla oli Koado-aiventsh, venäjäksi "vishoova tundra", jonka jatkona pohjaan päin Poatsoaivon eli Porovaaran pitäisi Friisin kartan mukaan olla. Pulujaurin eli Puloseron länsirannalla oli lapinkotia ainaki kahessa kohti ja sen pohjoispäässä matkatupa, josta seuraamme yhtyi kymmenkunta karjalaista, jotka olivat matkalla helmien eli simpsukkain hakuun Kitsaan. Perille tullessamme oli 6—7 aika illalla.

Maanselän lappalaisia, jotka talvella asuvat pokostassa eli kylässä penikuorman verta itäänpäin Kuollejaurista, arvelee Castrén enemmän karjalais- kuin lappalaissukuisiksi, mainiten että heillä on pitkä vartalo, puhas muoto eikä se hieno, kimeä ääni, josta lappalaisen heti tuntee, vaan karkea baasi. Samaa mielipidettä on Friis kertoen hänki saaneensa pitkiä miehiä kyytiin. Meille ei sattunut sama onni, päinvastoin kolmesta saattajastamme kaksi oli erinomaisen pienikasvuista ja kimeä-äänistä; vaan jotain suomalaisen tapaista arvelimme meki heissä huomaavamme, Kun nimittäin tultiin Kuolajärven pohjoisrantaan, sanoin kumppaneilleni, että ajan voittamiseksi itsekuki ottaisimme jonku osan matkakapineistamme selkään, niin ei saattajaimme tarvitsisi niitä sitoa kantimiinsa kiinni, joka aina viepi kappaleen aikaa, vaan voisivat jälille jääpiä kaluja irraltaan kantaa. Saatuani myöntävän vastauksen viskasin laukkuni selkään, hyppäsin maalle ja lähin astumaan. Äkkinäisenä kantamiseen, muutenki väsyneenä ja kun oli helteinen aamupäivä, tulin jotenki palavissa päin Pulujärven rantaan, jossa ennen toisten tuloa kiirehin uimaan. Vaan harmini ja kummastukseni oli suuri, kun saattajien perille tullessa huomasin, että he sitteki olivat tarkasti kantimiinsa sitoneet vähäiset kannettavansa; niin ei yhelle ollut jäänyt muuta kuin minun palttooni, vaan seki oli huolellisesti köytetty kiinni. Vastaiseksi päätin kyllä olla kantajan virkaan turhanpäiväisesti rupeamatta; vaan tuo tapaus mielestäni osottaa saattajissamme tarkkuutta, jota pikemmin olisi odottanut suomalaiselta kuin lappalaiselta.

Kitsassa oli vähän puhe yöksi jäämisestä, koska kolmen päivän ja kahen yön melkein yhtämittaisen matkustuksen perästä ruumista tahtoi vähän väsyttää ja tulevalla taipaleella lisäksi oli kolmatta penikuormaa kävelymatkaa. Vaan kun kuulimme, että karjalaiset suurin osa jäisivät tähän, ja arvelimme, että heillä oli yhtä suuri oikeus tupaan kuin meilläki, päätimme jatkaa matkaa Kuolaan asti, koska pelkäsimme, että puolelletoista kymmenelle hengelle tupa olisi liian ahas. Niin illastettua ruvettiin kymmenmiehisenä joukkona — sillä pari karjalaistaki teki meille seuraa painamaan taipaleelle yön selkään. Ensin oli 18 virstaa jalkamatkaa astuttava, joka kului verrattain hopusti ja helposti, kun alkutaipaleella kerran oli Ovetskin vaaran eli Lambasvarren yli päästy; tie oli hyvä, ilma siksi viileä, ettei kävellessä lämmin tullut, yö kaunis, jopa ihana — päivä paistoi kaiken aikaa pilvettömältä taivaalta — eikä sääskistäkään paljoa tiennyt, kunhan myötäänsä matkassa oli ja koivunlehvillä huiski korviansa. Kantajat vain niinkuin tavallisesti eivät oikein tahtoneet perässä pysyä. Vaan kun taas tultiin Kuolajoelle, paikkaan jota Friis kutsun Soangaksi, ja lähettiin jokea laskemaan alas 15 virstaa, alkoi tuskallinen matka. Vene oli niin pieni, että ainoastaan kyykyllämme, polvet koukussa, siihen kaikki mahuttiin, ja valkamopaikasta asti teki meille lukematon joukko sääskiä seuraa, että olimme kokonaan niiden peitossa. Niin epämukava ja tukala kuin asento veneessä oliki, pakotti väsymys kuitenki tuo tuostaki silmämme väkisin umpeen, vaan kun nukahtaissa lehvien huiske loppui, eivät sääsket jättäneet tilaisuutta käyttämättä ja niiden pistoksesta heti heräsi. Tämä oli tukalin taival koko kesäreissullani, eikä siitä tahtonut loppua tulla koskaan, kun joen virtavuus oli sangen heikko ja veneemme oli isossa lastissa. Kolmisen tiimaa piinamme varmaanki kesti. Vaan ikuista ei ole mailmassa mikään, ja niin veneemmeki vihoin viimein laskettiin joen länsirantaan, josta kovien koskien tähen oli neljänneksen verta jalkamatkaa kaupunkiin. Klo 1/2 6 aamulla 12 p. heinäk. seisoimme Suolavarekan korkealla, luoteeseen päin melkein pystyjyrkällä mäentörmällä ja näimme allamme sen tasaisen ruohoniemen, joka syntyy Kuola- ja Tuulomajokien yhtymisestä ja jonka päähän Kuolan kaupunki on rakennettu.

Muuan sana Venäjän lappalaisista.

Ne lappalaiset, jotka Kannanlahen ja Kuolan välillä tapasimme — ensimäiset eläissämme — herättivät monessa suhteessa huomioamme. Kasvultansa kaikki olivat pienempiä kuin meikäläiset ja ruumiinrakennukseltaan heikommannäköisiä; jollakulla harvalla oli vähän vankemmat hartiot, vaan toiset taas olivat hentoja kuin puolikasvuiset pojat. Ääni oli kaikilla hieno, vaan muutamilla ihmeellisesti kimeä, melkein kuin pikku lapsella. Mikä sentään kaikkein enimmän pisti silmään, oli se erinomainen elollisuus ja kielevyys, jota useimmat osottivat. Karjalaiset eroavat tässä suhteessa huomattavalla tavalla meikäläisistä, vaan heidän ilomielisyytensä ei ollut mitään näitten lappalaisten rinnalla: ne pyörivät kuin väkkärät joka suunnalla ja kun kuuli heidän vikkelää, lakkaamatonta puhelemistansa, joutui visertelevä varpus-parvi ehottomasti mieleen.

Esikuvaksi lappalaisten luonteesta ylimalkaan eivät puheena olevat lappalaiset kuitenkaan kelpaa, pikemmin ne siinä suhteessa ovat jonakuna poikkeuksena pidettävät. Jo koltat eli ne kreikanuskoiset lappalaiset, jotka asuvat Kuolasta Ruijan rajalle, tuntuvat paljo vakavammilta käytöksessään, ja varsinki on erotus huomattava, jos ensimainittuja verrataan lutherin-uskoisiin niin Ruijan kuin Venäjän lappalaisiin. Näitten hiljaista arvelevaisuutta tuskin merkiksikään tapaa ensimainituissa. Syynä siihen on epäilemättä, mitä jo Castrén mainitsee, että Kuolan ja Kannanlahen väliset lappalaiset ovat asuneet sillä valtatiellä, jota venäläiset ahkeraan kulkevat, ja ovat näitä ottaneet oppi-isiksensä. He ovat isosti jäljitelleet näitä tapojen, puvun, huvitusten, y.m. puolesta ja niin on heidän luonteensaki vähitellen muuttunut.

Mitä kieleen tulee, tuntuivat puheen-alaiset lappalaiset kaikki hyvästi osaavan venäjää; vaan keskenään he aina puhuivat lappia, joka Friisin mukaan sentään on isosti venäjänsekaista. Mistä he puhuivat, sitä emme kuitenkaan voineet ymmärtää, koska lapin kieli, vaikka aikojen alussa lieneeki ollut samaa alkujuurta kuin suomi, vähitellen on muuttunut kovin erilaiseksi. Vähäiset keskustelumme saattajaimme kanssa kävivät sentähen venäjäksi, ja tätä kieltä karjalaisetki puheessaan heidän kanssa käyttivät. Tosiaan omituista, että alkuaan saman kansan jälkeläiset eivät voi tulla toimeen kummallakaan omalla kielellänsä, vaan ovat pakotetut turvaamaan kolmanteen ventovieraaseen kieleen.

Kenties lukiaa huvittaa kuulla muutamia lapin sanoja; niistähän voipi hiukka huomata, missä määrin lappi on suomen kaltaista. Suolajärvellä kulkiessamme kirjotin seuraavat sanat muistokirjaani: Uiv, pää, tshelm, silmä, njelm, suu, njin, nenä, kainel, kainalo, raind, rinta, tshouvi, vatsa, seam, parta, vuopt, tukka, keät, käsi, julg, jalka, surm, sormi, könds, kynsi, jook, joki, tshats, vesi, jaur, järvi, murd, metsä, pets, mänty, kuus, kuusi, suikki, koivu, kiedik, kivi, rint, ranta, kuusk, koski, neip, veitsi, kapper, lakki, porjas, purje, varre, vaara, tunder, tunturi, jägel, jäkälä, suolo, saari (salo). Petsamon ja Norjan rajan välillä taas muutamalta lutherilaiselta Venäjän lappalaiselta sain m.m. seur. sanat kirjaani: Oaivi, pää (suomen aivo), njunni, nenä, njälmi, suu, seämu, parta, kiät, käsi, sorina, sormi, jäälgi, jalka, räddi, rinta, tshövji, vatsa, peätsi, petäjä, puossa, mänty, kuossa, kuusi, soakki, koivu, mear, meri, tshätshi, vesi, paarru, aalto, njarg, niemi. Niinkuin näkyy, ovat useat sanat suomentapaisia, vaikka toiset taas aivan outoja. Varmimmasti voipi ehkä kielten sukulaisuuden perille päästä laskusanoista, jotka kymmeneen asti olivat Kuolan puolella: uht, kuht (köht), kolm, njil, vit, kuut, tshitshme, kahtse, uhtse, loatj, ja likempänä Vesisaarta: ouhte, köuht, kolm, njeljä, vit, kut, tshietshm, käuhtsi, ouhtsi, logi. Ainoa lause, jonka luulimme ymmärtäneemme, oli air murtek, jonka eräs soutaja lausui, kun airo taittui, ja jonka arvelimme merkitsevän: airo murtui.

Vaan niin paljo kuin Kuolan-Kannanlahen lappalaiset vierasten kansallisuutten, venäläisten ja karjalaisten, vaikutuksesta ovatki muista lappalaisista muuttuneet, on kuitenki heitä tavatessa helppo arvata, minkä kansan jäseniä he ovat. Kasvun pienuus, voimien heikkous, hieno ääni ja parran harvuus eli puute ilmaisevat muukalaiselle heti, että hän heissä näkee edustajia pohjoisimman Europan alku-asukkaista. Venäläisiksi tai karjalaisiksi hän ei heitä voi luulla, vaikka kuulisiki heidän vain puhuvan venäjätä.

Etevässä teoksessaan "En sommer i Finmarken, russisk Lapland og Nordkarelen" kertoo Friis venäjän lappalaisten elämästä seuraavalla tavalla: