Ennen matkalle lähtöä en ollut tullut asetusta tarkemmin tutkineeksi, vaan olin ottanut hyväksi Friisin ja Thauvouin kattelevat arvostelut siitä, ja luulin siis, että siirtolaiset, jos ehkä vähän valittaisivatki elämäänsä tuolla pohjan perällä raskaaksi, kuitenki yhteiskunnallisiin oloihinsa olisivat kuta kuinki tyytyväiset. Aivan pian huomasin ereykseni: luonnon ja elämän kovuutta kyllä mainittiin, vaikka tyynesti ja asiana, jota tuli ja saattoi kestää, vaan kun syntyi kysymys yhteiskunnallisesta tilasta, silloin ei kummikseni kuulunut muuta kuin haikeita valituksia. Valitusten aineena oli Uuran puolella etupäässä ne seikat, joista ei asetuksessa puhuta mitään. Niin esm. valitettiin, että metsästä ei annettu kuin 7 valia vuosittain taloa kohti — sama järjestys siis kuin Karjalassa; että niittymaista ylempänä jokivarrella kestää alituisia riitoja, kun ei kukaan saa omistusoikeutta sarkaansa; ja varsinki, että hengellinen tila on niin kovin kurja, että eletään aivan kuin pakanain maassa. Viimemainitusta seikasta Uuralaiset merkillistä kyllä eivät syyttäneet Venäjän hallitusta — jota vastaan eivät muutenkaan erityistä moitetta lausuneet, päinvastoin hyväksi kiittelivät — vaan Suomen. "Jos Suomen hallitus antaa asiain näin mennä eikä meistä sen enempää huoli, niin 50 vuoden perästä jok'ainoalla on risti kaulassa", arveli katkeralla mielellä ukko Aaprami Arpela, tarkottaen että siirtokunta vähitellen muuttuisi kreikan-uskoiseksi. Lännempänä rannikolla, Vaitokupassa, Pummangissa y.m., ei näitä valituksia niinkään kuulunut: papinpuutetta ei kovin isosti mainittu arvaten syystä, että kansa täällä puolen suurimmaksi osaksi kuuluu kristittyinä s.o. tavallisesti hihhuleiksi kutsuttuin uskonlahkoon, jolla on omat saarnamiehensä ja opettajansa, ja että täältä tiheämmin käydään Ruijassa, jossa on lutherilaisia pappeja; metsästä ei myöskään voitu isosti valittaa, koska semmoista, s.t.s. hirsimetsää usealla kylällä ei ollenkaan ole, ja niittyjenki suhteen lienee parempi sopu ollut olemassa kuin Uurassa. Sen sijaan täällä oli valituksen aineena yleinen laittomuuden valta ja turvallisuuden puute niin hengen kuin omaisuuden puolesta — asia tarpeeksi tärkeä seki, jopa niin tärkeä, että se on järjestetyn yhteiskunnan perus-ehtoja. Oikeushoidosta asetus kyllä puhun, niinkuin heti tulemme näkemään, vaan että tämä hoito yhtäkaikki on jäänyt arveluttavalle kannalle, osotti monituiset jutut, jotka matkalla sain kuulla. Niistä tahon, mitä hengen (personan) turvallisuuteen tulee, kertoa tässä kaksi, jotka ovat sangen valaisevia. Helluntain aikana (1882) eräs Selperi (Zellberg?) niminen mies, Tornionjoen varrelta kotoisin, tunnettu väkivaltaisesta ja riitaisesta luonnostaan, oli Supuskassa sivaltanut toista kalastajaa, K. Juntusta Kiannalta, puukolla kylkeen, sillä seurauksella, että Juntunen jonku viikon perästä heitti henkensä Potseikan lasaretissa. Selperi oli ensin pantu kiinni; vaan parin päivän päästä hän — ei karannut, vaan laskettiin siivosti irti ja meni niin, käytyään perheensä luona, Läätsissä muistaakseni, matkaansa. Mistä syystä häntä saatettiin vapaaksi laskea? Paluumatkallani kuulin Kittilässä, että hän sieltä kautta oli kulkenut Tornioon, josta arvaten sitte on paennut Amerikaan. Syynä tuohon kamalaan tapaukseen ei ollut ollut sen kummempi asia kuin että Juntunen oli S:ltä velkonut yhtä ruplaa, jonka S. oli häneltä vuosi takaperin lainannut. Juntunen oli ollut hiljainen ja sovinnollinen mies, niin että hänen kovaa kohtaloansa yleensä surkuteltiin. Samoin ikään Vaitokupassa on elänyt ja elänee yhä vielä eräs Elias niminen Ruijan mies, joka häijyytensä ja väkivaltaisten tekojensa tähen on ollut kaikkein naapureinsa kauhuna. Hänelle eivät kyläläiset voi mitään. Muuan hänen naapurinsa, eräs karjalainen nimeltä Samppa Kämäräinen, oli edellisenä talvena jostaki pahasta teosta toimittanut hänen Kuolan linnaan, vaan sieltä hän kohta oli päästetty irti, miten lie päästettykään, ja ilmestynyt yhtäkkiä Vaitokupaan takaisin; ja Sampalle ei muu tullut neuvoksi kuin pako Amerikaan. Lähtiissä oli Elias, pyssy veneessä, seurannut hänen ja hänen kumppaleinsa jälissä kappaleen matkaa uhaten Samppaa ampua, vaan tämä oli ollut pitkänään veneen pohjalla ja niin päässyt eheänä tiehensä, kun Elias ei ollut jaksanut pakenevia saavuttaa. Nämät kaksi esimerkkiä riittänevät antamaan käsityksen siitä, millä kannalla turvallisuus hengen puolesta ryssän rannalla on. Mitä omaisuuden turvallisuuteen tulee, niin on vähemmän mainittava että kaikkein irtonaisten pikkukappalten suhteen ryssiä — s.t.s. ummikoita, ei karjalaisia — peljätään kuin paholaista, koska heillä on aivan sekava käsitys itsensä ja toisen omasta eikä voi tulla kysymykseenkään oikeuden kautta periä takaisin, mitä heidän avariin lakkareihinsa on sattunut solahtamaan. Pahempi asia on, että suomalaisten kalanpyydykset merellä, nimittäin pitkät liinat eli reivit eivät ole turvatut. Jos suomalaiset laskevat liinan mereen ja sitte ovat pakotetut pois lähtemään, niin ryssät, jos sillä välin sattuvat kohalle tulemaan, eivät ainoastaan koe pyydykset ja pidä kalat saaliinansa, vaan vievät lisäksi liinatki koukkuineen päivineen. Seuraus onki ollut, että suomalaiset pyytävät paljaastansa hansnöörillä, liinalla tuskin nimeksikään.
Tämä laittomuus ja oikeuden puute ei ole mikään tuntematon asia Uuran puolelaisillekaan, vaikka heidän valituksensa etupäässä koski hengellisen tilan huonoutta; heiltäki kuulimme kertomuksia kaupoista, joissa olivat tulleet vääryyttä kärsimään, kun oikeudelta ei mitään apua saa. Ja vielä etelä-Varangissa, Norjan alueella, kun eräältä Salmijärveläiseltä kysyin, kuinka heidän kylässään tullaan toimeen, sain vastaukseksi: "kyllähän muuten, vaan ei ole mitään lakia; itsekuki elää kuinka tahtoo". Salmijärven kylä on Paatsjoen varrella, vaan Venäjän puolella.
Oikeustilan järjestämisestä 1868 vuoden asetus, niinkuin jo mainitsin, kyllä puhuu, vaikka lyhykäisesti. Asetuksen viime pykälässä sanotaan (Friis, siv. 217): "Koska päätöksen mukaan 19 p:ltä helmik. 1861 Vienan kuvernörille on jätetty määräysten antaminen siirtokuntain alueen oikeushoidon järjestämisestä, on hänelle myöski uskottu huolenpito siitä, että lappalaisten ja muitten kolonistain lainkäytäntö erotetaan toisistansa". Tämän mukaan onki ryssän rannasta (s.o. Kuolavuonon ja Ruijan välisestä alueesta) tehty oma kunta- ja oikeuspiiri, jonka hallitus, "pravlenia" esimiehen eli starshinan ja kirjurin eli piissarin kanssa meidän käydessä piti asentoa Potseikassa eli Tsipnavolokassa Karabellan niemimaalla. Kuntahallituksella Venäjällä ei nimittäin ole ainoastaan sama eli tavallaan isompiki valta kuin meillä kunnan talousseikkain suhteen, vaan myöski jonkumääräinen poliisi- ja tuomarivalta, niin että se voipi pahantekiöitä panna kiinni, jota varten pravleniarakennuksessa aina löytyy vankihuone, sekä vähemmissä oikeusjutuissa lausua tuomion, joka tuomio toisinaan on lopullinenki, ettei siitä saa vedota ylempään oikeuteen. Potseikan pravlenian alle kuului kolme staarostan aluetta, Uura, Pummanki ja Petsamo, joitten esimiehet, staarostat, kyläläiset valitsevat keskuudestansa; näitten on muun muassa määrä ynnä kolmen kyläläisen kanssa syyskesällä kokoontua pravleniaan vuotista kunnantakseerausta varten sekä sitte kyläkunnastaan koota säädetyn veron. Tärkeämpiä oikeusjuttuja varten on "mirovoiksi" kutsutun varsinaisen tuomarin määrä käydä siirtokunnissa käräjiä istumassa. Täytyy siis sanoa, että ryssän rannalla niin hyvin oikeushoidosta kuin kuntahallinnosta on huolta koettu pitää; mutta — nuo säädetyt laitteet eivät tee työtä. Koko pravlenian olemassa olosta eivät uuralaiset sanoneet tiedettävän muuta, kun että sitä varten vuosittain kannetaan kunnanvero, joka tekee noin 1 rupla 40 kop. yli 15 vuotta vanhalta miehenpuolelta. Staarostan alueitten kokousta ei viiteen vuoteen sanottu pidetyn eikä mirovoita ainakaan kolmeen vuoteen näkyneen. Jos joku riita-asialla on kääntynyt asianomaisten puoleen, ei siitä ole syntynyt sen valmiimpaa; asia on tavalla tai toisella sammunut sikseen.
Voisi ehkä arvella, että syynä tähän oikeustilan huonouteen ei ole asetus, koska sen johosta Venäjällä tavallinen kunnallisjärjestelmä on siirtokunta-alueeseen perustettu, vaan siirtolaiset itse, jotka eivät älyä tätä järjestelmää panna toimeen. Tämmöinen arvelu ei kuitenkaan paikkaansa pitäisi. Venäjän kuntahallituksen päähenkilö ja varsinainen spiritus rector on piissari, joka yksinään tuntee lait ja asetukset — sen verran minkä tuntee. Hän on ryssä, eikä semmoisena tietysti osaa sanaakaan suomea, koska ryssät kerjäläisestä alkaen ovat liian ylpeöitä oppiakseen suomea; siirtolaiset taas eivät muuta osaa kuin suomea ja moniaat norjaa. Millä tavoin nyt mikään tehollinen yhysvaikutus kuntalaisien ja heidän piissarinsa välillä on mahollinen, kun ei virallista kielenkääntäjää löydy? Aivan sattumuksen nojassahan on, voivatko kuntalaiset ja piissari toisiansa ymmärtää. Ja vaikkapa tämmöinen sattumus silloin tällöin tapahtuisiki, niin toiseksi siirtolaisten täydellinen äkkinäisyys venäläiseen oikeusmenoon tekee, että kaikki jääpi piissarista riippumaan; ja hän tietenki haluaa virassaan päästä niin vähällä työllä kuin mahollista, s.t.s. hänen pääharrastuksensa on, että ollaan kaikkiin toimiin ryhtymättä. Ihan luonnollista siis on, että koko hallintokone seisahtuu; vaan se on vähemmän siirtolaisten, kuin itse asetuksen vika. Sillä asetushan on olemassa siirtolaisia varten eikä siirtolaiset asetusta varten, ja jos tämä ei heille sovi, niin se ei sovi; se on jokseenki selvää. Vika siis siinä.
Edellämainitut kolme seikkaa: hengellisen hoidon puute, maan-omistusoikeuden turvaamattomuus ja oikeustilan huonous olivat pää-aineet, joita siirtolaisten valitukset koskivat. Niiden lisäksi vielä tulee neljäs seikka, vähemmän tärkeä kuin edelliset vaan mainitsemista kuitenki ansaitseva. Asetuksessa luvattiin, että siirtolaiset saisivat norjaksi tai suomeksi kirjotetuilla anomuksillaan kääntyä hallituksen puoleen, ja tätä lupaa he olivatki käyttäneet, vaan anomukset olivat sille tielle jääneet, niistä ei ollut kuulunut sen enempää: ne olivat auttamattomasti vajonneet siihen virtaan, jota Letheksi kutsutaan. Mahollista kuitenki, että siirtolaiset tämän suhteen saavat syyttää itseänsä. Voipi näet ajatella, että paperit ovat oikein tulleet perille Vienaan kuvernörin käsiin ja siellä ehkä saaneet päätöksensäki, vaan ovat sinne jääneet, kun ei erityistä ulosottajaa ole ollut; sillä kosk' eivät siirtolaiset siitä mitään maininneet, eivät he liene hoksanneet, että asiamies olisi Vienassa ollut tarpeellinen. Tässä tapauksessa valitus siis saattaa olla ilman syyttä tehty — jos toiselta puolen onki helposti ymmärrettävä, kuinka vaikea, melkeinpä mahoton, siirtolaisten olisi etäisessä ja tuntemattomassa Vienassa saada asiamiestä.
Niitä näitä muitaki valituksia vielä kuului, vaan vähempiarvoisina ne jääkööt kertomatta. Omasta puolestani sen sijaan en voi olla vielä yhtä epäkohtaa puheeksi ottamatta, josta siirtolaiset itse eivät kyllä erittäin huomauttaneet, vaan josta pitkin merenrantaa kulkeva ei voi jäädä tietämättömäksi. Se on se liian hyvä tilaisuus väkeväin juomain ylenmääräiseen nautintoon, mikä ryssän rannalla kaikkialla on tarjona. Väkeväin myömisestä ei näet ole mitään veroa ja jokainen on siihen lupaa hakematta oikeutettu. Enin käytetty juoma-aine on rommi, joka valmistetaan Saksanmaalla, kulkee transito-tavarana Norjan läpi ja Vuoreijasta ja Vesisaaresta tuodaan ilman tullitta Venäjän puolelle. Sekä tullittomuutensa että verottomuutensa tähen se voidaan hyvin halvasta myödä, eikä ole siis vaikea arvata, minä vedenpaisumuksena se virtaa pitkin meren rantaa, kun lisäksi muistaa, että kalanpyynti jossaki määrin on hasardi, onnen kauppa, ja että suuri osa pyytömiehistä on irtonaista köyhää väkeä, joka vain on harjaunut elämään päivän kerrallaan ja jota satunnainen menestys pyynnissä kokonaan hurmaa, Uskomattoman suuria olivat ne määrät, mitä yksityisten kauppiasten sanottiin kesäkaudessa tätä ainetta myövän. Hallituksen tarkotus, kun se siirtokunnille soi verottoman kauppa- ja elinkeinovapauden, ei varmaankaan ollut, että sanottu vapaus kasvattaisi tämmöisiä hedelmiä; vaan kun niin kumminki on käynyt, olisi isosti tarpeellista, että uusi asetus, joka epäkohtaa järjestäisi, tulisi ulos.
Niitä lupauksia, joita 1868 vuoden asetuksessa annettiin, on ylimalkaan tarkasti pidetty, Niin esm. Uuralaiset ovat saaneet rahalainoja sekä talojen että venetten rakentamiseksi (edellisiä 18, jälkimäisiä 2); kruunun jauhomakasiini on laitettu Uuraan, josta jauhoja on annettu velaksiki — vaikka makasiininhoitajat, jotka ovat olleet Uuralaisia, eivät kaikki puheen mukaan ole kovin tunnollisesti virkaansa toimittaneet, että makasiinista viime aikoina ei ole ollut niin hyvä apu kuin olisi olla voinut; veroja kruunulle ei vielä kertaakaan ole kannettu, niin että hallitus siinä suhteessa on pitänyt enemmänki kuin oli luvannut, Sotamiehen ottoa kuitenki on tapahtunut ja viime Turkin sodassa jäämeren suomalaisiaki taisteli Venäjän lippujen alla.
Jos edelläsanotun nojalla yrittäisimme yleistä lausetta suomalaisten siirtokuntain tilasta ryssän rannalla, niin se ei voi tulla muu, kuin että tämä tila kovin monessa suhteessa antaa kaipaamiselle sijaa. Venäjän hallitus kyllä on osottanut hyväntahtoisuutta siirtolaisia kohtaan, se on kernaasti myönnettävä, vaan tämän hyväntahtoisuuden merkitys katoaa jotenki vähäpätöiseksi sen seikan rinnalla, että siirtolaisten täytyy elää vierasten, heille sopimattomain lakien ja laitteiden alla. Nämät eivät edistä, vaan päinvastoin hidastuttavat siirtokuntain vaurastumista, ja niin kauon kuin ne pysyvät muuttamatta, pysyy siirtokuntainki menestys horjuvalla kannalla.
Todistukseksi olojen huonoudesta kelpaa myöski viime aikoina suuresti enennyt siirtolaisten muutto Amerikaan. Yhestä ainoasta kylästä, Pummangista, lähti keväällä 1882 tuohon luvattuun maahan koko 34 henkeä eli 1/6 osa kylän vakinaisesta asukasluvusta! Vaitokupasta lähti 10-kunta henkeä, Uuran puolelta sama määrä, Saanivuonosta joku perhekunta. Kaikkiaan lienee muuttajia ollut 60—70, siis noin 1/12 osa rannikon asujamista. Tämä kiivas muuttohalu on kyllä ikävä asia sille, joka soisi ryssän rantaa kansotetuksi, sillä jos se yhä pysyy näin kovassa voimassa kauvemman aikaa, on siirtokuntain häviö taattu; vaan väärä olisi siirtolaisia tästä muuttohalusta soimata. Ajateltakoon vain, toiselta puolen siirtolaisen raskasta ammattia merellä, pakkasen ja myrskyn vallassa, toiselta puolen hänen huolellista elämäänsä maalla niin sanoakseni ilman jumalaa ja esivaltaa — eikä enään voi kummastella, että hän haluaa päästä parempiin ihmisoloihin.
Jonkulainen este muuttohalusta uhkaavalle häviölle ja samalla tuntuva apukeino siirtokuntain tilan parantamiseen olisi Suomen valtiovaroista palkatun papin saanti ryssän rannalle. Puhumatta siitä että senkautta siirtolaisten kipeät puutteet hengellisessä suhteessa tulisivat korjatuiksi, voisi tämä mies myöski ottaa heidän maalliset huolet hoimeensa, ja parempi tulevaisuus siten heille koittaa. Hätätilassa voisi kunnollisesta, samoin palkatusta kansakoulu-onettajastaki olla hyvä apu. Vaan paras neuvo ja ainoa tehollinen olisi epäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän rannan yhistäminen Suomen suuriruhtinakuntaan ja siis laskeminen Suomen lakien alaiseksi. Ne epäkohat, joista siirtolaiset nykyään, ja syystä, valittavat ja jotka etupäässä pakottavat heitä miettimään Amerikaan muuttamista, katoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.