Semmoinen on Uuran kirkon historia. Uuralaiset eivät ole pystyneet väärälle tolalle päässyttä rakennusjuttuansa korjaamaan, ja vuosi vuodelta tuo keskentekoinen jumalanhuone joutuu yhä suuremmalle rappiolle, akkunattomilla aukoillansa ja puuttuvalla katollansa tarjoten katselialle kolkon kuvan. Onko sen kovaksi kohtaloksi tuleva täydellinen häviäminen? Liian paha enne tuo mielestäni olisi suomalaisille siirtokunnille ryssän rannalla enkä siksi voi olla sitä arvelua esiintuomatta: josko ei olisi syytä, että suomen puolelta uudestaan tultaisiin siirtolaisten avuksi? Entinen kehä kai vielä kelpaisi, jos uuteen työhön kohta ruvettaisiin, eikä rakennuksen valmiiksisaantiin siis pitäisi olla tarpeen kuin joku tuhat markkaa. Helposti luulisi senvertaisen summan hyvällä taholla olevan maastamme saatavana.
Lähtö Uurasta. Jeretnika. Muotkavuono.
Uurassa ei meidän tullessamme ollut monta miestä kotona, melkein kaikki olivat merellä. Heille oli nim. sattunut ereys papin tulon suhteen: he olivat laskeneet ilmotettua tulopäivää (14 p. heinäk.) vanhan luvun jälkeen eivätkä siis odottaneet häntä ennenkuin 26 p. Vähitellen heitä kuitenki palasi yksi toisensa perästä kylään, kun kalansaalis ei ollut onnistunut. Kaksi Oulun puolelaista tapasin täällä: toinen, nimeltä G. A. Turunen eli Torvinen, oli aikanaan kulkenut Oulusta merellä, vaan jo toistakymmentä vuotta asunut täällä, jossa oli naimisissa ja eli hyvänlaisissa varoissa; hänellä oli vämpööriki; toinen, G. H. Kaikkonen, vielä aivan nuori, oli käynyt Varjakan holhouslaitoksen läpi, josta hyvillä todistuksilla oli laskettu ulos, ja vasta pari vuotta elänyt täällä. Molemmat tuntuivat olevan tarkkoja ja toimellisia miehiä. Muita kyläläisiä paitsi edellisessä sivumennen mainituita oli: Kaarlo Uusitalo, Kiannalta, jonka muistan siksi, että hän usein kävi majatalossamme emännöitsiällä sidottamassa kättänsä, jota karhu keväällä oli pahasti purrut, sekä Matti Halonen ja hänen vävynsä E. J. Lahenperä, joilla oli tuvassaan koko seitsemän lasta kastettavana.
Omituiset olivat emännöitsiämme, erään norjalaisen ikäpuoli lesken, elämänvaiheet olleet. Hän oli ennen miehensä kanssa elänyt — Kyöpenhaminassa, vaan kun mies oli kivuloinen, he lääkärin neuvosta olivat muuttaneet jäämeren rannalle ja asuneet jonku vuosikauden Kilttinän autiossa saaressa Kuolavuonon suussa. Mies oli kuitenki kuollut, ja leski sitte asettunut Uuraan. Kyöpenhamina ja Kilttinä — suurempia vastakohtia lienee vaikea löytää.
Sunnuntaina 16 p. heinäk. olin päättänyt Uurasta lähteä kulkemaan eteenpäin. Kun lähöstä tuli puhe, arvelivat uuralaiset parhaaksi kulkea veneellä vain Uuravuonon suuhun Jeretnikaan ja siinä nousta höyrylaivaan, jonka muutamain päiväin perästä piti Vienasta tulla. "Jos te venekyydillä kuljette koko matkan Vesisaareen", he sanoivat, "niin se tulee niin kalliiksi, ettette voi aavistaakaan; sata ruplaa ei piisaa hetikään". Tämä kuului kyllä vähän pelottavalta, vaan kun höyryllä kulkien matkan tarkotus kokonaan olisi mennyt hukkaan, en tietysti voinut ajatella tuon hyväntahtoisen neuvon noudattamista. Päätökseni veneellä kulkemisesta oli siis alusta pitäin mielessäni aivan varma. Vähän runsaampaa menoa ei minun tarvinnut siitäkään syystä kovin isosti säikähtää, että matka Oulusta tänne, noin 80 penik., oli tullut hyvin helpoksi eli vain vähän päälle sata markkaa maksavaksi, kun Kuusamosta alkaen kaikki menot oli kolmia jaettu, ja sitäpaitsi saatoin arvata, että nuo pelottavat ilmotukset sisältivät jonku määrän tinkimävaraa; sillä sen olen tullut huomaamaan, että kun äkkinnäinen matkamies tiedustelee hänelle tuntemattomia oloja, niinkuin matkojen määrää ja vaikeutta ynnä muuta, hänelle tavallisesti kuvataan oloja pahemmiksi kuin ne sitte näyttävät olevansa. Tämä havaintoni kävi nytki toteen, sillä matka Uurasta Vesisaareen, joka kaikilla mutkilla jotka tein tuli lähes kahta vertaa pitemmäksi kuin Uuralaiset olivat arvelleet eli noin 35 penik. — matka höyryllä Jeretnikasta Vesisaareen on 16—17 penik. — ei kuitenkaan noussut enempään kuin 160 a 170 markkaan. Olihan tuota kyllä tarpeeksi siinäki, kun lisäksi tulin kulkeneeksi höyryssä 4 penik., jotka vain maksoivat 1 ruplan.
Erään Saanivuonolaisen Heikki Mikkolan ja hänen appensa Salomon Arpelan kanssa sovin aluksi kyydistä Potseikkaan eli Tsip-navolokaan Karahellan niemellä; tätä väliä ilmotettiin 5 1/2 penikuormaksi ja kyytipalkaksi määrättiin vähäisen keskustelun perästä 11 ruplaa. Ystävä Ranin, joka pelkäsi, että aika hänelle Uurassa kävisi pitkäksi, oli päättänyt vielä tälle taipaleelle lähteä mukaan, ja hänen lupasivat miehet jonku ruplan lisämaksulla tuoda Uuraan takaisin. Lähöksemme oli määrätty sunnuntai-ilta ja kun Mikkolan "lyysterpooti" oli Saanivuonossa, tuli matka käymään sieltä kautta. Jo Jumalanpalveluksen jälkeen, joka pidettiin majatalomme pirtissä, oli Mikkolan määrä edeltäpäin palata kotia laittamaan venettänsä reilaan, jota juuri oli tervattu ja maalattu; ja Arpelan ja kolmannen saattajaksi lähtevän miehen, Salomon Marjavaaran, kanssa Ranin ja minä myöhemmin illalla, sanottuamme lehtori S:lle jäähyväiset, lähimme pienellä "paaskilla" kulkemaan Saanivuonoon.
Matkakertomuksessaan (Kuukauslehessä) Thauvon mainitsee, että huolettavin kohta uuralaisten siveydellisessä tilassa on väkeväin juomain ylöllinen nautinto. Tästä saimme meki Uurasta erottuamme silminnähtävän todistuksen. Niinkuin selvästi huomasimme ja heiltä itseltäänki kuulimme, olivat molemmat saattajamme kokonaan unohtaneet, minkä viisaan hebrealaiskuninkaan kaimoja olivat, ja ainoastaan mielessä pitäneet pakanallista muinaiskreikalaista jumalaa Dionysusta, jolle pitkin sunnuntain iltapäivää niin ahkerasti olivat uhranneet, että näytti niinkuin ukko Marjavaaralla airot ensi kertaa olisi käsissä olleet. Arpelaan ei viinin jumala vielä niin raskaasti tuntunut sauvallaan koskeneen kuin Marjavaaraan, vaan ikävä oli hänki, kun ei hetkeksikään malttanut olla sopertamatta korvani kaikenlaista joutavuutta täyteen. Jos taival Saanivuonoon olisi ollut pitempi kuin sattui olemaan, olisi se epäilemättä käynyt hyvin tukalaksi, vaan onneksi se oli niin lyhyt, että vielä olimme naurun ja suuttumuksen rajalla, kun saattajamme soutaa tolkutettuaan saivat veneemme perille siirretyksi.
Täällä makasi Mikkolan uusi ja komea lysterpooti ankkurissa lähellä rantaa. Mastoa ei siinä kuitenkaan vielä ollut pystössä, ja kuin yritimme siihen astua, oli sen pohjassa jalan verta vettä; sen suhteen ei nähtävästi ollut tointa pidetty mitään, jota saattajamme matkalla kyllä olivatki jonkalaisella riemullisella vakuutuksella ennustelleet. Kun oli laskettu maihin ja hyvin märkää rantaa noustu ylös taloon, selitti Mikkola, että hän oli lapsensa ristiäisiä viettäessään tullut viipyneeksi Uurassa kauvemmin kuin oli aikonut eikä sentähen vielä ennättänyt saada venettä kuntoon, vaan miesvoimalla se nyt äkkiä oli valmiiksi saatava. Liikutettu oli kyllä hänki, vaikkei kuitenkaan haitaksi asti.
No mitäpä siihen, täytyi ruveta odottamaan. Sen teimme jotenki maltillisella mielellä siihen katsoen, että vastaanotto talossa — eli paremmin sanoen mökissä, sillä talorakennuksia ei ollut muuta kuin pieni pirtti ja navetta — oli hyvin ystävällinen. Heti sisään tultuamme isäntä tarjosi ryypyn ja emäntä kahvia, edellinen otti paikalla venheen laiton puheeksi ja kuin miehet olivat kahvinsa puolikuppina juoneet, hän kiirehti heidän kanssa ulos työhön. Emäntä sillä välin rupesi huoneessa askaroimaan, toimitti yhtäkkiä pöydälle leipää, voita, viiliä, taisipa olla lohtaki, ja pyysi meitä sitte maistamaan. Turhaan koetimme estellä, sanoen että jo olimme iltasen syöneet: ei auttanut mikään, uudestaan täytyi ruualle ruveta; ja kun kaikki syötävät olivat erinomaisen hyvänmakuisia ja edellinen iltasemme oli ollut laihanlainen, kiersimme nyt poskeemme aika atrian, jonka päälle vielä lisäksi täytyi uutta kahvia juoda. Mikkola oli näet verraten varakas mies, että talossa löytyi enemmän tavaraa kuin ulkonäöstä päättäen olisi luullut. Syynä hänen asuntonsa huonouteen oli että hän vaimoneen aikoi muuttaa Amerikaan niin pian kuin talonpaikastaan, jonka oli eräälle Potseikkalaiselle myönyt, oli maksun saanut. Piljetin hinta Tromssasta Newyorkiin kuului pariskunnalle olevan 50 peesiä eli 100 ruplaa ja nämät rahat Mikkolalla jo oli valmiina.
Sydänyö saattoi nyt olla käsissä ja emäntä, valmistettuaan tuvan nurkkaan vuoteen, kehotti meitä heittäytymään siihen pitkäkseen, itse lähtien auttamaan miehiä venetyössä; ja kun ei meillä muutakaan tekemistä ollut, noudatimme kehotusta. Tuvan toisessa nurkassa makasi kaksi puolikasvuista poikaa, emännän lapsia edellisestä naimisesta — hänellä oli jo yksi mies kuollut. Kun tiimakauden ehkä olimme nukkuneet, niin tultiin ilmottamaan että venhe nyt oli valmis; nousimme siis pystöön, sanoimme emännälle kiitokset ja jäähyväiset ja astuimme lyysterpootiin, joka soutamalla pantiin liikeelle. Kauvemmaksi ei sentään kuljettu kuin muutaman niemen taa jonku kivenheiton päähän talosta, niin ankkuri laskettiin ja asetuttiin kaikki maata. Mitä tuo lähtö tämänvertaisen matkan päähän talosta merkitsi, en ymmärrä, vaan ehkäpä väsymys äkkiä saavutti saattajamme.