"Ei yksikään kreikan-uskoinen venäjän lappalainen enään ole paimentolainen siinä merkityksessä, että asuisi teltassa, eläisi porokarjastaan ja alituisesti kiertelisi sen kanssa paikasta paikkaan. He asuvat kaikki joko hirsituvissa tai turvekodissa. Yhtähyvin jokainen perhe vaihtaa olinpaikkaa 3—4 kertaa vuodessa. Keväällä nimittäin kaikki lappalaiset siirtyvät talvipaikastaan kevätpaikkaan jonku pienemmän järven rantaan, jossa on hyvä tilaisuus kalan ja linnun pyyntiin. Moniaat kulkevat myöski meren rantaan, venäläisten ja karjalaisten kanssa ottamaan osaa suuriin rannikkokalastuksiin. Kesempänä, noin Pietarinpäivän aikana (11 p. heinäk.), muutetaan suurempain järvien eli jokien luo, harjottamaan järvi- ja jokikalastusta verkoilla, nuotilla, reivillä ja tokeilla. Elokuulla siirrytään syyspaikkoihin, joissa paitsi kalaa myöski pyydetään lintuja, poroja, kärppiä, oravia, saukkoja ja karhuja. Viimein joulun lähetessä muutetaan takaisin talvipaikkoihin, missä asutaan likekkäin pienissä maakylissä, Nuo eri kalastus- ja metsästyspaikat ovat ammoisista ajoista jaetut sukujen kesken ja kulkevat perheissä perintönä. Talvi-asuinpaikkoja kutsutaan pokostoiksi, ja kussaki pokostassa löytyy 6, 10, jopa 20:ki tupaa, jotka milloin seisovat tiheässä ryhmässä, milloin ovat hajallansa ilman järjestystä. Kuhunki tupaan kuuluu taas yksi eli useampi aitta, jossa ruokatavaroita, nahkoja, y.m. säilytetään. Jokaisessa pokostassa on pieni kirkko, rakettu tavallansa kahteen osaan; toisen osan katto on vähän korkeampi kuin toisen, niin että se nähtävästi nousee alempaa kattoa ylemmäksi. Tornia ei löydy; ainoastaan paljas risti on pantu korkeamman katon harjalle. Sisällä on kirkko aukolla varustetun seinän kautta jaettu kahteen huoneeseen; peremmäisessä seisoo alttari, ja yltympäri seinille, varsinki etuhuoneeseen, on ripustettu pyhimysten kuvia. Niiden eteen on lattialle asetettu monihaaraisia puisia kynttiläjalkoja ja katosta ripustettu lamppuja, joita usein on koristettu erivärisillä linnunmunilla. Itse kuorissa riippuu kirjavia nenäliinoja, nauhoja eli muita kaluja, joita lappalaiset ovat pyhimyksilleen lahjottaneet, saadakseen heiltä apua taudissa eli muussa pahassa.
"Pokostat eli maakylät eivät kovin monta vuotta ole samalla paikalla. 10—15 vuoden perästä, kun nimittäin ei enään ole runsaasti jäkälää poroille eikä kyllin polttopuuta likellä, muutetaan koko kylä toiseen mukavampaan paikkaan. Pokostat voivat siis olla pitemmän eli lyhemmän, usein monen penikuorman, matkan päässä pääkirkosta, jonka luona pappi asuu. Kun uuteen paikkaan on muutettava, hajotetaan kirkko ensin ja siirretään sekä pystytetään yhistynein voimin uudelle paikalle, jossa se sijotetaan vähän ulommaksi kylästä, valkianvaaran tähen. Kirkon siirron jälkeen kukin perhe sitte muuttaa asuintupansa ja aittansa ja rakentaa ne uudelleen, mihin soveliaimmaksi näkee. Kun muutto on tehty, pidetään jumalanpalvelus, jos pappi sattuu paikalle eli lähisyyteen. Kirkko vihitään uudestaan, jonka jälkeen sekä se itse että ympäristö ja talot siunataan priiskotusvedellä."
II.
Ryssän ranta.
Kuola.
Ryssän rannaksi kutsuvat suomalaiset Kurjasta itään päin tulevaa venäjänpuolista jäämeren rannikkoa. Se on meillä enimmästi tunnettu Muurmannin rannan nimellä, vaan tätä nimeä pohjanpuoliset suomalaiset eivät käytä, jos edes tuntevatkaan. Itsessään sana "ryssänranta" on jotenki epämääräinen, niin että se voisi merkitä vaikka koko Venäjän alle kuuluvaa rantamaata Ruijasta Behringin salmeen saakka; vaan niin laajaa merkitystä ei sanalle vielä anneta. Kun suomalaiset puhuvat ryssän rannasta, tarkottavat he ainoastaan sitä osaa venäjän jäämerenrannikosta, jossa he itse käyvät kalastamassa, t.s. rantamaata Kuolasta Ruijaan; ja siinä merkityksessä meki sanaa käytämme tässä. Muurmannin rannalla on nykyään laajempi merkitys, sillä se ulottuu vielä Kuolasta itäänpäin noin 30 penik. Svjätoi nosiin eli Pyhään niemeen, jonka tienoilta Lapin niemimaan ranta kääntyy etelää kohti Wienanmereen päin; ja sen mukaan kuin suomalaisten kalastus ja asutus siirtyy idemmäksi, tulee arvaten nimitys ryssänrantaki siirtymään, niin että se kerran on ulottuva yhtä kauvas kuin nykyään Muurmannin ranta. Vaan tällä hetkellä ryssän ranta jo päättyy Kuolan vuonoon.
Kuola eli niinkuin siellä puolen suomalaisten kesken enimmästi sanotaan, Kuolla on ainoa kaupunki ei ainoastaan Muurmannin rannalla, vaan koko venäläisellä jäämerenrannikolla Siperiaan asti. Saattaisi ajatella, että jäämeren ja Kuolan suhteen ehkä soveltuisi vanha lauseparsi "unum, sed leonem", ja että Kuola siis olisi jommoinenki kylä; vaan niin ei ole asianlaita. Se päinvastoin tuskin on Kannanlahtea kummempi. Syy tähän on varsin selvä, kun tuntee kaupungin aseman ja niitä oloja, joissa se elää. Ylimaasta äärettömän harvalla asutuksellaan ei kaupungin kauppaliikkeelle voi olla mainittavaa tukea, ja mitä näitten seutujen etevimpään ansiolähteeseen, merikalastukseen, tulee, niin kaupungin asemapaikka on sen suhteen niin sopimaton kuin suinki, kun se on kuutta penikuormaa pitkän, kaitaisen vuonon pohjassa, jota tietysti on hyvin hankala purjehtia ja joka lisäksi kahen penikuorman päähän perukastaan jäätyy. Nämät seikat ovat estäneet ja tulevat arvaten aina estämään Kuolaa pääsemästä mihinkään varsinaiseen kukoistukseen; Ainoa tehokas keino paremman tulevaisuuden saamiseksi olisi epäilemättä Friisin arvelun mukaan kaupungin siirtäminen johonki sopivaan paikkaan aivan valtameren partaalle, jossa kalastusta voitaisiin voimallisemmin harjottaa.
Kuola ei ole mikään vasta perustettu kaupunki; sitä saattaa lukea 300 vuoden ikäiseksi. Sen ensi alkuna oli luostari, joka norjalaisten lähetten mukaan olisi ollut olemassa jo v. 1475, vaan jonka Solovetsin luostarikirjat kertovat lappalaisten kääntäjän, erään munkin Feodoritin, rakentamaksi vasta keskipaikoilla 1500-lukua. Jos jälkimäisessä ilmotuksessa on perää, näyttää paikka ensi aluksi verraten rivakasti lähteneen kasvamaan, siitä päättäen että jo v. 1582 eräs vojevoda eli sotapäällikkö lähetettiin sinne järjestyksen pitäjäksi, ja että kymmenkunta vuotta myöhemmin kaksi sotaretkeä Suomen puolelta tehtiin sinne asti. Paikan merkitys näkyy siitäki että Norjan veronkanto itäpuolelta Kuolaa alusta 1600-lukua loppui (1613). Vaan jos kaupungin alkua täten täytyy sanoa siksiki loistavaksi, ei sen myöhemmästä elämästä voi samaa kehuvaa arvostelua antaa. V. 1802 ei siinä ollut kuin 158 taloa ja 892 asukasta, v. 1826 ainoastaan 715 asukasta; sillä välin oli näet englantilaiset kaupunkia pommittaneet ja osaksi hävittäneet v. 1809. Mihin väkilukuun kaupunki oli jaksanut nousta ennen itämaan sotaa 1854, en voi sanoa, vaan mainittuna vuonna englantilaiset toistamiseen sitä pommittivat ja hävittivät sen kokonaan. Friisin käydessä 1867 oli kaupungissa vain 80 taloa ja noin 500 asukasta.
Kuola on, niinkuin mainitsin, rakettu Suolavarekan juurelta pohjoisluodetta kohti pistävän niemen päähän, pääosa pitkin Kuolajoen vartta, vähempi osa pitkin Tuulomaa. Edellisessä osassa on kaksi pääkatua, rantakatu ja yhtä suuntaa sen kanssa vähän ylempänä kulkeva toinen katu; niitä yhistää 4—5 poikkikatua. Tuulomanpuolisessa kaup. osassa ei varsinaista katua ole. Mainitut pääkadut kulkevat itä-etelästä luoteeseen; niiden keskimatkalla on äärettömän suuri tori, ja keskellä sitä taas suuri kirkko. Kirkkokorttelia ympäröipi, paitsi joen puolelta, vieläki nähtävät, vaikka osittain alasvyöryneet, syvät vallihaudat, ja luultavasti tällä paikalla seisoi se torneilla varustettu puulinnotus eli "ostrogi", jonka Pietari Suuri 1704 Kuolan turvaksi rakensi. Kaupungin rannassa seisoi 6—7 makasiinia ja pari jahtia oli niiden lähellä ankkurissa. Pieni saari on kaupungin edustalla Kuolajoessa, jossa kaupunkilaisten kirkkomaa on. Siihen voipi hieman eli matalan veden aikana kulkea kuivin jaloin, ja ennen aikaan se onki ollut pieni niemi, josta Kuola on venäjäksi saanut nimen Malmiis, pikkuniemi.
Kaduista puhuessani en voi olla mainitsematta, että niiden suhteen ei ollut tehty minkäänlaista tasotustyötä, joten ne olivat hyvin alkuperäisen näköisiä. Isoja kuoppia ja korkeoita, ruohoisia multaläjiä oli tuhkatiheässä, siellä täällä myöski syviä ojia, joitten yli joskus lautalava oli sillaksi pantu. Kantakadun itäpuolessa oli keskellä katua entisen tuvan jäännökset, joita ei ollut joudettu siirtää pois, vaikka jo näyttivät vuosikausia paikallaan maanneen. Että kadut kasvoivat ruohoa, lienee tarpeeton sanoa, ja siihen katsoen oli kyllä luonnollista, niin oudolta kuin se ensin tuntuiki, että päähenkilö, minkä Kuolan kaduilla tapasimme, oli muuan vankannäköinen sonni, joka käytti katuja laitumena, joskus pari lehmää seurassansa. Merkillisempää sen sijaan oli, että havaitsimme 3—4 katulyhtyä.